Koskikara on ainoa sukeltava varpuslintu

Koskikara ei pelännyt pakkasta eikä hyistä vettä, vaan pulahti tuon tuostakin virtaan. Välillä se nousi kivelle tai jäälohkareelle niiailemaan ja sukelsi takaisin jäiseen koskeen, onhan vesi lämpöisempää kuin viisitoista-asteinen pakkasilma. Kohta näin karan taas häviävän veden alle useiksi sekunneiksi ja sitten pulpahtavan pintaan toukka suussaan. Uinti vastavirtaan oli linnulle täyttä työtä, vaikka se oleilikin kosken niskalla.

 

Olimme katselemassa ja kuvaamassa koskikaroja keskitalven pakkasten aikaan Simpeleen Hiitolanjoella, jossa niitä talvehtii Ritakoskessa, Lahnasenkoskessa ja Kangaskoskessa, kullakin karalla on oma reviirinsä.

 

Koskikaran elinpiiriin kuuluu virtaava ja riittävän matala vesi, joka on niin puhdasta, että lintu näkee pohjasta saaliin. Kesät talvet kara pulahtaa etsimään koskesta vesieliöstöä, kuten hyönteisentoukkia, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia. Ravintoa löytyy parhaiten paikoista, joissa on pohjakasvillisuutta ja kivikkoa; kynsillään kara saa otteen liukkaista kivistä ja vesisammalista.

 

Koskikara on ainoa veden alta sukeltamalla ravintoa hakeva varpuslintu. Sille onkin kehittynyt monia ominaisuuksia ruuan etsimistä varten, kuten veren korkea hemoglobiinipitoisuus, jolloin siihen sitoutuu runsaasti happea. Sukeltaessaan lintu peittää sieraimensa vedenpitävällä kalvolla ja vilkkuluomi suojaa silmiä.

 

Koskikaralla on samankaltainen rasvarauhanen kuin monella vesilinnulla, minkä ansiosta se pysyy hämmästyttävän kuivana. Koskikaran rasvarauhasen eritys on niin suurta, että sitä pyydystettiin aikanaan jopa aserasvan ainekseksi.

 

Koskikara on hieman punatulkkua suurempi tummanruskea lintu. Selkämyksen miltei mustalta näyttävä väri auttaa koskikaraa saamaan talven vähäisistä auringonsäteistä irti mahdollisimman paljon lämpöä.

 

Paksun höyhenpeitteen ansiosta kylmyys ei sinänsä ole ongelma, kunhan lintu vain saa riittävästi ravintoa ja energiaa. Karalla on oikea sukelluspuku, joka lämmittää ja hylkii vettä. Paksun höyhenpeitteen alla on runsaasti ilmavia untuvia, ja minkä vuoksi koskikara on muodoltaan lystikkään palleromainen.

 

Koskikaran laulua voi kuulla Suomessa jo tammikuussa, kun sekä koiraat että naaraat intoutuvat laulamaan talvipurojen äärellä. Jään reunalta kuuluu silloin kirkassointista, ajoittain kitisevää visertelyä, mistä tulee linnun ruotsinkielinen nimi strömstare eli virtakottarainen. Virolaiset puolestaan kutsuvat lintua vesipapiksi vesipapp. Se onkin hyvä nimi ulkonäön mukaan. Tumman linnun valkealla rinnuksella on käytännöllinen tehtävä: se heijastaa valoa linnun sukeltaessa joenpohjasta ravintoa.

 

Maassamme talvehtii noin 5000 koskikaraa. Se on ainoa lintu, jonka voi sanoa muuttavan talveksi Suomeen, sillä osa Ruotsin ja Norjan tunturiylängöillä pesivistä linnuista tulee Suomeen loka-marraskuussa. Pohjoisille pesimäalueilleen ne palaavat maalis-huhtikuussa.

Koskikaroja pesii Suomessa vuosittain vain 250 – 350 paria, se on siis melko harvinainen pesimälintu. Valtaosa karoista asuu Pohjois-Suomessa. Etelä- ja Keski-Suomessa se on harvinainen pesimälaji, tosin karapönttöjen ansiosta lintuja on saatu pesimään myös etelämpänä.

 

Lajin luontaisia pesäpaikkoja ovat juurakot ja kivenkolot. Koskikaraparin yhdessä rakentama pesä on miltei aina aivan virtaavan veden äärellä, joten koskikaran elämässä solina ja kohina on poikasille tuttua jo kuoriutumisesta alkaen.

 

Valokuvaaja Esko Rajala kuvasi koskikaran pesintää alkukesällä 2019. Hänen havaintojensa mukaan poikasia ruokki vain yksi emo, mikä lienee tyypillistä eteläisissä pesinnöissä. Jouko Pihlaisen Suomenselän Linnut -artikkelin mukaan koskikarakoiras jättää naaraan munimisen päätyttyä ja lähtee muuttomatkalle. Naaras hoitaa poikasia niiden pesästä lähdön jälkeen muutaman päivän, mutta sitten sekin muuttaa pois. Poikaset itsenäistyvät lentokykyisiksi jopa ilman emoa.

 

Koskikaran uhanalaisuusluokka on vaarantunut. Suomessa uhanalaisuuden syy on vähälukuinen kanta, joka on viime vuosikymmeninä vielä supistunut. Norjan kansallislintu ei ole kotimaassaan uhanalainen, mutta pienvesivoiman rakentaminen on vähentänyt sopivia pesimävesistöjä. Suomen talvikannan vähentymisen syytä ei tarkoin tiedetä.

 

Tunnettuja koskikarapaikkoja ovat Viitasaarella Kärnänkoski ja varsinkin Huopanankoski. Suomen runsaimmat karapaikat talvella ovat Inarin Jurmukoski ja Kuusamon Kiveskoski. Kiveskoski lienee koskikarojen ykköspaikka, sillä muutaman sadan metrin mittaisella joenvarrella talvehtii jopa 60 karaa.

Virtavesien pastori
rituaalimenoilee
mustan veden partaalla nyökkäillen
Ei pelkää sukeltaa kylmään todellisuuteen
Liperit pysyvät silti ojennuksessa
runopasanen

 

Koskikarasta on postaus myös 4.3.2017 nimellä Kuka koskessa niiailee? 

 

Lähteet: Antti Halkka Suomen Luonto 23.11.2020; Esko Rajala, Koskikaran pesintä, kuvia 6.6.2019; Jouko Pihlainen, Artikkeli Suomenselän Linnut 2/2017; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juho Rahkonen, Apu 15.4.2023; Kari Lagerstedt, Jouko Pihlainen ja koskikarat; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Tiina Jensen, Yle 25.2.2018; Timo Nieminen, Apu 31.12.2018; runopasanen, Koskikara (siellä jossakin) sanapasanen 8.1.2012.