Puukiipijä, naskalinokkainen lintu

Pieni kaarnanruskea lintu kipusi puunrunkoa nykäyksittäin ylös. Tämä puukiipijän erikoinen käyttäytyminen teki linnun helposti tunnistettavaksi. Kohtasin puukiipijän ensimmäisen kerran mökillämme eräänä talvena – minä näin sen ikkunasta, mutta se ei kai tiennyt minusta mitään.

Puukiipijä kapuaa spiraalimaisesti poimien kuoren rakosista hyönteisiä ja hämähäkkejä. Päästyään rungon sileään latvaosaan lintu pudottautuu seuraavan puun tyveen ja aloittaa kiipeämisen alusta. Naskalimainen pitkä ja alaspäin kaartuva nokka on mainio työkalu hyönteisten poimimiseen ahtaista rakosista. Sen kynnet ovat samoin pitkät ja käyrät, pyrstösulat puolestaan kankeat ja suipot. Puunrunkoa noustessaan kiipijä tukeekin itseään tikkojen tapaan pyrstöllään runkoon.

 

Linnun ruskea, vaaleanpilkkuinen selkäpuoli sulautuu hyvin rosoisen, jäkälän kirjaileman puunrungon väriin. Vatsapuoli on valkoinen, ikään kuin helmiäishohtoinen, millä lienee merkitystä valon heijastajana kaarnan rakosiin.

Puukiipijä on ennen kaikkea vanhojen metsien lintu, puulajilla ei niinkään ole väliä. Nykyaikainen metsänhoito on kuitenkin kaventanut suuresti lajin elinmahdollisuuksia, sillä hoidetuista talousmetsistä nimenomaan puuttuvat luonnonmetsän rakennepiirteet, kuten järeät rungot, runsas lahopuusto, sekapuustoisuus, ojittamattomuus ja erirakenteisuus. Iäkkäiden puiden karhea kuori on puukiipijälle antoisin ruokailualusta, samoin vanhoissa metsissä on useimmiten tarjolla myrskyn runtelemia puita sopiviksi pesäpaikoiksi. Kiipijät viihtyvät kuusikoiden lisäksi vanhoissa lehdoissa ja puistoissa.

Puukiipijä on heimonsa ainoa edustaja Suomessa, laji on yleinen, tosin melko harvalukuinen. Puukiipijä vaatii laajan reviirin, eivätkä parit sen vuoksi koskaan asusta tiheässä. Pönttö tai luonnon pesäpaikka eivät siis saa olla liian lähekkäin. Kiipijäkanta on runsain Etelä-Suomen metsissä, pohjoiseen päin kanta harvenee. Lintujen määrä vaihtelee huomattavasti vuodesta toiseen, etupäässä ankarien talvien mukaan.

 

Turvallisista pesäpaikoista kiipijällä on vielä suurempi puute kuin muilla kololinnuilla. Puukiipijän pesä on puupökkelössä tai vaikkapa ahdas rako rungon ja irtautuneen kuoren välissä. Hyviä tuloksia on saatu erikoismallisilla pesäpöntöillä, joissa on rakomainen lentoaukko.

Sellaisen laitoimme mökkimetsään Ruokolahdelle. Pönttö kiinnitetään ilman takaseinää suoraan puuhun, vähän yli metrin korkeudelle langalla rungon ympäri, että puhdistaminen käy helposti. Pönttö nimittäin kannattaa puhdistaa heti pesinnän jälkeen, koska osalla pareista on toinen poikue. Pönttö ei kuitenkaan kelpaa uudelleen, jollei vanhaa pesää ole poistettu. Puun ja pöntön rakosesta näkee, onko pesä jo tyhjä. Pönttöä linnut näyttävät täyttäneen pienillä kuivilla kuusenoksilla, joiden päällä on höyhenistä tehty pesäkuppi.

 

Yleensä nuoret linnut ovat liikkuvampia kuin vanhemmat, talvehtijoissa on myös enemmän koiraita kuin naaraita. Tänne talveksi jääneet kiipijät pysyttelevät suppealla alueella sekä tiaisten että hippiäisten sekaparviin liittyneinä. Joskus harvoin puukiipijä oppii käymään lintujen ruokintapaikalla, missä se poimii muilta pudonneita talin ja siementen murusia. Muutamana talvena olemme nähneet kiipijän aterioimassa sekä kaupunkikotimme että mökin talipallosilla.

Suomen talveen jääneet puukiipijäjoukot hupenevat pakkasissa, mutta vielä vaarallisempaa niille on puunrunkojen jäätyminen vesi- tai räntäsateen jälkeen, koska lintujen on silloin vaikea kaivaa syötävää. Suomen lähialueille tai jopa Keski-Eurooppaan muuttaneet kiipijät palaavat maalis-huhtikuussa.

Jo helmikuun kirkkaina, kevättä enteilevinä päivinä puukiipijäkoiras aloittaa laulunsa. Sen laulu muistuttaa pajulinnun laulua ja erottuu selvästi tuolloin vielä hiljaisessa metsässä. Puukiipijä on varhainen pesijä, sillä jo huhtikuun lopulla pesässä voi olla 5 – 7 munaa. Emo hautoo, mutta molemmat emot ruokkivat poikasia parisen viikkoa. Vielä pitkään pesästä lähdettyäänkin poikaset kiipeilevät emojensa jäljessä ruokaa pyydellen.

Puukiipijä kiertää
käärmekuusen runkoa

ruokaa etsien

Keijo Nevanranta

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Olavi Hildén, Suomen eläimet, Puukiipijä; Panu Kunttu ja Jari Luukkonen WWF Suomi, Maaseudun Tulevaisuus 7.6.2013; Samuli Haapasalo, Vuosi luonnossa. Suomen luonto 15.2.2019; Keijo Nevanranta, Kolme haikua ilman vuodenaikaa 10.11.2015.