Lakritsinmakuinen kallioiden ikivihreä

Tiedätkö, mikä kasvi käpertyy kuumuudessa kuivaksi ja kuolleen näköiseksi paahtavalla kalliolla, mutta vesisateen tultua oikaisee lehtensä puolessa tunnissa? Myös kasvin itiöt kestävät hyvin kuivuutta, sillä jopa seitsemänkin vuotta huoneenlämmössä kuivina säilytetyt emosolut on saatu itämään. Nämä sitkeät kasvit kestävät kuivuuden lisäksi kaikkein purevimpiakin pakkasia.

Kyseessä on kallioimarre, joka on 15 – 35 cm korkea saniaisiin kuuluva itiökasvi. Myös pohjankallioimarteena tunnettu laji viihtyy kallioilla, metsäkivillä ja joskus puiden tyvilläkin. Se on yleinen tai erittäin yleinen Jyväskylän korkeudelle saakka, mutta pohjoisempana kasvi harvinaistuu. 

 

Tutustuin aikoinaan kallioimarteeseen poikani Aapeli-aapisen avulla, sillä kirjassa oli huomioni herättänyt kuva tuosta kasvista. Niinpä etsin tuon minulle silloin vielä tuntemattoman kallioimarteen lähimetsästä ja vein sen opettajalle myös koululaisten ihailtavaksi. 

Vaikka laji onkin Suomessa melko yleinen, ovat huonekasviharrastajat vaaranteet paikoin kallioimarteen kasvustoja keräämällä juuria lisättäväksi orkidearuukkuihin. Tuo villitys juontaa juurensa siitä, että kallioimarteen ja yleisestikin saniaisten juuria suositeltiin laitettavaksi orkideojen kasvualustaan. Kallioimarre ei ole mitenkään uhanalainen Suomen luonnossa. 

 

Jo vanhastaankin imarteella on ollut paljon käyttöä. Toivo Rautavaara mainitsee alun perin 1940-luvulla ilmestyneessä kirjassaan Mihin kasvimme kelpaavat kallioimarteen ”juurakon” olevan makea ja käyvän ravinnoksi. Henkiinjäämisopas-kirjassa puolestaan neuvotaan, että kallioimarteen kuivattua ja jauhettua juurta voi käyttää makeuttamisaineena. Humalan kanssa kallioimarteesta on myös valmistettu juomaa, kuuluisin niistä lienee norjalaisten aikaisemmin suosima siril-nimellä tunnettu kalja.

Kallioimarteen maavarren lakritsimainen maku johtuu sen sisältämästä glykerretiinihaposta. Entisajan lapset ovatkin napostelleet kallioimarteen juuria makeannälkäänsä. Makealtahan se tosiaan maistui, kun puraisin juurta testausmielessä. 

 

Ei siis liene ihme, että kallioimarteella on kymmenittäin juurten makuun viittaavia nimityksiä. Sellainen on yleiskieleenkin päätynyt nimitys, sillä imarre kuulunee samaan sanaperheeseen kuin makeaa tarkoittava imelä. Tavallisimpia kansan antamista nimistä ovat imake, kallionmakiainen, kivenimelä, kivenkimalainen ja mäenmakea. Samansisältöinen on kallioimarteen ruotsinkielinen nimi stensötä eli kivenmakea.

Vanhimpia nimityksiä suomenkielisessä kirjallisuudessa lienee kasvitieteilijä Elias Tillandzin vuonna 1683 mainitsema mäen makeus. 1600- ja 1800-luvulla kallioimarre tunnettiin myös mesijuurena. Aikuisetkin ovat pureskelleet juurta ainakin tupakan korvikkeena, mistä tulevat lounaissuomalaiset nimitykset kalliontupakki ja vuorentupakki. Itä-Suomessa tavallisin kallioimarteen nimi oli kasvupaikkaan viittaava kallioyrtti.

 

Kallioimarteen parantavat voimat tiedettiin jo tuhansia vuosia sitten. Kasvin tunsi mm. Aristoteleen oppilas, kreikkalainen Teofrastos, joka piti lajia sopivana lääkitsevänä lääkerohtona lähes 2 400 vuotta sitten. Reseptit olivat antiikin aikoina samat kuin kasvin käyttötavat nykyisessä luontaislääketieteessä.

Kasvin juurta on pidetty ulostuttavana, ja imarreteen sanotaankin auttavan ummetukseen. Sittemmin juuren on huomattu myös lisäävän hien- ja virtsaneritystä sekä irrottavan limaa. Pestyjä ja vedessä keitettyjä tai hienoksi hakattuja juuria on sekoitettu esimerkiksi ruispuuroon ja syöty helpottamaan yskää, käheyttä sekä muita hengityselinvaivoja. Kallioimarteella on hoidettu myös kihtiä ja keripukkia.

Ennen aikaan kuivattua ja jauhettua juurta on myyty apteekkitavarana. Monissa maissa kallioimarre on kaupallisesti tärkeä lääkekasvi, jota apteekit edelleenkin ostavat. Nykyisin kasvin käyttö on kuitenkin vähäistä, eivätkä eläimetkään sitä ilmeisesti hyödynnä.

 

Kallioimarretta voi soveltaa keittiössäkin monella tapaa, sillä tavalla se on ilmainen ja luonnollinen arominvahviste. Naapurini on esimerkiksi valmistanut teetä laittamalla kupin pohjalle saksankirveliä, pätkän kallioimarteen maavartta ja mesiangervon kukkaa. Tämä kesäisen makuinen juoma nautitaan kylmänä tai kuumana. Hänen poikansa on maustanut kallioimarteella viiniäkin.

Kasvin juurta voi uuttaa makeuttajaksi juomiin, puuroihin tai lisätä smoothieen. Sitä voi myös käyttää mausteena esimerkiksi erilaisissa pikkelsseissä, vinaigrette-kastikkeessa, liemissä ja jopa jäätelössä. Lisäksi juurta voi säilöä etikkaan tai sen voi kuivata. Kuivattu juuri tuo makua ruokaan, erityisen hyvin se sopii juureksien ja sienten maustamiseksi. Keittiömestari Sami Tallbergin vinkkinä on yhdistää lakritsaisen aromaattinen kallioimarre rasvaisten annosten kanssa.

Juuren voimakasta lakritsinmakua voi hyödyntää esimerkiksi herkullisessa paahtovanukkaassa, jonka reseptin Nikkisen Veikko Lappeenrannan puutarhaseurasta minulle vinkkasi. Juuret kannattaa kerätä ajoissa, sillä kesäkuussa maku ei ole enää niin voimakas kuin aikaisemmin keväällä.

Kokeile myös näitä reseptejä:

Sillä sipuli -ruokablogi: Kallioimarteella maustetut juurekset
Dilliä ja piparjuurta -ruokablogi: Kallioimarre-pannacotta

Kallioimarretta voi poimia vuoden ympäri, jopa lumen alta. Kerääminen ei kuitenkaan kuulu jokamiehenoikeuksiin, joten lupa poimimiseen on kysyttävä aina maanomistajalta.

 

Tutkijoiden mukaan sanikkaiset (eli saniaiset, kortteet ja liekokasvit) tuovat mieleen kivihiilikauden metsät, mutta lähes kaikki nykyisin elävät sanikkaislajit ovat melko nuoria. Esimerkiksi kallio­imarteet ovat kehittyneet mioseenikaudella eli 10 – 20 miljoonaa vuotta sitten.

Suurisukuisen kallioimarteen useimmat lajit kasvavat trooppisten puiden päällysvieraina oksilla ja rungolla. Lämpimän ilmaston maissa sikäläisiä imarteita viljellään myös koristekasveina. Suomessa kallioimarre on kuitenkin sukunsa ainoa edustaja. Aikaisemmin se oli varsin yleinen maamme puutarhoissa, joihin lajia luonnosta siirrettiin.  
 
Kuinka nopeasti vihreä haihtui,
Kun olin uudelleen kiertynyt sinne mistä lähdin,
Metsän haviseva valo päikkyi ylläni,
Lasten lehtevät siivet juurellani,
Haipuva imarteen makea häivähdys,
Kalliota vasten nukkuva
Menneen maailman muisto.

Fern

Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 8.1.2018; Annakaisa Vänttinen, Suomen Luonto 7.2.2014; Dilliä ja piparjuurta -ruokablogi; Hanna Otso, Rohtokasvio 18.8.2019; Heli Kuitunen, Makuja artikkelisivu, Mtv uutiset 12.9.2014; HUS, Myrkytystietokeskuksen kasviluettelo; Hyvä terveys 6.7.2012; Jarmo Vacklin 22.6.2019; Juuso Rautiainen ja Joose Kokkonen, Villiyrttiopas, Ravintola Mustalammas, Satoa goes wild; Kai Aulio, Tiedebasaari 25.9.2011; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskyhattu, päivänkämmen; Lappeenrannan seudun puutarhaseura, Veikko Nikkinen; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Maaret Launis 28.12.2016; Peda.net; Puutarha-artikkelit. Syötävät luonnonkasvien juuret/mukulat 18.12.2016; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen luonto. Kallioimarrekasvit; Sillä sipuli sillasipuli.blogspot.fi; Veikko Nikkinen; Wikipedia; Yrttitarha; Fern, kirkasuni.blogspot.com 22.9.2012.