Mesiangervo, niittyjen kuningatar

Mesiangervon ohi on vaikea kävellä huomaamattaan, sen hienon aromin tuntee nenässä jo ennen kuin näkee itse kasvin. Angervo luo voimakkaan kesätunnelman rehevyydellään, huumaavalla tuoksullaan ja vaahtomaisilla kellanvalkeilla kukinnoillaan. Rannoilla, alavilla niityillä sekä monilla kosteilla ja valoisilla paikoilla viihtyvän, toista metriä korkean mesiangervon kasvusto on syvänvihreää.

Kaikkialla yleinen mesiangervo on hyötynyt ihmisten toimista hyvin paljon, muun muassa ojitukset ja viljelemättömät pellot ovat tuoneet sille runsaasti uusia kasvupaikkoja. Olet ehkä huomannutkin, että kosteat pakettipellot mesiangervo on saattanut vallata lähes kokonaan. 

 

Mesiangervon eli niittymesiangervon juurakko on monivuotinen. Kasvin varttuminen kukkimisikään kestää jopa kymmenen vuotta, mutta kukinta on sitäkin näyttävämpi. Kesäkuun lopulta elokuulle elinvoimaiset mesiangervokasvustot suorastaan pursuavat kellertävän valkoisia pieniä kukkia. Niistä muodostuu suuria kukkahattaroita, joissa on vahva imelä tuoksu. Kukkien hiukan vanilliinia sisältävä haihtuva öljy houkuttelee lentäviä ja ryömiviä hyönteisiä hakemaan mettä. Sitä kukissa ei kuitenkaan ole, vaan pölyttäjät saavat palkinnokseen siitepölyä, joka tosin leviää kukasta toiseen myös tuulen mukana.

Mesiangervo on Pohjanmaan maakuntakukka. Etelä-Pohjanmaalla mesiangervo voi suotuisana kesänä avata kukkiaan jo juhannukseksi, minkä vuoksi kasvi on nimetty siellä juhannus- tai johanneksenkukaksi. Monin paikoin angervojen kukkiminen oli entiseen aikaan merkki heinänteon aloittamisesta.

 

Kasvin nimi angervo on satoja vuosia vanha. Siitä on kymmeniä muunnoksia, kuten angerva, angervoinen ja ankelia. Tarkempi lajinimi mesiangervo on Elias Lönnrotin kehittelemä. Vanhin mesiangervon nimitys suomen kielessä on kuitenkin Elias Tillandzin vuoden 1683 kasviluettelossa mainittu humalaheinä. Nimi kertoo vanhasta tavasta käyttää angervoa oluen, viinin ja siman mausteeksi. Sama tausta on ruotsinkielisessä nimessä mjödört, simayrtti.

Mesiangervoa on Suomessa keskiajalla käytetty viinin, sahdin ja ”siman” maustamiseen. Jo ennen tätä Norjan, Ruotsin ja Tanskan viikinkien kerrotaan maustaneen sillä simansa, joka lienee ollut meidän vappusimaamme tuhdimpaa juomaa.

Mesiangervoa on vanhastaan käytetty myös ns. lattiayrttinä, jolloin sen kukkaset ja hyvä tuoksu levisivät lattioilta jaloissa ympäri taloa. Mesiangervokerros toimi myös hyvänä mattona, sillä jalanpohjissa ollut lika tarttui kasveihin ja toisaalta se hiljensi ääniä. Ainakin Kymenlaaksossa on vielä viime vuosisadan alkupuolella levitetty permannolle juhannukseksi mesiangervoja. Paikoin mesiangervoja levitettiin juhlahuoneiston lattialle, jolloin tanssijoiden jaloissa murskaantuvista kukista nouseva tuoksu peitti mahdolliset henkilökohtaisen hygienian puutteet. Länsi-Euroopassa kukkia on ripoteltu häähuoneen lattialle tuoksua antamaan.

 

Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla mesiangervon kaikki kasvinosat on merkitty lisäaineeksi statuksella Ei uuselintarvike eli kauppayrtti, sen käyttö on siis sallittua kaikissa elintarvikkeissa ja ravintolisissä. Mesiangervon lehdistä saadaan hauduttamalla teetä, jonka sanotaan lisäävän hien ja virtsan eritystä. Tehoaineiden takia mesiangervon kukista valmistettua teetä on syytä kuitenkin käyttää hyvin varovasti, samoin lehtiä on paras annostella vain pieninä määrinä yrttiteesekoituksiin. Marttojen sivuilta löydät ohjeen horsman- ja mesiangervonjuoman valmistamiseen. Mesiangervon hienostunut ja hunajainen aromi sopii erinomaisesti makeisiin ruokiin ja leivonnaisiin, voit esimerkiksi tehdä omaa jäätelöä mesiangervon kukista tai mesiangervo- ja ruusujäätelöä.

1990-luvun loppupuolelta lähtien on Lapissa Ylläsjärvi – Kurtakko-alueen mesiangervojen kukista valmistettu mesiangervovoidetta. Voide on kauniin vaaleanvihreää ja iholla miellyttävän tuntuista, ostin nimittäin kokeeksi tuota voidetta viime syksynä Ylläkseltä.

Mesiangervon kukkia kannattaa kerätä myös talven varalle kuivaamalla, mielestäni ne antavat mukavasti tuoksua vielä viikkojen jälkeen. Keräämisaika on silloin, kun kolmannes kukista on vielä nupullaan. Koska monet hyönteiset viihtyvät angervon kukissa, kasveja voi säilyttää viileässä jonkin aikaa ennen kuivaamista, että ötökät lähtevät niistä pois. Kukkia ei huuhdella, vaan ne laitetaan sellaisenaan kuivumaan.

Puretusaineita ja kasvinosia yhdistelemällä mesiangervo on yksi monipuolisimmista värikasveista, sillä siitä saadaan keltaisen, ruskean, vihreän ja sinisen sävyjä sekä juurakosta kuparisuolojen kanssa mustaa väriä. Karjan sanotaan karttavan mesiangervoa, sen sijaan vuohille ja lampaille angervo maistuu sellaisenaan hyvin.
 

Kun saksalaiset kemistit K. J. Löwig ja S. Weidemann eristivät 1839 siihen asti tuntemattoman hapon mesiangervon lehdistä, oli angervon tieteellisenä nimenä Spiraea ulmaria. Niinpä happo nimettiin spireahapoksi. Toiset tutkijat eristivät saman hapon pajun lehdistä ja nimesivät sen salisyylihapoksi pajun tieteellisen nimen mukaan. Kun hapot yhdistettiin, lääkeominaisuuksien huomattiin säilyvän, mutta sivuvaikutukset vähenivät. Asetyylispireahaposta syntyi maailman tunnetuin lääkenimi Aspirin. Se on siis rekisteröity tavaramerkki, aineen nimi puolestaan on asetyylisalisaatti.

Joroisissa mesiangervon on sanottu haisevan linimentille, ja särkysalvaa siitä on tehtykin. Mesiangervoa on käytetty ulkoisena voiteena moneen vaivaan, varsinkin kolotuksia ja kipuja on hoidettu sillä. Venäjän Karjalassa mesiangervon kukista tehtyä pulveria on ripoteltu pieniin haavoihin, jolloin niiden kerrotaan parantuneen nopeammin. Kukkia on käytetty myös kuumetautien, ummetuksen ja niveltulehdusten lievittämiseen sekä päänsäryn hoitoon. Unettomuutta, kiputiloja ja virtsatietulehdusta puolestaan on lääkitty kasvin lehdistä ja kukinnoista tehdyllä teellä. Juurakko on käynyt ripulin ja närästyksen rohdoksi.

 

Mesiangervoa on siis käytetty rohtona keskiajalta lähtien. Kasvi sisältää vaikuttavina aineina salisylaatteja, flavonoideja, eteerisiä öljyjä, parkkiaineita, C-vitamiinia ja tanniineja. Lääkkeenomaisten vaikutusten vuoksi mesiangervoa ei tule käyttää jatkuvasti, vaan pieninä määrinä silloin tällöin. Salisylaateille allergisten on puolestaan syytä välttää mesiangervon käyttöä kokonaan.

Nykyisin Suomessa mesiangervoa käytetään muun muassa linimentteihin, ihovoiteisiin, -vesiin ja hierontaöljyihin. Pääosa kartoitetuista kuluttajatuotteista on tarkoitettu ulkoiseen käyttöön. Mesiangervon lehdistä ja kukinnoista voi valmistaa myös rentouttavia yrttikylpyjä. Vuonna 2015 mesiangervo valittiin vuoden luonnonyrtiksi.

Luonnonvarakeskuksen tutkijan Marika Laurilan mukaan mesiangervo on Suomessa yritysten runsaimmin hyödyntämä kosteikkoyrtti. Uudet tutkimukset antavat tukea sen perinteiselle käytölle esimerkiksi erilaisten tulehdustilojen hoidossa. Bakteerit ovat yhä vastustuskykyisempiä antibiooteille ja ihmiset yhä herkistyneempiä lääkeaineille, muun muassa näistä syistä perinteisesti käytettyjä luonnonkasveja tutkitaan entistä enemmän.

Mesiangervo

Kesän värit
ja hehkuva kauneus
tämän katoavan hetken.

Kuningatar pukeutuu
harsoon ja tuoksuun,
rinnassa safiiri.

Sudenkorennon
sininen neula.
Juhla voi alkaa.

tee 26.7.2009

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Loikki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suomien, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arktiset Aromit ry 1.7.2015; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Evira. Ruokavirasto; Henry Väre, Angervot. Suomen luonto. Kasvit; Hortoilu.fi; Jaspis Toivonen, Levinyt! 14.9.2015; Kaleva 15.5.2018; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Marika Laurila Luonnnonvarakeskus Luke 15.5.2018; Olipa kerran arki, olipakerranarki.blogspot.com; Rousseau-hanke. Kokkolan kaupunki; Ruokavirasto; Tarja Karvonen, Martat 12.7.2018; Wikipedia; tee. Mesiangervo 26.7.2009.

LUE LISÄÄ

Puukiipijä, naskalinokkainen lintu

Pieni kaarnanruskea lintu kipusi puunrunkoa nykäyksittäin ylös. Tämä puukiipijän erikoinen käyttäytyminen teki linnun helposti tunnistettavaksi. Kohtasin puukiipijän ensimmäisen kerran mökillämme eräänä talvena – minä näin sen ikkunasta, mutta se ei kai tiennyt minusta mitään.

Puukiipijä kapuaa spiraalimaisesti poimien kuoren rakosista hyönteisiä ja hämähäkkejä. Päästyään rungon sileään latvaosaan lintu pudottautuu seuraavan puun tyveen ja aloittaa kiipeämisen alusta. Naskalimainen pitkä ja alaspäin kaartuva nokka on mainio työkalu hyönteisten poimimiseen ahtaista rakosista. Sen kynnet ovat samoin pitkät ja käyrät, pyrstösulat puolestaan kankeat ja suipot. Puunrunkoa noustessaan kiipijä tukeekin itseään tikkojen tapaan pyrstöllään runkoon.

 

Linnun ruskea, vaaleanpilkkuinen selkäpuoli sulautuu hyvin rosoisen, jäkälän kirjaileman puunrungon väriin. Vatsapuoli on valkoinen, ikään kuin helmiäishohtoinen, millä lienee merkitystä valon heijastajana kaarnan rakosiin.

Puukiipijä on ennen kaikkea vanhojen metsien lintu, puulajilla ei niinkään ole väliä. Nykyaikainen metsänhoito on kuitenkin kaventanut suuresti lajin elinmahdollisuuksia, sillä hoidetuista talousmetsistä nimenomaan puuttuvat luonnonmetsän rakennepiirteet, kuten järeät rungot, runsas lahopuusto, sekapuustoisuus, ojittamattomuus ja erirakenteisuus. Iäkkäiden puiden karhea kuori on puukiipijälle antoisin ruokailualusta, samoin vanhoissa metsissä on useimmiten tarjolla myrskyn runtelemia puita sopiviksi pesäpaikoiksi. Kiipijät viihtyvät kuusikoiden lisäksi vanhoissa lehdoissa ja puistoissa.

Puukiipijä on heimonsa ainoa edustaja Suomessa, laji on yleinen, tosin melko harvalukuinen. Puukiipijä vaatii laajan reviirin, eivätkä parit sen vuoksi koskaan asusta tiheässä. Pönttö tai luonnon pesäpaikka eivät siis saa olla liian lähekkäin. Kiipijäkanta on runsain Etelä-Suomen metsissä, pohjoiseen päin kanta harvenee. Lintujen määrä vaihtelee huomattavasti vuodesta toiseen, etupäässä ankarien talvien mukaan.

 

Turvallisista pesäpaikoista kiipijällä on vielä suurempi puute kuin muilla kololinnuilla. Puukiipijän pesä on puupökkelössä tai vaikkapa ahdas rako rungon ja irtautuneen kuoren välissä. Hyviä tuloksia on saatu erikoismallisilla pesäpöntöillä, joissa on rakomainen lentoaukko.

Sellaisen laitoimme mökkimetsään Ruokolahdelle. Pönttö kiinnitetään ilman takaseinää suoraan puuhun, vähän yli metrin korkeudelle langalla rungon ympäri, että puhdistaminen käy helposti. Pönttö nimittäin kannattaa puhdistaa heti pesinnän jälkeen, koska osalla pareista on toinen poikue. Pönttö ei kuitenkaan kelpaa uudelleen, jollei vanhaa pesää ole poistettu. Puun ja pöntön rakosesta näkee, onko pesä jo tyhjä. Pönttöä linnut näyttävät täyttäneen pienillä kuivilla kuusenoksilla, joiden päällä on höyhenistä tehty pesäkuppi.

 

Yleensä nuoret linnut ovat liikkuvampia kuin vanhemmat, talvehtijoissa on myös enemmän koiraita kuin naaraita. Tänne talveksi jääneet kiipijät pysyttelevät suppealla alueella sekä tiaisten että hippiäisten sekaparviin liittyneinä. Joskus harvoin puukiipijä oppii käymään lintujen ruokintapaikalla, missä se poimii muilta pudonneita talin ja siementen murusia. Muutamana talvena olemme nähneet kiipijän aterioimassa sekä kaupunkikotimme että mökin talipallosilla.

Suomen talveen jääneet puukiipijäjoukot hupenevat pakkasissa, mutta vielä vaarallisempaa niille on puunrunkojen jäätyminen vesi- tai räntäsateen jälkeen, koska lintujen on silloin vaikea kaivaa syötävää. Suomen lähialueille tai jopa Keski-Eurooppaan muuttaneet kiipijät palaavat maalis-huhtikuussa.

Jo helmikuun kirkkaina, kevättä enteilevinä päivinä puukiipijäkoiras aloittaa laulunsa. Sen laulu muistuttaa pajulinnun laulua ja erottuu selvästi tuolloin vielä hiljaisessa metsässä. Puukiipijä on varhainen pesijä, sillä jo huhtikuun lopulla pesässä voi olla 5 – 7 munaa. Emo hautoo, mutta molemmat emot ruokkivat poikasia parisen viikkoa. Vielä pitkään pesästä lähdettyäänkin poikaset kiipeilevät emojensa jäljessä ruokaa pyydellen.

Puukiipijä kiertää
käärmekuusen runkoa

ruokaa etsien

Keijo Nevanranta

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Olavi Hildén, Suomen eläimet, Puukiipijä; Panu Kunttu ja Jari Luukkonen WWF Suomi, Maaseudun Tulevaisuus 7.6.2013; Samuli Haapasalo, Vuosi luonnossa. Suomen luonto 15.2.2019; Keijo Nevanranta, Kolme haikua ilman vuodenaikaa 10.11.2015.

LUE LISÄÄ

Vanamo, pohjoisten metsiemme aarre

Kesäkuun lopulla kukkivien vanamojen tuoksu herkistää havumetsiä. Kellomaiset, lehdokintuoksuiset kukat nuokkuvat pareittain hennon vanan päässä. Aromi voimistuu illan painuessa yöhön. Se herkisti myös Eino Leinon, joka runoili 1903 Nocturnessa "Tuoksut vanamon ja varjot veen; Niistä sydämeni laulun teen". 

Ohut jopa parimetrinen maaverso kiipeilee rentona sammalpeitteisillä kivillä ja kuusimetsien sammalikoilla. Joka vuosi se kasvaa pituutta kymmeniä senttejä, joskus jopa puoli metriä. Vanamo on matalasta ja rennosta ulkomuodostaan huolimatta puuvartinen kasvi eli varpu. Pareittain kasvavat pikkuruiset lehdet talvehtivat vihreinä ja kuolevat kolmantena kasvukautena.

Varresta kohoaa tasaisin välein kukkavanoja, joiden latvaan syntyy kaksi nuokkuvaa, valkeaa tai vaaleanpunaista kellomaista kukkaa. Tunteakseen niiden herkän tuoksun pitää laskeutua polvilleen sammalikkoon, mutta teen sen mielelläni, sillä vanamo on lempikukkiani.

 
Ruotsin 1700-luvun merkittävin luonnontutkija Carl von Linné oli hyvin mieltynyt vanamoon ja valitsi sen myös aatelisvaakunaansa, niinpä hänen kotimaakuntansa Smoolanti otti vanamon nimikkokukakseen. Vanamon suvun tieteellinen nimi Linnaea on omistettu juuri Linnélle. Häntä pidetään nykyaikaisen ekologian isänä, ja hänen merkityksestään kertoo esimerkiksi sanonta "Luoja loi mutta Linné järjesti". Borealis puolestaan tarkoittaa pohjoista. Monissa maissa biologisia seuroja on nimetty Linnén kunniaksi, nykyinen Suomen Biologian seura Vanamo perustettiin 1896. 

 

Suomenkielinen nimi vanamo on peräisin Lönnrotilta. Kasvin yhdennäköisyys kellokukkien kanssa on huomattu, niinpä pienikelloista vanamoa kutsuttiin itärajan taakse jääneellä Heinjoella itikankelloksi ja Hämeessä sirkunkelloksi. Kellokukkien mukaan on annettu myös vanamon saksankielinen nimi Moosglöckchen eli sammalkellonen. Suomessa vanamoa on kutsuttu muun muassa hiirenkelloksi ja sirkkusenkelloksi. Lemmenruoho-nimi kertoo kasvin kelpaavan myös lemmennostatukseen. 

Nuokkuva kellomainen teriö suojaa herkästi pilaantuvaa siitepölyä sateelta. Kukat erittävät varsinkin öisin syreeniä muistuttavaa tuoksuaan, joka miellyttää useimpia ihmisiä. Tuoksu takaa myös, että hyönteiset huomaavat vanamon: pölytyksestä vastaavat usein kukkakärpäset, mutta myös kimalaiset ja mittariperhoset vierailevat kukissa. Pölytyksen jälkeen koukkukarvaiset siemenet takertuvat myyrän turkkiin tai lintujen höyheniin ja kulkeutuvat uusille kasvupaikoille.

Löyhiä mattomaisia kasvustoja muodostava vanamo on pohjoisten metsiemme aarre ja yleinen kaikkialla, missä on havupuita, jopa mäntykankailla. Mieluisimpia kasvupaikkoja ovat kuitenkin laajat ja vanhat luonnontilaiset kuusimetsät, joiden varjoisalla pohjalla on yhtenäinen sammalikko eikä juuri muita ruohoja kilpailemassa valosta. Vanamon runsaudessa on suuria paikallisia eroja, mutta aivan nuorista metsistä se tavallisesti puuttuu.

Tällaiselle vanhojen metsien kasville lähes kaikenlaiset mullistukset ja häiriöt ovat kohtalokkaita. Kulot, hakkuut, metsien pirstominen, maanpinnan käsittely, lannoitus ja muu ihmisen aiheuttama toiminta hävittävät vanamon usein miltei olemattomiin. Kasvi säilyy kuitenkin jopa heinittyneillä metsänuudistusaloilla niukkoina rippeinä odottelemassa suotuisampia oloja.

Hentoinen vanamo on ollut tärkeä rohto, sillä sitä on käytetty avuksi erilaisiin vaivoihin. Vanamon kukista on muun muassa Enontekiöllä ja Hailuodossa kiehautettu teetä helpottamaan yskää ja kurkkukipua, teenä vanamon sanotaan tehonneen myös juoksiaiseen eli ripuliin.

 

Jos maataloustöissä ranteeseen tuli nari eli jännetupin tulehdus, haettiin metsästä nariheinäksi kutsuttua vanamoa, jota kierrettiin kipeän ranteen ympärille. Vanamosta tehtiin myös haudetta nyrjähtäneen tai venähtäneen jäsenen hoidoksi. Tästä käyttötavasta johtuvat nimet jäsenheinä, nivelheinä, nyrjäysheinä, suoniruho, venymäheinä ja virumaheinä sekä tyräruoho.

 

Kun lehmät laskettiin kevätkesällä ensimmäistä kertaa laitumelle, vanamoista keitettyä haudetta joko juotettiin eläimille tai hierottiin niiden jalkoihin. Niinpä vanamoa on kutsuttu Savossa ja Keski-Suomessa rampaheinäksi ja Länsi-Suomessa ramparuohoksi. Luuvaloa eli kihtiä tai muita särkyjä on myös hoidettu vanamolla, minkä vuoksi kasvia on nimitetty luuvaloheinäksi, luuvaloruohoksi ja luuvanaruohoksi. Vehkalahdella luuvaloheinistä on keitetty haudevettä särkeville luille ja jäsenille. Ruotsissakin vanamoa on käytetty kihtirohtona, mistä johtuu yksi kasvin kansanomaisista nimistä, giktblomma eli kihtikukka.

Metsässä yövyn, en nukkua millään
vois. Miten tuoksuukaan vanamo!
Yön ylilukkari lehterillään
- laulurastas - on latvassa jo. 

Unto Kupiainen

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laina, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Kuusamakasvit. Vanamo. Suomen luonto. Kasvit; Unto Kupiainen, Laulurastas, ensimmäinen säe runosta.

LUE LISÄÄ