Vaaksan mittainen varpuspöllö

Vain vähän punatulkkua isompi varpuspöllö on Suomen ja Euroopan pienin pöllö ja pienin petolintu. Lintu on olemukseltaan palleromainen ja lyhytpyrstöinen, mutta voimakasrakenteinen. Huomiota herättävän valkoiset silmäkulmat ja pistävän keltaiset silmät tekevät varpuspöllöstä tuimailmeisen, naamakiehkurat näkyvät vain heikosti. Jostain luin arvelun, että Angry Birds -pelin tekijöillä olisi ollut hahmoja luotaessa mielessään varpuspöllö, sillä animaatiohahmojen lailla myös varpuspöllö on pyöreä ja hurja.

Hurjuus ilmenee sen pelottomassa suhtautumisessa saaliiseensa, joka voi olla pöllön itsensä kokoinen ja suurempikin. Kokoonsa nähden varpuspöllö onkin vahvin lintujen voimainmittelöissä. Luontotoimittaja Juha Laaksonen oli nähnyt varpuspöllön retuuttavan räkättirastasta, vaikka se painaa noin kolmanneksen enemmän kuin pikkuinen varpuspöllö. Tällä viikolla radion luontoillassa luontomies-rengastaja Urpo Koponen puolestaan kertoi seuranneensa, kun varpuspöllö kävi kiinni käpytikkaan.

Vielä 1970-luvulla varpuspöllöä luultiin harvinaiseksi synkissä kuusimetsissä piileskelijäksi, nykyisin se on kuitenkin pesimälintuna lähes koko maassa. Varpuspöllö suosii varsinkin vanhoja kuusikoita, jotka tosin ovat häviämässä. Sen pesä on vanhassa tikan kolossa.

Näätä on varpuspöllön pahin vihollinen. Se pystyy noukkimaan pesäpöntöstä pöllönpojat ateriakseen. Niinpä varpuspöllöjä on saatu lisääntymään tarjoamalla niille pesäpaikoiksi erityisiä etuseinältään paksuja pesäpönttöjä. Kun etulauta on vähintään viisi senttiä paksu, näädän käpälä ei taivu pesän suuaukosta alaspäin ja pöllönpoikaset ovat turvassa.

Varpuspöllön pesimäkannaksi Suomessa on arvioitu 3.500–6.000 paria. Punaisen kirjan vuoden 2019 uhanalaisuusluokituksessa varpuspöllö on mainittu vaarantuneeksi lajiksi juuri vanhojen metsien häviämisen vuoksi.

Varpuspöllöt ovat paikka- ja vaelluslintuja, mutta niiden vaellukset ovat lyhyitä; pöllöt ilmestyvät pellon reunoihin ja asutuksen piiriin syyskuun alkupuolella ja palaavat reviirilleen maaliskuussa. Pahimpina myyräkatovuosina varpuspöllöjä lähtee lounaanpuoleisiin ilmansuuntiin, ja toisaalta joinakin syksyinä tuhansia varpuspöllöjä siirtyy Venäjältä Suomeen.

Kun pakkaset alkavat, varpuspöllö pyydystää suuret määrät pikkulintuja, myyriä ja hiiriä, jotka se varastoi tikankoloon tai linnunpönttöön talven varalle. Pöllöt saattavat myös siirrellä saaliseläimiä pöntöstä toiseen. Pöllö makaa lepoaikana varastonsa päällä, jolloin päällimmäiset saalit eivät jäädy vaan ovat tarvittaessa syömäkelpoisia.

Pöllö käyttää varastojaan, jos se ei vaikkapa lumimyräkän vuoksi pääse saalistamaan. Kuten petoeläimet yleensäkin, varpuspöllö pitää kuitenkin eniten tuoreesta ruuasta. Jos saalista on ollut riittävästi tarjolla, se saattaa hylätä varastonsa. Pönttötarkastuksissa onkin löydetty muun muassa kottaraispöntöstä kymmenittäin pöllön sinne kuljettamia myyriä.

Erityisesti metsämyyrä on tärkeä saalis, ovathan varpuspöllö ja metsämyyrä aktiivisia juuri samoina vuorokaudenaikoina. Hyvinä kuusen käpyvuosina varpuspöllöt käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja erikoistuvat pyydystämään käpylintuja ja vihervarpusia, joiden joukkoesiintymät vastaavat lintumaailmassa hyviä myyrävuosia.

Varpuspöllö on päivälläkin aktiivinen. Se liikkuu tosin eniten hämärissä, mutta sydäntalvella koko valoisan ajan. Pienen varpuspöllön voi erityisesti talvella nähdä istumassa päiväsaikaan näkyvästi kuusenlatvassa tai lentämässä tikkamaisesti syvissä aalloissa. Varsinkin korkeiden hankien aikaan varpuspöllö tulee usein aivan rakennusten lähettyville saalistamaan ruokintapaikoilla käyviä pikkulintuja.

Varpuspöllö vahti kärsivällisesti saalista pari kolme helmikuista päivä meidän mökillä lintujen ruokintapaikan läheisyydessä. Se istui puiden oksilla vaihdellen paikkaa ja kuulosteli pää kallellaan myyrien liikkeitä hangen alta. Yhtäkkiä pöllö saattoi syöksyä suoraan hangen läpi umpisukkeloon, mutta välillä tuli turhiakin sukelluksia ilman saalista.

Pöllöä kuvataan ihmistä pelkäämättömäksi, mutta kyse saattaa olla ennemminkin sen luontaisesta käyttäytymisestä kuin opitusta uhkarohkeudesta. Näissä blogikuvissa esiintyvä varpuspöllö laski mökillä valokuvaajan parin metrin päähän itsestään. Varpuspöllöä ehkä väsytti päiväsydännä, koska se vuoroin sulki ja availi silmiään verkkaiseen tahtiin.

Pöllöillä on isot korvat, jotka ovat ääntä heijastavien höyhenten suojassa. Korvat ovat eri tasossa, minkä vuoksi pöllöt pystyvät paikantamaan lumen alla liikkuvan pikkunisäkkään tarkasti ja iskemään saaliiseen jopa lumihangen läpi. On sanonta, että pöllöt näkevät korvillaan. Kun on isot korvat ja isot silmät, on myös iso pää, joskaan varpuspöllön pää ei ole kovin suuri.

Näillä ajoin helmikuun lopun ilta- ja aamuhämärissä innokkaimmat koiraat alkavat jo vihellellä. Innokkaimmin laulaa koiras, mutta usein myös naaras osallistuu soitimeen vastaamalla koiraalle. Soidinääni on korkea vihellys, joka muistuttaa punatulkun vihellystä. Sen sijaan syksyinen ääni yllättävän voimakas, pingottunut ja kimakka nouseva huutosarja, kuten alla olevassa runossa mainitaan.
--

Haavassa isä pöllö
istua möllöttää,
rapsahdus maasta kuuluu,
valppaana käännähtää.

Äkkiä myyrän nappaa,
vie oksaan riippumaan,
kun muorin vatsaa kurnii,
se siitä eineen saa.
--
Valde Aho

Syksyisen aamun tummassa pimeydessä
varpuspöllö huutaa harmaan ladon takaa
kun kohta usva alkaa erottua
Sauli Sarkanen

Lähteet: BirdLife Suomi; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Suomen luonto. Linnut; Stina Hovi, Maaseudun Tulevaisuus. Kantri 25.4.2020; tunturisusi.com; Valde Aho, Lahorastas. Hiiripöllön tarina -runosta osa; Sauli Sarkanen, Kunnollista elämää.

LUE LISÄÄ

Puutarhakasvien mukulat, siemenkodat ja siemenet osa 3

Kasvien siemenkodat ovat monesti luonnon taideteoksia. Käsittelin kahdessa aiemmassa postauksessa muutamien luonnonkukkien siementuotantoa Kasvit levittävät siemeniään hämmästyttävän kekseliäin konstein 1, 2. Kaikki siemenkodat ovat erilaisia, myös saman lajin siemenet voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään. Siemenkotien tapaan myös me ihmiset olemme keskenään erilaisia, kukin omalla tavallamme kauniita.

 

Idänsinililja

Idänsinililja on kotoisin Länsi-Aasian metsistä ja pensaikoista, mutta laji on kotiutunut meille hyvin ja menestyy Etelä-Suomessa. Sinililjaa alettiin viljellä täällä tiettävästi vasta 1800-luvulla vallasväen (herrasväen) kartanoissa ja huviloiden puutarhoissa. Vaikka itse nämä rakennukset olisivatkin kadonneet, sinililja kasvaa usein edelleen elinvoimaisena samassa ympäristössä. Idänsinililjan viljely levisi myöhemmin myös tavallisen kansan pientalojen ja kesämökkien pihoille sekä siirtolapuutarhoihin, joista se karkasi luontoon.

 

Idänsinililja
Idänsinililjaa eli skillaa kasvatetaan yleensä kukkasipuleista, jotka istutetaan edellissyksynä. Sinililja on monivuotinen ruoho, joka kukkii varhain keväällä, jo huhti–toukokuussa. Se kasvaa korkeintaan vaaksan mittaiseksi, sen vuoksi tämä pieni lilja kiirehtii yhteyttämään ennen kuin kookkaammat kasvit jättävät sen varjoonsa.

 

Idänsinililja leviää helposti itsestään; olisikin parasta, jos se voisi levittäytyä luonnonmukaiseen puutarhaan nurmikon laitamille ja pensaiden alustoille siniseksi matoksi. Näin meidän pihassa on käynytkin. Koko sinililja on myrkyllinen ja siitä on valmistettu muun muassa rotanmyrkkyä, mutta sitä on käytetty myös oikein annosteltuna sydänlääkkeeksi.

 

Idänsinililja

Skillaan on liitetty monenlaisia uskomuksia, joista vanhimmat saattavat periytyä antiikin ajoista saakka: sinililjojen ja kevättähtien suvun tieteellinen nimi viittaa kreikkalaisessa mytologiassa esiintyneeseen Skylla-jumalattareen, kaunottareen, joka noiduttiin kauheaksi merihirviöksi. Taikauskoinen kansa piti sinililjaa pitkään noitien ja pahojen henkien kukkana, jonka päälle ei uskaltanut edes astua. Tuo taru on minulle vieras, mutta en muutenkaan henno talloa pikkuisia kauniita sinililjoja. 

Varjolilja

Varjolilja elää luonnonvaraisena laajalla alueella Euraasiassa. Pohjoismaihin se on tullut lääkekasvina Keski-Euroopasta mahdollisesti jo keskiajalla luostareiden kautta. Se on yksi kauimmin Suomessa kasvatetuista liljoista ja on ollut aikoinaan yleinen kartanopuutarhoissa ja puistoissa. Sieltä kasvit ovat levinneet monen pihan kaunistukseksi – ja karanneet pihoilta.

 

Varjolilja
Varjoliljan tuoksuvat turbaaninmuotoiset kukat aukeavat heinäkuun puolivälissä. Kahdestakin eri metsästä olen löytänyt villiintyneitä kukkivia varjoliljoja. Aluksi tosin ihmettelin kasveja kovasti, koska ne eivät näyttäneet luonnonkukilta.

Varjolilja
Pitkäikäinen, sitkeä ja talvenkestävä varjolilja lisääntyy siemenistä ja sivusilmuista, jos maa vain on sopivan muhevaa ja niukkaruohoista. Siementaimia on hyvä harventaa sekä poistaa paikoista, joihin ei haluta varjoliljoja. Siemenestä lähtenyt taimi kukkii yleensä neljän viiden vuoden kuluttua, se ei ole hätäisen hommaa!

 

Varjolilja
Hyvin viihtyvän varjoliljan suuret sipulit jakautuvat säännöllisesti, niinpä vuosien kuluessa maahan muodostuu ryväs, jossa voi olla parikymmentä sipulia. Tuolloin kukinta vähenee, koska varsia alkaa olla liian tiheässä. On siis aika nostaa sipuliryväs maasta, hajottaa se sekä istuttaa kukkasipulit harvempaan, ehkäpä antaa niistä ylimääräiset tuttaville.

Parvitulppaani

Kreetalta lähtöisin oleva parvitulppaani kuuluu villitulppaaneihin ja saattaa hyvinkin olla meillä pitkäikäisin ja tavallisin kasvitieteellinen tulppaani. Parvitulppaani kukkii ahkerasti keväästä toiseen kovienkin talvien jälkeen. Kasvi sopii hyvin myös kivipuutarhaan.

 

Parvitulppaani

Parvitulppaanin lyhyessä varressa on yhdestä viiteen luunvalkoista keltasisuksista kukkaa, kaikki eivät tosin pidä tuosta kaksivärisyydestä. Tulppaanin kukat avautuvat täydessä auringonvalossa suuriksi, mutta sulkeutuvat auringonlaskun aikaan.

 

Parvitulppaani
Kun istutat parvitulppaaneja, perusta puolimetrinen hiekkapitoinen kasvualusta ja sen pohjalle soraa, sillä tulppaani viihtyy läpäisevässä maassa aurinkoisella paikalla. Sellainen meidän piharinne juuri onkin.

 

Parvitulppaani
Parvitulppaani lisääntyy sekä siementen että sivusipulien kautta. Kasvin hedelmänä on kota, jonka sisällä on litteitä ja ohuita siemeniä.

 

Malvakasvit

Malvoiksi kutsutaan usein ulkonäöltään hyvin samankaltaisia, mutta eri sukuihin kuuluvia kasveja. Malvojen runsas kukinta teki kasveista erittäin suosittuja, niinpä viime vuosisadan alkupuolella jonkinlaisia malvoja kasvoikin lähes joka pirtin seinustalla. Erilaisista malvoista Suomessa on yleisimmin kasvatettu ainakin harmaamalvikkia sekä myskimalvaa, jota voi nykyisin tavata puutarhojen lisäksi viljelykarkulaisena asutusten lähistöltä.

 

Malva

Malvojen käyttö lääkkeenä on hyvin vanhaa perua, sillä niitä on käytetty jo antiikin aikana. Esimerkiksi kiiltomalvan versoja käytettiin antiikin Roomassa ravintona ja keskiajalla kasvin uskottiin toimivan vastalääkkeenä muun muassa lemmenjuomiin.

 

Myski- ja ruusumalvoja alettiin viljellä 1700-luvulla yleisesti sekä lääke- että koristekasvitarkoituksiin. Malvoja onkin käytetty aikojen kuluessa rohtona moneen vaivaan, kuten hammas- ja päänsärkyyn sekä vatsavaivoihin ja yskään. Ei ole kuitenkaan varmuutta, mikä malva milloinkin on ollut kyseessä.

 

Malva
Elias Lönnrot kirjoittaa meillä nykyään harvinaisesta kylämalvasta ja sen käytöstä: ”Juuri imelä. Lehti-teetä tahi keitettä käyt. korlaus-vesiksi kurkun vihoissa, myös lavemangeiksi. Sisällisesti on keitevettä nautittu kivi- ja punataudeissa. Kelpaa myös kaaliruuiksi ihmisten syödä, ja onki terveellinen.”

Suomessa on viljelty 1700-luvulla myös harvinaisempaa ruusumalvaa, jota on käytetty rohtona muun muassa kurkkukipuun ja hengitystietulehduksiin. Ruotsissa on hyödynnetty yksivuotista kiiltomalvaa, joka kasvaa Suomessa vain viljeltynä tai harvinaisena puutarharikkaruohona.

 

Malva
Sain tuttavalta viime syksynä perennamalvan siemeniä, niille on paikka vielä etsinnässä. Menneenä kesänä puutarhapenkissäni kasvoi yksivuotinen malva. Ostin nimittäin viime toukokuussa kesämalvikin siemeniä sillä perusteella, että pussin kannessa oli minulle lapsuudesta tutun kasvin kuva. Se olikin hyvä ostos!

 

Malvan kukat ovat mielestäni erinomaisia myös leikkokukkina, sillä ne kestävät kauniina pitkään. Keräsin niiden siemenkotia talteen paperipussillisen. Keväällä kylvän siemenet maahan, niinpä minulle tulee oikein paljon malvankukkia ensi kesäksi. Minusta malvan siemen on söpö, sehän on kuin nukkekodin kahvikakku!

Kevätvuohenjuuri

Kevätvuohenjuuri on asterikasvien heimoon kuuluva laji, joka kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Euroopassa, Turkissa ja Kaukasuksella. Kevätvuohenjuurta on viljelty Suomessa 1800-luvun lopulta lähtien, mutta se oli pitkään harvinainen puutarhakasvi.

 

Kevätvuohenjuuri
Kevätvuohenjuuren raikkaan vihreä lehdistö nousee maasta aikaisin keväällä. Kasvi onkin monivuotinen ruoho. Nykyisin se on tullut suosituksi varhaisen ja näyttävän kukintansa vuoksi. Keltainen päivänkakkaramainen kukka on oikea kevätilo meidänkin pihassa – en vain muista, miten se on pihaamme ilmestynyt.

 

Kevätvuohenjuuri
Kevätvuohenjuuri sietää jakamista ja siirtämistä, jakaminen on paras tehdä joko kukinnan jälkeen tai sitten syksyllä. Tätä perennaa voidaan lisätä myös siemenistä.

Vaahtera
Vaahtera kukkii lehtien puhjetessa touko-kesäkuussa, siemenet kypsyvät kesän lopulla. Vaahteralla on lohkohedelmä, jossa on kaksi siementä vastakkain. Siemenillä on upeat lenninsiivet, oikeat propellit. Nämä isot siivet pyörivät vinhasti, kun siemenet lentävät puusta alas.

 

Vaahtera
Jos haluat itse kasvattaa vaahteran omalle pihallesi, paras aika kerätä niiden siemeniä on ennen hedelmien lopullista tuleentumista (kypsymistä). Silloin siemen yleensä itää yhden kylmäkäsittelyn jälkeen. Jos siemen kuitenkin on päässyt kovin kuivaksi, se voi jäädä yhdeksi vuodeksi lepotilaan ja itää vasta toisen vuoden jälkeen.

 

Vaahtera
Olen huomannut, että vaahtera levittää tehokkaasti siemeniään; kotipihani metsän reunassa kasvoi keskikokoinen vaahtera eikä aikaakaan, kun koko metsä oli täynnä vaahteranalkuja.

Onnenpoika on se, joka kulkee
lauluja taskussaan,
orvokintuiketta silmissä
ja ruohoa hiuksissaan.
Hän tahtoo pienen siemenen
ja kupillisen multaa
tuhat kertaa mieluummin
kuin ison kasan kultaa.

Pia Perkiö

Lähteet: Ahlman, Paja.ahlman.fi; doradin puutarhasivut, doradi.kapsi.fi; Exotic garden; Kekkilä; laji.fi; Laura Tuomela, Kotiliesi 7.5.2010; LuontoPortti; Muistojen kasvit; Piia Ahonen, Aarrelehti 12.4.2019; puutarha.net; Riikka Helenius, Hämeenlinnan kaupunkiuutiset 17.7.2018; Sarin puutarhat; Suomela 4.10.2020/Kotipuutarha-lehti ja Puutarhaliitto; Viherpeukalot; Wikipedia; Pia Perkiö, Taavetti Tomaatti.

LUE LISÄÄ

Tikli on kuin tuulahdus tropiikista

Niin kuin eksoottinen häkkilintukarkulainen olisi lennähtänyt pihapihlajan oksalle, mutta lintujahan onkin kaksi! Tällaisia ajattelin, kun näin tiklipariskunnan pihassamme muutama päivä sitten. Olinkin usein toivonut saavani tiklin omalle ruokinnallemme. Liki kateellisena olen kuunnellut tuttavien puheita, että heidän pihansa reunassa on joka talvi tiklejä kieppumassa ohdakkeilla – sitten hoksasin, että meiltähän puuttuu ne ohdakkeet!

Erilaiset siemenet ovatkin tiklien ravintona, pääasiassa mykerökukkaisten, kuten karhiaisten, takiaisten ja ohdakkeiden siemenet, jotka se poimii kasveista teräväkärkisellä kolmiomaisella nokallaan. Lajin tieteellinen nimi Carduelis carduelis viittaa juuri linnun mieliravintoon karhiaisiin.

Talvisin tiklit ovat oppineet hyödyntämään lintulautojen tarjontaa, erityisesti auringonkukansiemenet ja murskatut pähkinät näyttävät maistuvan niille. Tikli omalla lintulaudalla on hauskaa katseltavaa ja kirkastaa harmaimmankin talvipäivän, mutta näinä valkeina lumisina päivinä tiklin värikkyys pääsee oikeuksiinsa.

Osa kannasta muuttaa talveksi Länsi-Eurooppaan. Talvehtivat tiklit viihtyvät joutomaiden talventörröttäjissä. Suomen tiklikanta on pieni, siksi parvetkin ovat vain 10 – 15 linnun kokoisia. Parvista kuuluu hiljaista pirteää visertelyä, joka muistuttaa hieman läheisten sukulaisten vihervarpusen tai hempon ääntelyä. Lintu on saanutkin nimensä lajin tunnusomaisen, tik tidlit, tikelit -kutsuäänen mukaan.

Tiklin pesimäkannaksi Suomessa on arvioitu 10 000 – 20 000 yksilöä. Suomessa se pesii harvalukuisena asutuilla seuduilla, pääasiassa eteläisessä Suomessa ja usein suurten kaupunkien tuntumassa. Peltojen reunukset ja puutarhat ovat tiklin mieluisinta pesimäympäristöä, mutta se viihtyy myös puistoissa, hautausmailla sekä omakotitaloalueilla ja suosii mäntyvaltaisia paikkoja. Toivottavasti meidän tontin viereinen puistometsikkö miellyttää niitä!

Ruokansa tiklit joutuvat hakemaan hyvinkin kaukaa. Parvi auttaa paremmin löytämään uusia ruokailumaita sekä suojaa lintuja petojen uhkauksilta. Linnut jakavat löytämänsä ruokailupaikat lajitoverien kesken ja lentävät yhdessä näiden kanssa poikaspesilleen. Jos tiklit jättäytyvät talveksi mahdollisimman lähelle pesimäsijojaan, koiraat pystyvät valtaamaan haluamansa pesäpaikan mahdollisimman aikaisin keväällä.

Euroopassa tiklejä pesii useita miljoonia pareja. Suomi on levinneisyyden pohjoisrajalla, eikä täällä ilmeisesti ole tarpeeksi ravintoa elättämään kovin suurta kantaa. Ensimmäinen tiklihavainto maastamme on vuodelta 1845 ja ensimmäinen pesälöytö 1860-luvulta. Tikli on Etelä-Suomen lintulaji ja sitä tapaa ainoastaan satunnaisesti Imatra – Tampere - Pori -linjan pohjoispuolelta. Tikli on ollut lounaissuomalaisen Kaarinan kaupungin nimikkolintu vuodesta 1997.

Tikli on niin värikäs, että se sitä voisi luulla vaikkapa eksoottiseksi häkkikarkulaiseksi. Tikliä onkin aikoinaan yleisesti pidetty häkkilintuna. Myös Suomen lintutieteen perustajiin lukeutuvat von Wrightin veljekset tunsivat huolta tiklien tilasta, sillä vuonna 1848 Magnus von Wright kirjoitti "Tikli on sekin yksi niistä linnuista, jotka on kauniin ulkomuotonsa ja laulunsa takia tuomittu usein menettämään vapautensa itsekkään ihmisen huvin vuoksi ja vihdoin melkein kaikkien häkkilintujen tavoin menehtymään tapaturmaisesti tai kitumalla."

Peippolintuihin kuuluva tikli on helppo tuntea isosta nokasta ja sitä kehystävästä punaisesta pään etuosasta, vanhoilla linnuilla se on kirkkaantummanpunainen ja nokantyvellä on musta rengas. Koiras ja naaras ovat keskenään samanlaiset. Jostain luin vertauksen, että tikli näyttää viisirenkaiselta maalitaululta: keskellä on luunkeltainen nokka, sen ympärillä loistava punainen rengas sekä ulommaisena valkeaa, mustaa ja kastanjanruskeaa.

Loska roiskuaa
pitkin tien piennarta
lumi hupenee pois
tikli visertää
helisevin sävelin
Kurjenpolvipiha

Lähteet: Alice Karlsson, Suomen luonto 20.3.2015; Ann-Mari Lehtonen, Kotiliesi 15.1.2018; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Jussi Murtosaari, Keskisuomalainen 21.20.1014; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Maria Kesti, Kaarina-lehti 21.9.2020; Pekka J. Nikander, Suomen luonto. Linnut; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Vaasan kaupunki; Yle Uutiset. Luonto 28.10.2016; Kurjenpolvipiha.wwbly.com. Runoja ja Pihapuuhia. Keväiset tankarunot.

LUE LISÄÄ

Kasvit levittävät siemeniään hämmästyttävän kekseliäin konstein osa 2

Siemenet ovat tärkeä osa kasvien kehityshistoriaa, joka juontaa yli 400 miljoonan vuoden taakse. Kun maapallon elämä alkoi siirtyä valtameristä kuivalle maalle, ensimmäisiä olivat kasvit ja sienet, koska maalla oli valoa, hiilidioksidia ja runsaasti tilaa.

Siemenen suojana on kuori ja sisällä alkio, jossa on valmiina uuden kasvin juurten, verson ja lehtien alkeet. Proteiini, rasva ja tärkkelys ovat siemenen ravintovarasto, joka onkin tarpeen, sillä usein siemen joutuu odottelemaan pitkäänkin sopivaa itämisaikaa.

Siemenet leviävät paikasta toiseen monin tavoin, luonto on kekseliäs. Ne voivat liihotella tuulen avulla tai siirtyä hyönteisten, eläinten ja ihmisten levittäminä. Marjoja ja siemeniä syövien lintujen mukana siemenet kulkeutuvat kauaskin. Vedessä elävät kasvit käyttävät aaltojen liikkeitä uusille alueille leviämiseen.

Kurjenkello

Kurjenkelloa ei voi sekoittaa mihinkään muuhun, sillä se on komein kellokukkamme. Suurten sinisten kukkiensa takia sitä onkin jo 1600-luvulta alkaen kasvatettu perennana. Kurjenkellon kota on kuin suolasirotin, sillä sen kotahedelmän rei´istä siemenet karkaavat aloittamaan oman elämänsä.

Luhtakuusio

Merenranta- ja tulvaniityillä, järvien rannalla ja jokien reunoilla, kosteilla niityillä ja ravinteikkailla soilla viihtyvä luhtakuusio on puoliloinen ja imee lisäravintoa naapurikasvien juurista. Kasvin varsi puutuu ja säilyy törröttäjänä talven yli. Hedelmä on soikeahko, toiselta sivulta avautuva siemenkota. Tämä avoin kota on kuin purje, joka viskoo siemenet matkaan.

Ulpukka

Ulpukka viihtyy monenlaisissa vesistöissä, kuten järvissä, joissa, metsälammilla tai murtovesilahdissa. Kun ulpukan possuhedelmä kypsyy, sen vihreä kuori repeilee ja sisältö hajoaa lohkoiksi samalla tavalla kuin mandariini. Monisiemeniset lohkot kelluvat ja ajelehtivat aaltojen mukana enimmillään muutamia kymmeniä metrejä ja hajoavat, jolloin siemenet vajoavat pohjaan ja itävät siellä.

Voikukka

Voikukka kasvaa teiden varsilla, joutomailla, pientareilla ja niityillä, usein ihmisten läheisyydessä. Yhdestä voikukan kukinnosta syntyy satoja siemeniä. Pähkylässä on siemen ja lenninhaivenia. Pähkylät leijailevat kevyesti tuulessa näiden laskuvarjojensa varassa jopa kilometrien päähän emokasvistaan. Leviäminen on tehokasta, mutta siemenet eivät kuitenkaan idä missä tahansa, sillä voikukat vaativat runsaasti valoa.

Kun siemenen tuuli kantoi, otti pienen, mut’ vahvimman.
Kasvupaikan tuon karuimman antoi, koska puun uskoi juurtuvan.
Miten sattuikaan sinne juurtumaan, yksinäinen saarnipuu.
Paikkaan sellaiseen, johon kyennyt ei elollinen mikään muu.
Juha Vainio

Lähteet: Johanna Mehtola, Suomen Luonto 20.9.2017; Juho Rahkonen, Apu 6.11.2019; Kevätseuranta; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Peda.net-akatemia; Piia Ahonen, Aarre-lehti 12.4.2019; Pinkka oppimisympäristö; Suomen Luonto 3.9.2019; Tieteen termipankki; Timo Nieminen, Kotiliesi 8.9.2019; wikipedia; Juha Vainio, Yksinäinen saarnipuu.

LUE LISÄÄ