perjantai 30. marraskuuta 2018

Syystalven vinokkaat

Marraskuisella suppilovahveroreissulla eteeni osui vanha koivun kanto, josta pursusi isohkoja, kiiltävänlimaisia sieniä. Jotenkin tunnistin ne heti vinokkaiksi, vaikka en ollut koskaan löytänytkään niitä aiemmin. Olin kyllä toivonut näkeväni jonkin vinokkaista, mutta en tiennyt, kasvaako niitä edes tässä ruokolahtelaisessa saaressa. 


Talvivinokas on kohtalaisen yleinen syysmyöhällä kasvava helttasieni, väriltään vihreäsävyisen ruskeanharmaa. Tämän heikosti tuoksuvan sienen vaaleat tai punakeltaiseen vivahtavat heltat ovat tiheässä eivätkä ylety jalkaan asti. Lakin pinta on hyvin limainen, ja nuorella sienellä lakin reuna on alaskiertynyt. Hauskasti epäkeskeisen vinokkaan jalka on erittäin lyhyt tai se voi jopa puuttua kokonaan.



Talvivinokkaat kasvavat pystyyn kuolleilla tai maahan kaatuneilla lahoilla lehtipuilla, joskus niitä on löydetty myös havupuilta. Sieni on satoisin järvien rantaryteiköissä, joissa on runsaasti lahoavia leppiä. Kasvukausi alkaa vasta myöhään syksyllä, vaikka ensimmäisiä sieniä voi löytyä jo syyskuun lopulla. Kun muualta sienten satokausi loppuu, niin rannalla se jatkuu edelleen vesistön lämmittävän vaikutuksen ansiosta.





Talvivinokasta viljellään ja myydään Itä-Aasiassa ruokasieneksi kauppanimellä. Pitkään on ollut epäselvää, onko se sama laji kuin meidän talvivinokkaamme, mutta viimeaikaisten tietojen mukaan laji olisi sama. Suomessa talvivinokasta on käytetty ruuaksi lähinnä kokeilumielessä ja sen makua on jopa kehuttu. LuontoPortin sieniasiantuntijan mukaan talvivinokastamme ei kuitenkaan ihan varauksetta suositella käytettäväksi, ennen kuin kokemus ja tieto lisääntyvät.




Talvivinokkaan kanssa samaan aikaan ja samanlaisilla paikoilla kasvavat sekä helmenharmaa osteri- että rusehtavanharmaa koivuvinokas, jotka ovat hyviä ruokasieniä. Vinokkaat eivät suinkaan lopu tähän, vaan samaan sieniheimoon kuuluu kuusi sukua ja 94 lajia, jotka ovat laajalle levinneitä lauhkeilla ja trooppisilla vyöhykkeillä.

Rouskut, tatit, vinokkaat,
vanhat sekä nuorekkaat.
Maasta ylös kurkottuu,
nyt on metsän marraskuu.

Lähteet: Adam Leave, Late Fall Oyster Mushroom Panellus serotinus – An Edible Winter Fungus 30.12.2014; Hannu Tiihonen kääpäblogi 16.7.2014; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 29.9.2016; Michael Kuo, Panellus serotinus; Mikko Veräjänkorva; Birgitmummu.vikki.fi mukaillen.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Hevoskastanja on jäänne jääkaudelta

Hevoskastanjan pystyt kermanvalkoiset, hunajalle tuoksuvat terttukukinnot avautuvat yleensä kesäkuun alussa, mutta tänä vuonna ne aukesivat jo toukokuussa. Kastanjan kukkien sanotaan viestivän ylellisyyttä.

Hevoskastanja on inspiroinut myös taiteilijoita, muun muassa Nora Fleming suunnitteli 2005 Marimekolle limenvihreää, valkoista ja mustaa yhdistävän Hevoskastanja-kuosin, jota on käytetty keittiötekstiileissä.



Komeasti kukkivia hevoskastanjoita käytetään avarilla, aurinkoisilla paikoilla puistopuuna Etelä-Suomessa. Helsingin vanhimmat hevoskastanjat on istutettu 1900-luvun alkupuolella ja tunnetuimmat kasvavat nykyisin Hesperian esplanadilla. Suomessa hevoskastanja oli haluttu puu 1830-luvulla, jolloin suosittiin muitakin eteläisiä lajeja, muun muassa Saksasta hankittiin jaloja lehtipuita. Koska hevoskastanja ei siedä kuumia kesiä, se menestyy hyvin täällä Pohjois-Euroopassa.




Etelämpänä Euroopassa laji on nykyisin hyvin yleinen koristepuu, muun muassa Ukrainan Kiova on tunnettu hevoskastanjoistaan. On jopa sanottu, että kaupungin läpi ei voi kävellä poistumatta hetkeksikään kastanjoiden varjoista. Ruotsalainen kasvitieteilijä Lars Björk teki yltiöpäisen ehdotuksen, että kaikkien kaupunkien jokainen katu olisi hyvä muuttaa hevoskastanjakujaksi, koska näillä puilla on erikoislaatuinen kyky puhdistaa ilmaa, niiden lehdet myös tuhoavat tehokkaasti karsinogeenisia aineita.


Koska hevoskastanja ei ole kasvupaikan suhteen erityisen vaatelias, se menestyy ihmisen siirtämänä käytännössä koko Euroopassa. Hevoskastanja vaikuttaa nykyisin yleispuulta, vaikka se on levinnyt Eurooppaan vasta viimeisen parin sadan vuoden aikana oltuaan sitä ennen jo sukupuuton partaalla. Koska hevoskastanja on yleinen laji, tuntuu yllättävältä, että se on kansainvälisen luonnonsuojelujärjestön IUCN:n punaisella listalla. Hevoskastanjaa ei ole vielä luokiteltu uhanalaiseksi, mutta se on silmälläpidettävä laji.

Länsieurooppalaiset tapasivat ensimmäisen kerran hevoskastanjan Ottomaanien Istanbulissa, minkä vuoksi lajin oletettiin pitkään olevan peräisin Aasiasta. Luontaisesti hevoskastanjaa esiintyy kuitenkin vain pienellä alueella Balkanin vuoristossa sekä Bulgariassa. Siellä luonnonvaraisia hevoskastanjoita on todennäköisesti alle 2500 runkoa, ja laji näyttäisi olevan häviämässä.


Hevoskastanjan lokakuussa kypsyvät siemenet ovat isoja ja piikkikuorisia, ja niiden sisällä on kiiltävä kova siemen. Koska hedelmä on raskas, se ei kulkeudu itsestään tai tuulen mukana. Hevoskastanjan hedelmiä voivat syödä vain villisiat ja kauriit, mutta nekin purevat siemenet rikki.

Ilman siementen levittäjää hevoskastanjat rupesivat katoamaan jääkausien edetessä, kunnes viimeiset puut löytyivät enää Balkanin vuoristoista. Hevoskastanja on siis jäänne eli relikti jääkauden ajalta. 


Jääkauden jälkeen hevoskastanjat eivät levinneet luontaisesti ja lajista tuli luonnossa niin harvinainen ja syrjäseuduilla kasvava, että kun brittiläinen seikkailija raportoi löytäneensä hevoskastanjaa 1700-luvun lopulla Kreikan vuorilta, eivät parhaat kasviasiantuntijat olleet vakuuttuneita asian todenperäisyydestä. Lajin alkuperä oivallettiin vasta 1800-luvun lopulla uusien löytöjen myötä. Hevoskastanjan pelastus oli se, että ihmiset ihastuivat komeaan ja kauniisti kukkivaan puuhun.



Useimmissa kielissä lajin nimi on hevoskastanja. Sen ranskan- ja italiankieliset nimet viittaavat aasialaiseen alkuperään. Istanbulin ottomaanit eli osmanit käyttivät hevoskastanjaa hevosten lääkkeenä, mistä puu on saanut hevos-alkuliitteen nimeensä.

Hevoskastanjalla voidaan hoitaa myös laskimovaivoja esimerkiksi suonikohjuihin käytettävänä salvana. Hevoskastanja parantaa verenkiertoa ja vähentää turvotusta, se myös estää lievästi tulehduksia ja lisää virtsaneritystä. Lisäksi kastanjasta saadaan keltaista ja ruskeaa luonnonväriainetta. Meikäläiset puistohevoskastanjan hedelmät eivät sovi myrkyllisyytensä ihmisten nautittavaksi, vaan paahdettavat kastanjat pitää ostaa kaupasta. Myös lehdet ja kukat sisältävät eskuliini- ja eskiini-nimistä myrkkyä.

Kuu puistossa on sytyttänyt soihdut kastanjain – 
yö tuoksuva ja täyteläinen kevään!
Kuin unessa ma vaistoan sun varjos sivullain
ja tartun hiljaa kätees värisevään. --

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Heinävesi. Hevoskastanja; Kasvit – kaupungin vaatteet. Helsingin historiaa puistojen kertomana; Irja Laamanen, Uusi Suomi 30.5.2013; Kekkilä; Kuudes sukupuutto ja muuta maailman menoa. Hevoskastanjan pelastuminen sukupuuton partaalta 12.1.2017; Meillä kotona; Wikipedia; Kaarlo Sarkia, Kuutamonäky.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Koristeellinen oranssiorakas

Syksyisessä metsässä huomioni kiinnittyi polun vieressä keltaisina loistaviin haarakkaisiin ja poikkesin katsomaan niitä vähän lähempää. Keltahaarakkaiden vierestä löysin minulle tuntemattomia oranssiorakkaita, joiden nimi selvisi vasta kotona tietolähteitä tutkiessani. Nämä vaaleat, nukkaiset ja reunoiltaan hieman oranssiin vivahtavat sienet toivat mieleeni rintakorun.



Lähipäivinä ja viikkoina poikkesin katsomaani ”sieniäni”, viimeksi vierailin niitä tutkimassa marraskuun alussa. Pikkuhiljaa sienten lakin väri muuttui ruosteenruskeaksi, jonka seassa pilkistelee vähän oranssia. Halkaisijaltaan liki kymmensenttisen lakin alapinnalla oli selvä piikistö eli orat.


Oranssiorakkaan irrottaminen sammalikosta oli vaikeaa, sillä sieni ei ollut kiertänyt varpuja ja sammalia vaan kasvanut niiden läpi. Kova jalka oli pinnaltaan tummanoranssi ja halkaistuna sisältäpäin selvästi oranssi sekä vyöhykkeinen.

Sekoitin sienen aluksi ruosteorakkaaseen, jolta kuitenkin puuttuvat vaaleat ja oranssit sävyt. Oranssiorakkaat ovat aika yleisiä ja koristeellisia mäntykankaiden lajeja. Ne eivät ole lähisukua tunnettujen syötävien orakkaiden kuten vaaleaorakkaan kanssa.

Ruokasieneksi oranssiorakas on liian kova ja sitkeä, mutta sienivärjäykseen se kelpaa mainiosti. Sillä on saatu lankoihin erilaisia vihertäviä värejä käsittelyaineina käytettyjen metallisuolojen mukaan. Ilonan Värimaailma -blogin pitäjä Ilona Winebridgen kertoo käyttäneensä oranssiorakasta värjäykseen, ja tuloksena oli ollut värisävyjä harmaansinisestä tummaan harmaanvihreään puretustavasta ja väriliemen pH:sta riippuen.

Halki avaruuden,
nähden tulevaisuuden,
luoden maailman uuden,
seikkaili sieni suurenmoinen.
Ja se onkin tarina ihan toinen ...

Lähteet: Ilona Winebridge Värjärin pata. viinasilta.blogspot.com; Jarkko Korhonen ja Pirkko Penkkimäki, Suomalainen sienikirja, Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina, Wikipedia; T. Sol 3.8.2006
.