Vanamo, pohjoisten metsiemme aarre

Kesäkuun lopulla kukkivien vanamojen tuoksu herkistää havumetsiä. Kellomaiset, lehdokintuoksuiset kukat nuokkuvat pareittain hennon vanan päässä. Aromi voimistuu illan painuessa yöhön. Se herkisti myös Eino Leinon, joka runoili 1903 Nocturnessa "Tuoksut vanamon ja varjot veen; Niistä sydämeni laulun teen". 

Ohut jopa parimetrinen maaverso kiipeilee rentona sammalpeitteisillä kivillä ja kuusimetsien sammalikoilla. Joka vuosi se kasvaa pituutta kymmeniä senttejä, joskus jopa puoli metriä. Vanamo on matalasta ja rennosta ulkomuodostaan huolimatta puuvartinen kasvi eli varpu. Pareittain kasvavat pikkuruiset lehdet talvehtivat vihreinä ja kuolevat kolmantena kasvukautena.

Varresta kohoaa tasaisin välein kukkavanoja, joiden latvaan syntyy kaksi nuokkuvaa, valkeaa tai vaaleanpunaista kellomaista kukkaa. Tunteakseen niiden herkän tuoksun pitää laskeutua polvilleen sammalikkoon, mutta teen sen mielelläni, sillä vanamo on lempikukkiani.

 
Ruotsin 1700-luvun merkittävin luonnontutkija Carl von Linné oli hyvin mieltynyt vanamoon ja valitsi sen myös aatelisvaakunaansa, niinpä hänen kotimaakuntansa Smoolanti otti vanamon nimikkokukakseen. Vanamon suvun tieteellinen nimi Linnaea on omistettu juuri Linnélle. Häntä pidetään nykyaikaisen ekologian isänä, ja hänen merkityksestään kertoo esimerkiksi sanonta "Luoja loi mutta Linné järjesti". Borealis puolestaan tarkoittaa pohjoista. Monissa maissa biologisia seuroja on nimetty Linnén kunniaksi, nykyinen Suomen Biologian seura Vanamo perustettiin 1896. 

 

Suomenkielinen nimi vanamo on peräisin Lönnrotilta. Kasvin yhdennäköisyys kellokukkien kanssa on huomattu, niinpä pienikelloista vanamoa kutsuttiin itärajan taakse jääneellä Heinjoella itikankelloksi ja Hämeessä sirkunkelloksi. Kellokukkien mukaan on annettu myös vanamon saksankielinen nimi Moosglöckchen eli sammalkellonen. Suomessa vanamoa on kutsuttu muun muassa hiirenkelloksi ja sirkkusenkelloksi. Lemmenruoho-nimi kertoo kasvin kelpaavan myös lemmennostatukseen. 

Nuokkuva kellomainen teriö suojaa herkästi pilaantuvaa siitepölyä sateelta. Kukat erittävät varsinkin öisin syreeniä muistuttavaa tuoksuaan, joka miellyttää useimpia ihmisiä. Tuoksu takaa myös, että hyönteiset huomaavat vanamon: pölytyksestä vastaavat usein kukkakärpäset, mutta myös kimalaiset ja mittariperhoset vierailevat kukissa. Pölytyksen jälkeen koukkukarvaiset siemenet takertuvat myyrän turkkiin tai lintujen höyheniin ja kulkeutuvat uusille kasvupaikoille.

Löyhiä mattomaisia kasvustoja muodostava vanamo on pohjoisten metsiemme aarre ja yleinen kaikkialla, missä on havupuita, jopa mäntykankailla. Mieluisimpia kasvupaikkoja ovat kuitenkin laajat ja vanhat luonnontilaiset kuusimetsät, joiden varjoisalla pohjalla on yhtenäinen sammalikko eikä juuri muita ruohoja kilpailemassa valosta. Vanamon runsaudessa on suuria paikallisia eroja, mutta aivan nuorista metsistä se tavallisesti puuttuu.

Tällaiselle vanhojen metsien kasville lähes kaikenlaiset mullistukset ja häiriöt ovat kohtalokkaita. Kulot, hakkuut, metsien pirstominen, maanpinnan käsittely, lannoitus ja muu ihmisen aiheuttama toiminta hävittävät vanamon usein miltei olemattomiin. Kasvi säilyy kuitenkin jopa heinittyneillä metsänuudistusaloilla niukkoina rippeinä odottelemassa suotuisampia oloja.

Hentoinen vanamo on ollut tärkeä rohto, sillä sitä on käytetty avuksi erilaisiin vaivoihin. Vanamon kukista on muun muassa Enontekiöllä ja Hailuodossa kiehautettu teetä helpottamaan yskää ja kurkkukipua, teenä vanamon sanotaan tehonneen myös juoksiaiseen eli ripuliin.

 

Jos maataloustöissä ranteeseen tuli nari eli jännetupin tulehdus, haettiin metsästä nariheinäksi kutsuttua vanamoa, jota kierrettiin kipeän ranteen ympärille. Vanamosta tehtiin myös haudetta nyrjähtäneen tai venähtäneen jäsenen hoidoksi. Tästä käyttötavasta johtuvat nimet jäsenheinä, nivelheinä, nyrjäysheinä, suoniruho, venymäheinä ja virumaheinä sekä tyräruoho.

 

Kun lehmät laskettiin kevätkesällä ensimmäistä kertaa laitumelle, vanamoista keitettyä haudetta joko juotettiin eläimille tai hierottiin niiden jalkoihin. Niinpä vanamoa on kutsuttu Savossa ja Keski-Suomessa rampaheinäksi ja Länsi-Suomessa ramparuohoksi. Luuvaloa eli kihtiä tai muita särkyjä on myös hoidettu vanamolla, minkä vuoksi kasvia on nimitetty luuvaloheinäksi, luuvaloruohoksi ja luuvanaruohoksi. Vehkalahdella luuvaloheinistä on keitetty haudevettä särkeville luille ja jäsenille. Ruotsissakin vanamoa on käytetty kihtirohtona, mistä johtuu yksi kasvin kansanomaisista nimistä, giktblomma eli kihtikukka.

Metsässä yövyn, en nukkua millään
vois. Miten tuoksuukaan vanamo!
Yön ylilukkari lehterillään
- laulurastas - on latvassa jo. 

Unto Kupiainen

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laina, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Kuusamakasvit. Vanamo. Suomen luonto. Kasvit; Unto Kupiainen, Laulurastas, ensimmäinen säe runosta.

LUE LISÄÄ

Oravanpojat leikkituulella

Eräänä aurinkoisena toukokuun lopun aamuna huomasin kotipihan kuusessa liudan oravanpoikia, jotka vilistivät rungolla jalat kaarnalla rapisten. Ne näyttivät olevan kuin kotonaan, olipa pää sitten ylös- tai alaspäin. Oravanpojat kiusoittelivat toisiaan, leikkivät hippasta ja pursusivat sitä elämäniloa, jota kaikki pienokaiset tuottavat ylen määrin. Näin enimmillään neljä pörröhäntää eli pesällisen verran poikasia.

 

Hyvinä kuusen siemenvuosina oravan pesiminen alkaa jo huhtikuussa, tavallisesti se kuitenkin synnyttää toukokuussa kahdesta viiteen poikasta. Huonoina vuosina oravanpoikia on vain yksi, erinomaisina jopa tusinan verran. Oravalla on suuri poikaskuolleisuus, mitä paikkaa se, että naaras voi enimmillään synnyttää jopa kolme poikuetta kesässä.

 

Oravalapset ovat ensimmäiset kymmenen päivää kuin karvattomia, pitkähäntäisia hiiriä, joilla on suhteettoman suuret käpälät. Poikasten silmät avautuvat noin neljän viikon ikäisinä, jolloin niille on kasvanut jo tiheä ruskea turkki. Emo imettää poikasia reilut kaksi kuukautta. Oravanpojat kömpivät pesästä ulos viimeistään puolentoista kuukauden ikäisinä, mutta täysikasvuisia niistä tulee vasta viiden kuukauden ikäisinä.

 

Oravaa sanotaan hyvällä syyllä suomalaisten lempilapseksi, villiksi lemmikiksi. Koska oravat ovat Suomen nisäkäslajistossa ainoa aidosti päiväaktiivinen laji, niitä on helppo seurata. Orava nukkuu yöt ja lähtee vasta päivän valjettua liikkeelle, tosin se viettää siestaa päivällä. Nämä oravanpojat näin jo kuuden aikaan leikkimässä kirkkaassa aamuauringossa.

 

Kun leikit on leikitty, tulee nälkä. Oravat löytävät käpyjen uumenista ravintopitoisia siemeniä heinäkuusta syksyyn ja pitkälle talveen. Kuusi onkin oravakansan tärkein puu, antaahan se sekä perusravinnon että hyviä pesäpaikkoja.

 

Elämän perustaitojen harjoittelu on oravalapselle rankkaa. Sen täytyy pitää pitkiä lepotaukoja ja palata kotipesään lepäämään, ehkä myös nauttimaan emon maitotarjoilusta. Sitten kisailu ja elämän opettelu jatkuu jälleen.

Olipa pikkuinen oravanpoika
kotona Kuuselassa.
Pitkät sen korvat ja pörröinen häntä
pystynä kiikkumassa.
Osasi hyppiä puusta puuhun
kuoria käpyjen siementä suuhun.
Oksilla mukana siskot ja veikot
leikissä vilkkahassa. 

Hilja Haahti

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Benjam Pöntinen, Metsälehti 17.2.2017; Hirvikota. hirvikota.wordpress.com 22.4.20; Riistakolmiot.fi; Teppo Lampio, Orava. Suomen eläimet. Nisäkkäät; Timo Nieminen, Kotiliesi 3.12.2019; Wikipedia; Hilja Haahti, Oravasatu, osa runosta.

LUE LISÄÄ