Huumaavatuoksuinen suopursu

Tuoksuvan suopursumetsän läpi käveleminen on huumaava elämys. Kasvien tuoksu tulee haihtuvista öljyistä, kuten ledolista, palustorista ja myrseenistä. Tavallisesti suopursu kasvaa soiden reunarämeillä, joissa se muodostaa aika yhtenäisiä, laajoja kasvustoja – sellaisia on jopa meidän kaupunginosassamme lähellä yliopistoa.

Olen tuonut joskus kotiin maljakkoon suopursun varsia, joiden tuoksu tuoksu leviää nopeasti koko tilaan. Suopursun ylenpalttinen nuuhkiminen voi kuitenkin aiheuttaa herkille päänsärkyä. Sen saivat ennen vanhaan ainakin ne, jotka käyttivät suopursua oluen mausteeksi. Suopursujen eteeriset öljyt sisältävät myös hermomyrkkyjä, jotka voivat aiheuttaa myrkytysoireita tai jopa vaurioittaa munuaisia.

Suopursun ryytimäinen vahva lemu on innostanut ihmisiä kokeilemaan sen voimaa mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Syöpäläisiä on ennen vanhaan karkotettu suopursuvedellä niin ihmisistä kuin eläimistäkin. Sillä on myös pesty huoneiden seiniä ja vuodevaatteita kevätsiivouksen aikaan. Suopursu ei kelpaa karjalle eikä luonnon isoille nisäkkäille juuri voimakkaan tuoksunsa takia, vain vuohi pystyy sitä syömään.

Elias Lönnrot kirjasi runonkeruuretkillään muistiin suopursun moninaisia käyttötapoja. ”Viina on hyvää jokaiseen tautiin, terva, pihka ja suopursuista keitetty vesi useihin”, totesi myös kansatieteilijä T. I. Itkonen 1900-luvun alkupuolella. Suopursulla onkin lääkitty useita vaivoja. Suomessa on ollut aiemmin virallisena apteekkirohtona sen versonlatvoista tehtyä yskänlääkettä sekä ulkoisesti käytettäväksi reuma- ja ihottumavoidetta.

Kansa on keittänyt lehdistä ja kukista teetä parantamaan muun muassa hinkuyskää, astmaa, keuhkotautia sekä karkottamaan lapamatoja. Spriillä on vielä tehostettu lääkkeiden vaikutusta. Suopursulla on hoidettu myös kipeitä ikeniä, munuaistautia, kihtiä ja syyhyä. Vahva-aromisen suopursun kuumaa keitinvettä on käytetty höyryinä parantamaan flunssaa ja hammassärkyä, samoin siitä tehdyllä hauteella on hoidettu virtsaamisongelmia.

 

Suomen rämeitten suopursulla on samanlaiset lehdet kuin rhododendrumilla ja niitä pidetäänkin sukulaisina. Myös suopursun kukat ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin alppiruusulla. Toinen Suomessa kasvava alppiruusulaji on pohjoisosien tunturikankailla tavattava rauhoitettu lapinalppiruusu. Talveksi suopursu kääntää lehtensä roikkumaan pitkin vartta samaan tapaan kuin alppiruusu. Suopursu on Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka.

Suopursun nimen loppuosa pursu on laina ruotsin sanasta pors, joka tarkoittaa suomyrttiä. Vanhastaan ja kansankielessä nämä kaksi kasvia ovatkin sekaantuneet. Ruotsalaisvaikutteisesti suomen vanhassa kirjakielessä suomyrttiä on kutsuttu 1660-luvulta 1800-luvulla pursuksi tai suonpursuksi. Suomen murteissa kanervakasvien heimoon kuuluvien suopursun ja kanervan nimitykset ovat yhteneväisiä. Itä-Suomessa ja laajalti Pohjanmaalla aina Peräpohjolassa asti suokanerva tarkoitti suopursua. Etelä- ja Keski-Pohjanmaan neva-alueilla sama kasvi oli nimeltään nevakanerva ja Rovaniemellä jänkäkanerva. Länsipohjassa suopursu muuttui sudenpursuksi.

Värikasvina suopursusta saadaan monia vihreän keltaisen ja ruskean vivahteita.
Ihana on mausteinen, pirteä tuoksusi, kaunis on valkovihreä viittasi, riimitteli ruotsalainen runoilija Bertel Gripenberg. Tuo onkin oiva yhteenveto suopursusta.

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa,
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

V. A. Koskenniemi

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Kirsti Aapala & Marja Aapala Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; LuontoPortti; V. A. Koskenniemi, Kesäyössä.

LUE LISÄÄ

Pesällinen harmaasiepon poikasia

Perhetutut saivat mökillä naapurikseen harmaasiepon. Harmaasiepon pesintä pihapiirissä asettaa omat rajoitukseksensa, niinpä mökkiläiset katsoivat parhaaksi sopeuttaa oman elämänsä näiden lyhytaikaisten vieraiden mukaan. Kun poikaset oli saatu maailmalle, ilo ja huojennus lienee ollut molemminpuolista.

Harva lintu pesii yhtä lähellä ihmistä kuin harmaasieppo. Sen pesän voi löytää ikkunalaudalta, pöntöstä, halkopinosta, kukkaruukusta tai oikeastaan mistä vain. Harmaasiepon pesä sijaitsee usein ikään kuin hyllyllä ja pesästä on aina hyvä näkyvyys. Meidän vapaa-ajantalossa harmaasieppo oli tehnyt pesänsä sadevesikourun yläpäähän, josta se näki hyvin yli koko pihamaan, mutta me emme sen pesään.

Koska pesät ovat avoimella paikalla, osa niistä tuhoutuu kesän mittaan niin pihoilla kuin metsissäkin. Tälle naapurimökin pesälle oli käydä huonosti, sillä juhannusmyrsky sai aikaan sen, että pesäpönttö liukui koivun runkoa pitkin sen juurelle. Mökin isäntä sai kuitenkin nostettua pöntön takaisin ja niin harmaasieppo jatkoi pesintäänsä Saimaan saaressa. 
 

Harmaasieppo tuo vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta eloa pihapiiriin tähystellessään kuivalla puun oksalla tai pyykkinarulla. Pääasiassa ilmasta saalistava harmaasieppo lehahtaa oksalta hyönteisen perään ja palaa pyrähdyksen jälkeen samalle paikalle. Pesän tapahtumia seuratessani näin emojen tuovan poikastensa oranssiin kitaan suurien vaaleiden perhosten lisäksi myös pitkiä toukkia. Joskus harmaasieppo noukkiikin maassa olevia selkärangattomia lentävien hyönteisten lisäksi.

Harmaasieppo kuuluu maamme kymmenen yleisimmän linnun joukkoon ja Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 1,4 - 1,8 miljoonaa paria. Linnut palaavat meille toukokuun lopulta ja lähtevät takaisin talvehtimaan Afrikan tropiikin lämpöön jo elo-syyskuussa.

Harmaasieppo munii tavallisesti viisi munaa, joita naaras hautoo parisen viikkoa. Tämän pesän viisi poikasta kuoriutuivat 30.6., minkä jälkeen pesäpoikasaika kesti kaksi viikkoa, jolloin sekä naaras että koiras syöttivät poikasia.

Tarkkailin ja kuvasin pesyettä heinäkuun puolivälissä, jolloin lintuvanhemmat kantoivat ahkerasti syötävää pesään ja veivät kakkapusseja ulos. Emojen ollessa ruuanhakumatkalla kaksi suurinta poikasta kurkki ihan pesän suuaukolla. Koko katras räpytteli siipiään ja oli jotenkin lähtövalmiin näköinen. Kun kesämökin perhe saapui kotiin saman päivän iltana kuuden maissa, ensimmäinen, se isoin poikanen lähti pesästä ja pian toinen perästä. Loput kolme jättivät pöntön seuraavana aamuna. Pesästä lähdön jälkeisinä päivinä poikaset ääntelivät lähipensaissa, mutta itsenäistyvät pari kolme viikkoa pesästä lähdön jälkeen, mihin asti emot ruokkivat niitä maastoon.

Harmaasieppo on muita sieppoja kookkaampi. Koirasta ja naarasta ei voi erottaa toisistaan ulkonäön perusteella, sen sijaan nuoret linnut ovat aluksi täplikkäitä. Harmaa- ja kirjosiepon ikäennätys on yksitoista vuotta. Lajien keski-ikä on kuitenkin selvästi pienempi kuin ikäennätys, useimmiten vain vajaat puolet ikäennätyksestä. Harmaasieppo on yksi käen yleisimmistä isäntälajeista. Koska harmaasiepon pönttö tai pesäpaikka on avoin, käkinaaraan on helppo munia sinne.

--
Kirjosieppo huutaa naaraalleen
”Tule katsomaan mitä tarjoilen”.
--
Harmaasieppo vahtii pesäpuuta,
pian on jo monta suuta
hyönteisiä huutamassa
isommiksi kasvamassa. 

Korvenneidon Runon polkuja
--

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; LuontoPortti; Perhe Lankinen; Korvenneidon Runon polkuja, spacen-runon-polkuja-sivuilla-kirjoittamiani-v-2008, Aamukonsertti kesässä (osa siitä).

LUE LISÄÄ

Kimalaiset hyörivät ojakellukan kukkapalleroissa

Ojakellukka on helppo tunnistaa nuokkuvista, hieman kellomaisista kukistaan ja pehmeän sointuvista väreistään. Verholehdet ovat samettimaisen punaruskeat ja niiden alta alushameena vilkkuvat kellanvalkoiset, vanhemmiten ruusunpunaisilta näyttävät terälehdet. Kun ojakellukkaa katsoo läheltä ja vastavalossa, kasvia verhoava karvapeite hohtaa ja kukan hienostuneet värit pääsevät oikeuksiinsa. Lapsena totuin sanomaan tuota kasvia niittykellukaksi, joka on sen toinen nimi.

 

Kansan suussa ojakellukan nimi on muuttunut myös pulpukaksi tai pumppuheinäksi, sillä kasvin tunnistaa ujosti alaspäin nuokkuvista, oikeastaan koskaan aukeamattomista kukista. Ojakellukoiden kukkien ympärillä hääräävien kimalaisten ja mehiläisten mukaan kasvia on puolestaan kutsuttu milloin kimalaisen-, mehiläisen- tai mettiäisenkukaksi ja kotiseudullani Savossa sitä sanottiin ampiaisenkukaksi. Ruotsiksi ojakellukka on humleblomster eli kimalaiskukka. Kuulin vastikään eräältä tutulta, että hän oli pelännyt lapsena ojakellukoita, koska oli luullut niitä ampiaisenpesiksi.

 

Yleiskieleen otettu kasvin nimi kellukka on johdettu sanasta kello kukkien ulkomuodon mukaan. Kellukka on sievistetty versio ronskimmista vanhoista nimistä. Kunnianarvoisa professori Elias Tillandz merkitsi Turun seudun kasviluetteloonsa ojakellukan vuonna 1683 nimellä bässincullin muna. Vielä Jusleniuksen vuoden 1745 sanakirjassa tuo nimi säilyi, mutta 1800-luvulla se muuttui muotoon pässinkellukka. Kasvi on tunnettu myös karvakellukkana ja lampaankellottimina, kasvavathan ojakellukan kukat yleensä pareittain.

 

Siemenet pitenevät kypsyessään noin sentin ja kypsät hedelmät kasvi ojentaakin pystyyn, jotta koukkupäiset siemenet takertuisivat ohikulkevien eläinten turkkiin tai ihmisten vaatteisiin, jolloin kasvi leviää uusiin paikkoihin. Ojakellukka viihtyy hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla ja levittäytyy voimakkaasti myös ihmisen luomiin ympäristöihin.

 

Suurimmassa osassa Suomea ojakellukka kasvaa yleisenä niityillä, mutta myös metsänreunojen ruohostossa. Liikkuva vesi tai sen läheisyys edistävät ojakellukan rehottamista.

Ojakellukan juurakko on punaruskea, puiseva ja karvas, keväällä hieman neilikan makuinen. Siitä on paikoin keitetty lääkettä lehmien punatautiin, minkä vuoksi kasvia on nimitetty muun muassa Parikkalassa punaheinäksi ja Kangasniemellä veriheinäksi.

 

Ojakellukkaa ja sen sukulaista kyläkellukkaa on aikoinaan viljelty luostarien puutarhoissa. Kasvin keskiaikainen latinalainen nimi herba benedicta tarkoittaakin siunattua yrttiä. Kellukan juurta on käytetty ihmisillä rohdoksena ripuliin ja vatsavaivoihin sekä vilustumistauteihin, lisäksi verenvuotoon, kouristuksiin ja hinkuyskään. Se alentaa kuumetta, kohottaa yleiskuntoa ja lisää ruokahalua. Ulkoisesti ojakellukalla on parannettu haavoja ja ientulehdusta. Ojakellukasta on muinoin valmistettu myös taikaesineitä, koska sen on uskottu karkottavan pahoja henkiä.

"Otetaanpas kiiltomalva,
siitä tulee hyvä salva,
sekaan pannaan tähtimö ja niittykellukka.
Hiirenvirnaa, tulikukkaa
vähän mukaan, älä hukkaa
huiskiloita nuokkuhelmikän,
hui-jaa."

Marja-Leena Mikkola

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; paavalinkukka; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen luonto, kasvit. Ruusukasvit; Yrtti.com. Puutarhuri 14.3.2013; Marja-Leena Mikkola, Lumijoutsen. Parannusvoiteen resepti.

LUE LISÄÄ

Pihapönttöjen uskolliset asukkaat

Keittiön ikkunan takana olevassa metsikössä nähtiin kesäkuussa touhukasta lintuväkeä. Siellä on nimittäin viidentoista metrin etäisyydellä toisistaan kolme pesäpönttöä ja jokaisessa asukkaat; kirjosiepolla kuusessa, sinitiaisella koivussa ja talitiaisella petäjässä. Tarkkailin kesätalomme pihamaalla Pohjois-Savossa näiden naapurusten elämää.

 

Terhakanoloisia mustavalkoisia kirjosieppokoiraita olin seurannut kesän alussa niin Pielavedellä kuin Lappeenrannassa ja Ruokolahdellakin. Jokaisessa kohteessa koiras esitteli ja kehui varaamaansa pönttöä emäntäehdokkaille, että tässäpä olisi tarjolla oiva koti. Poikamiehiksi taisivat kuitenkin jäädä muut paitsi tämä pielavetinen, jolla oli ainakin yksi pesällinen poikasia.

Kirjosiepon pesässä on yleensä 5 – 8 munaa, joita vain naaras hautoo pari viikkoa, minkä jälkeen pesäpoikasvaihe kestää toiset kaksi viikkoa. Kirjosieppo pyydystää lentäviä hyönteisiä istuen oksalla, josta sillä on hyvä näkyvyys. Oksalta se tekee lyhyen pyrähdyksen ohilentävän hyönteisen perään ja palaa sitten takaisin samalle istumapaikalle. Emoilla pitää kiirettä, sillä poikue saa pesässä oloaikana 15 000 hyönteistä ruuakseen.

Koska myös koiras näytti kantavan ötököitä pönttöön, kyseessä oli ykkösnaaraan pesä, sillä moniavioiset koiraat auttavat vain sitä poikasten ruokinnassa ja kakkosnaaras jää yksinhuoltajaksi. Yläpuolella olevassa kuvassa on naaraskirjosieppo.

 

Sinitiainen munii yleensä yhden kerran kesässä 8 – 14 munaa, joita naaras hautoo kaksi viikkoa. Sekä koiras että naaras ruokkivat poikasia, jotka tulevat lentokykyisiksi vajaassa kolmessa viikossa. Tämä sinitiainen oli pesälle tullessaan arempi kuin naapurinsa talitiainen, sillä se kierteli vieressä olevan pihlajan oksissa kotvan aikaa ja katseli muutenkin ympärilleen, ennen kuin rohkeni sujahtaa pesän suuaukosta sisään.

Talitiaisemo munii 6 – 12 munaa, joita se hautoo kaksi viikkoa. Iso munamäärä on sopeutuma poikasten suureen kuolleisuuteen, sillä vain muutama tiaisenpojista selviytyy ensi kevääseen. Talitiaispariskunta ruokki ahkerasti poikasiaan kesäkuun alussa. Emot tuovat ensin vain pieniä hyönteisiä, mutta niiden koko kasvaa poikasten viiden ensimmäisen elinpäivän aikana. Usein emot irrottavat hyönteisiltä siivet ja jalat, ennen kun syöttävät ötökät poikasille. Pienet, pehmeät ja ravinteikkaat perhosentoukat ovat tiaisten suosimaa poikasruokaa.

Kun olin tarkkailemassa tiaisia uudelleen kesäkuun lopulla, ensipesyeen poikaset olivat jättäneet kotipesän, jossa ne olivat kasvaneet kolmisen viikkoa. Kun poikaset ovat kerran hypänneet pesästä ulos, ne eivät enää palaa sinne. Poikaset kerjäävät pesän lähettyvillä olevissa puissa ruokaa ja emot kantavat sitä niille melkein samaan tahtiin kuin aiemmin pönttöön. Talitiaisperhe pysytteleekin yhdessä niin kauan kuin poikaset tulevat toimeen omillaan eli parin kolmen viikon kuluttua pesästä lähdöstä. Oksistosta kuului iloinen sirkutus, kun tiaislapset uteliaina ja touhukkaina hypähtelivät sinne tänne. Noin neljännes talitiaispareista kasvattaa kesän aikana vielä toisen poikueen.

Molemmat tiaisvanhemmat hakevat ruokaa, mutta enimmäkseen se on isän vastuulla. Isä lennättää paikalle toukkia, hämähäkkejä ja muita pikkuhyönteisiä. Sekä sini- että talitiaisen poikasille hämähäkit ovat tarpeellisia tietyssä kehitysvaiheessa. Yhden teorian mukaan hämähäkit ovat nimittäin tärkeitä höyhenistön kasvulle, toisen teorian mukaan taas tiaisten aivot tarvitsevat hämähäkeissä olevaa tauriinia. Myös hiekanjyviä tarvitaan poikasten ruuansulatukseen ja etanankuoria luuston kehittymiseen.

Tali- ja sinitiaisten ruokailutottumukset ovat erilaiset, mutta toukkasesongin aikaan ne kilpailevat samasta ruuasta ja etsivät sitä samoista paikoista. Sinitiainen etsii syötävää yleensä puiden latvoista ja yläoksilta, talitiainen enimmäkseen maasta, puunrungoilta ja matalilta oksilta. Talitiainen on vähän sinitiaista kookkaampi ja myös pyydystää poikasilleen suurempia toukkia ja hyönteisiä kuin sinitiainen.

Siepot ja tiaiset veivät poikasilleen pikkuötököitä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tiaiset myös tuovat kakat pois pöntöstä, mutta kirjosiepot eivät ole yhtä siistejä. Pönttökameroista on nähty, että tiaisenpojat nostavat pyrstön kohti taivasta ja emo ottaa ulostepussin suoraan nokkaansa. Lintuemoilla kävi toteen vanha ohjeistus: Vie mennessäs, tuo tullessas.

Niiden kolmen viikon aikana, jonka tiaisten poikaset viipyvät pesässä, vanhemmat tuovat poikasilleen 10 000 toukkaa, yhden kerrallaan. Tätä on verrattu samaan kuin ihmisvanhemmat kantaisivat lapsilleen joka päivä yli sata kiloa ruokaa hakien kaupasta yhden tavaran kerrallaan kotiin.

Lajienvälistä sosiaalista oppimista koskevassa tutkimuksessa Jukka T. Forsman ja Janne-Tuomas Seppänen käsittelevät kirjosiepon ja tiaisten suhdetta. Tutkimuksen mukaan kirjosieppo valitsee pesäpaikakseen pöntön, johon on maalattu samanlainen kuvio kuin tiaisen valitsemassa pesässä. Kirjosieppo myös tutkiskelee tiaisten pesää ja päättelee munamäärän perusteella, onko seudulla hyvä ravintotilanne ja säätelee sen perusteella omien muniensa määrän.

Tuli kevät, muuton aika.
Kymmenen asuntoa koivuihin pihaa kiertäviin vuokralle mekin laitettiin.
Ohjelmaa aamuin illoin, vuokran maksuksi sovittiin,
kun yhteen asettui asukkaaksi laulunopettaja kirjosieppo, toiseen tuli taloksi talitintti, kolmanteen kotiutui kottarainen pilkkutakki. - osa runoa -

Päivi Ronkainen

Lähteet: Andreas Tjernshaugen, Tiaisten salattu elämä; Juha Laaksonen. Yle 10.11.2016; Jukka T. Forsman ja Janne-Tuomas Seppänen, Lajienvälinen sosiaalinen oppiminen; LuontoPortti; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Pertti Koskimies, Suomen Luonto 5/2018; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Wikipdia; Päivi 2005, Vuokralaiset www.oyk.fi/paivi.ronkainen/muutama_runo.htm Päivi Ronkainen.

LUE LISÄÄ