Talitiaisen päiväannos 120 auringonkukansiementä

24 helmikuuta 2018

Talvisena aamupäivänä lintujen ruokintapaikalla käy aikamoinen kuhina. Keltasirkkuparvi yrittää parhaansa mukaan noukkia kauran jyviä säntäillen sinne tänne, saan nopealla laskutoimituksella yli kolmekymmentä vauhdikasta nokkaa. Myös mustarastas koettaa mahtua syömään niiden sekaan, sillä olin viskellyt sille rusinoita. Kohta rastaalle tuleekin tilaa, sillä koko sirkkuparvi lehahtaa yhtäkkiä korkealle kuusen oksille. Mustarastas on yleensä aamun ensimmäinen ruokailija, joskus kaikki meidän pihan neljä mustista tulevat samaan aikaan aamupalalle.

Talitiaiset ja sinitiaiset käyvät nappaamassa lintulaudalta pähkinän tai auringonkukan siemenen ja lennähtävät syömään sitä viereiseen omenapuuhun, ne ovat vikkeliä kavereita. Myös punatulkuille maistuu auringonkukansiementarjoilumme. Punatulkkujen vihellys kuuluu usein lähitienoolta, vaikka itse linnut eivät tulisikaan näkösälle.
 
Urpiaiset poikkeavat toisinaan meidän ruokintapaikalle, joskus myös viherpeipot ja pyrstötiaiset. Järripeipot viihtyvät pihassamme sekä talvehtimaan jäänyt peipponen, joka ruokailee useimmiten yksinään. Tavallisesti pikkulinnut hakeutuvat ruokailemaan ensimmäisen kerran aamulla tai aamupäivällä ja toisen kerran ennen hämärän tuloa iltapäivällä, jolloin ne tankkaavat selviytyäkseen yöstä. Keskipäivän aikaan lintulaudalla on yleensä hyvin hiljaista.


Talvipäivänä valoisia tunteja on vähän, ja suurin osa siitä ajasta linnuilla kuluu aterioimiseen. Esimerkiksi talitiaisen pitää syödä 120 auringonkukan siementä joka talvipäivä pysyäkseen hengissä, joiden syöminen vie pari tuntia. Rasvainen ruoka helpottaa lintujen energiansaantia, niinpä ihra, tali, pähkinät ja auringonkukansiemenet ovat kovaa valuttaa. Kuusessa roikkuvassa läskinpalassa näyttääkin riittävän syöjiä, sillä se on talitinttien ja sinitiaisten herkkua, mutta rasva näyttää maistuvan myös käpytikalle ja harmaapäätikalle.


Eläinfysiologian emeritusprofessori Esa Hohtolan mukaan Suomessa ei ole koskaan niin kovia pakkasia, etteivätkö meidän talvilintumme niistä selviäisi, mutta ne voi tappaa ruoan puute. Kaukana asutuskeskuksista elävät linnut joutuvat talvella tulemaan toimeen pelkän hyönteisravinnon turvin. Se on vaativa urakka, jos paukkuvat pakkaset kestävät pitkään. Sen sijaan taajamissa talvilintuja on ruokittu vuosikymmeniä, minkä vaikutukset näkyvät muun muassa siinä, että tali- ja sinitiainen sekä viherpeippo ovat runsastuneet moninkertaisesti. Samoin mustarastaat pystyvät nykyisin talvehtimaan Suomessa.

Lintujen on säästettävä talvella energiaa, siksi ne eivät liiku kuin välttämättömän verran. Pakkaspäivinä olen nähnyt tiaisten ja keltasirkkujen lehahtavan esille talon kivijalan vierestä, siellä on suojaisaa ja sieltä on lyhyt matka siirtyä takaisin ruokintapaikalle.
 

Linnut saavat pörhistelemällä höyhentensä väliin ilmaa, joka on hyvä eriste. Lisäksi muun muassa tiaisten ja urpiaisten höyhenpeite paksuuntuu talveksi. Lintuja ei palella lumessa kävely, koska niillä on jaloissaan erikoinen verenkierto, mikä vähentää lämmön haihtumista elimistöstä ja säästää sillä tavoin energiaa
.

Jos linnut hakeutuvat yöksi nukkumaan linnunpönttöön tai johonkin suojaisaan koloon, ne saattavat säästää energiankulutuksessa jopa viidenneksen verrattuna puun oksalla yöpyvään lajitoveriinsa. Osa linnuista, kuten punatulkut ja urpiaiset yöpyvät puolestaan lumikiepissä eli lumen alla olevassa nukkumispaikassa. Pönttöjen kevätsiivouksen aikaan ihmettelimme, miksi kahdessa linnunpöntössä oli paljon lintujen ulosteita, mutta vastikään luin, että tintit ja muut yöpyjät pitävät pönttöjä myös vessanaan.

Olektee kuullu et
ko o oikken kylm
punatulkut kaivava ittes hanke sisäl
ja lämmittelevät kiäpeisäs?
Heli Laaksonen

Lähteet: BirdLife 8.2.2018; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juha Lehtinen. Aamulehti 8.1.2016; Juha Ruukki Helsingin Sanomat 31.1.2018; Linnustonseurannan akatemiatutkija Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsingin Sanomat Tiede Lasten tiedekysymykset 5.1.2018; Seppo Vuolanto Suomen Luonto 2/2012 ja 5.1.2016; Tieteen Kuvalehti 1.9.2009; Heli Laaksonen, Peippo vei. Talviasennoi-runosta osa.
LUE LISÄÄ

Kuunpimennys ja superkuu

17 helmikuuta 2018

Kesken tammikuisen iltapäivän havahduin maakuntaradion toimittajan sanoihin, että juuri nyt on kuunpimennyksen aika eli Kuu on jäänyt Maan varjoon. Toimittaja itse meni musiikin aikana tarkistamaan ikkunasta, näkyisikö pimennys jo. "Se tosiaan näkyy!", hän huudahti riemastuneena palattuaan mikrofonin ääreen. Toimittaja ohjeisti lappeenrantalaisia menemään Luukkaansalmen sillalle, koska sieltä kuunpimennys näkyisi hyvin.

Olin tuolloin mieheni kanssa Saimaan saaressa Ruokolahdella. Saman tien kiirehdimme pihalle, ehkäpä kuunpimennyksen voisi havaita myös mökin ympäristössä. Meillä oli onnea, sillä vähän oranssiin vivahtava Kuu pilkotti jo metsän takaa. Kun ehdimme kauemmas Haapaselän jäälle, sieltä olikin avarat näkymät kauas järvenselälle pimenevässä illassa. Kameran jalusta nopeasti esille ja objektiivi kohti itäkoillista! Taivaalla liikkuvat pilvet rajoittivat kuitenkin jonkin verran itse Kuun kuvaamista.


Tuossa vaiheessa Kuu näytti minun mielestäni oranssinväriseltä appelsiinin tai mangon viipaleelta, koska se näkyi vain osittain. Täydellisen kuunpimennyksen aikana Kuu punertuu ja voi muuttua jopa verenpunaiseksi, mistä se on saanut nimen verikuu.

Seisoimme jäällä katselemassa ja valokuvaamassa siihen saakka, kunnes Kuu oli siirtynyt pois Maan varjosta. Tämä vaihe päättyi vähän yli viisi. Seurasin nyt ensimmäistä kertaa näin intensiivisesti kuunpimennystä ja se oli mielenkiintoista.

 
 
 
Täydellinen kuunpimennys oli nähtävissä tällä kertaa vain Inarin ja Utsjoen alueella. Eteläisimmässä Suomessa pimennys näkyi Kuun noustessa horisontin yläpuolelle. Silloin täydellinen vaihe oli jo ohitse, vaikka Kuu oli tuolloin vielä osittain pimentyneenä. Kokkola – Lappeenranta-linjan koillispuolella täydellisen pimennyksen näkeminen oli mahdollista osan aikaa. Me kuitenkin katsoimme ja kuvasimme Kuuta vasta puolivarjopimennyksen aikaan eli klo 16.30 - 17.10.

Kuunpimennyksessä on Ursan mukaan kolme eri vaihetta eli täydellinen ja osittainen sekä puolivarjopimennys. Kuunpimennys alkaa aina puolivarjopimennyksellä ja päättyy siihen. Seuraavassa vaiheessa Kuu on osittain Maan täysvarjossa, jolloin se voi näyttää punertavalta. Täydellisessäkään pimennyksessä Kuu ei ole täysin pimeä vaan näyttää tummanpunaiselta tai -ruskealta. Täydellinen kuunpimennys on mahdollista vain täysikuun aikaan.

 
Tähtitieteellisen yhdistyksen mukaan kuunpimennyksiä tapahtuu maailmanlaajuisesti kahdesta neljään kertaa vuodessa, tosin vain osa niistä näkyy Suomessa. Meillä seuraava täydellinen kuunpimennys on jo heinäkuun lopulla, jolloin se nähdään tämänkertaista paremmin myös Etelä-Suomessa, mikäli sää sen sallii.

Täysikuu loisti tänä vuonna taivaalla sekä tammikuun alussa että lopussa. Kun täysikuu esiintyy kahdesti saman kalenterikuukauden aikana, jälkimmäisestä käytetään Yhdysvalloissa nimitystä Blue moon. Suomen kielessä kuukauden toiselle täysikuulle ei ole omaa nimeä, siksi meilläkin käytetään samaa nimitystä sininen kuu. Tällainen ilmiö ei toistuu keskimäärin 2,7 vuoden välein, mutta poikkeuksellisesti tänä vuonna myös maaliskuussa on kaksi täysikuuta.


Superkuu puolestaan tarkoittaa täysikuuta, jossa Kuu on kiertoradallaan lähinnä Maata. Superkuun aikana täysikuu on 15 – 30 prosenttia keskimääräistä täysikuuta kirkkaampi ja halkaisijaltaan 7 – 15 prosenttia sitä suurempi. Paljain silmin eroa on kuitenkin vaikea havaita.

Tammikuun viimeiselle päivälle osuikin kolme kuuilmiötä: samaan aikaan koettiin sekä täysikuu että kuunpimennys ja lisäksi Kuu oli lähellä Maata. Tällainen harvinainen yhteensattuma sai Yhdysvalloissa nimityksen sininen superverikuu.

Kuunpimennys
Kuu taivaallamme verenpunainen
ja täydellisen pallon muotoinen.
Sitä kaikki heräsivät katsomaan;
on hämmästynyt pieni ihminen. 

Mikko 

Lähteet: Jacob Mikael Espersen Tieteen kuvalehti 29.1.2018; Juhana Nyman Etelä-Saimaa 31.1.2018; Kaisa Beltran ja Juhana Nyman Etelä-Saimaa 31.1.2018; Ilpo Pajunen. Yle-uutiset 30.1.2018; Lakeuden Ursa ry 27.1.2018; Veikko Mäkelä Ursa; Timo Paukku. Tiede. Helsingin Sanomat 31.12.2017; Tiedottaja Anne Liljeström Ursa; Tähtitieteellinen yhdistys Ursa; Runotaival 2015: Osa 271 Mikko 28.9.2015.

LUE LISÄÄ

Töyhtöpää tilhi

11 helmikuuta 2018

Helisevä sirinä nousi ja laski ison parven liikehdinnän tahdissa aurinkoisena talvipäivänä, kun töyhtöpäiset tilhet ilmaantuivat meidän kaupunginosaamme pariksi päiväksi. Muutamien kymmenien tilhien suuruiset parvet sirahtelivat somasti, kun linnut lentelivät vilkkaasti puusta toiseen. Ne asettuivat hetkeksi syömään pihlajista marjoja, mutta pian jo pyrähtivät koivuihin ja kuusiinkin. Tilheä on murteissa nimitetty mm. tihliksi, tilviksi, tilkiksi ja tifliksi, nämä nimet kuvaavat linnun hentoa, helisevää viserrystä. 


Tilhi on muutto- ja vaelluslinnun välimuoto. Yleensä linnut siirtyvät Etelä-Suomeen syys–lokakuun vaihteessa ja viihtyvät pihoissa ja puistoissa sen mukaan, millaiset kestit pihlajat ovat niille järjestäneet. Menneenä syksynä pihlajat oikein notkuivat marjojen painosta myös pohjoisemmassa Suomessa, minkä vuoksi linnut tulivat Etelä-Karjalan maisemiin vasta joulun seutuun.

Jos ruokaa riittää, tilhistä osa saattaa talvehtiakin Suomessa. Muuttavat linnut lähtevät meiltä syys-helmikuussa ja palaavat huomaamatta maalis-toukokuussa. Pihlajamarjasadon koon mukaan tilhien talvialue yltää Itämeren ympäristöstä Keski-Eurooppaan ja Länsi-Siperiaan. Pihlajanmarjojen runsaus eri alueilla ja talvehtimismenestys voivat vaikuttaa seuraavan pesimäkauden kannan kokoon.

Tilhien epäsäännöllisten muuttotapojen vuoksi niiden vierailua seurattiin menneinä vuosisatoina yhtä pelokkaasti kuin mitä tahansa luonnonilmiötä. Keskiajalla nimittäin uskottiin, että tilhet tuovat tullessaan sodan tai ruton tai jonkin onnettomuuden.
 
 
Iso pihlaja voi tuottaa satokaudessa parisataa kiloa marjoja. Sen määrän tuhannen tilhen parvi pistelee poskeensa parissa päivässä, yksi tilhi voi nimittäin syödä pihlajanmarjoja kaksi kolme kertaa oman painonsa verran eli jopa tuhat marjaa päivässä.


Jäätyneet pihlajanmarjat aiheuttavat talvella tilhille käytännön ongelmia, sillä ne on sulatettava ennen syöntiä. Niinpä lintu saattaa odottaa pihlajanmarjan sulamista napattuaan sen suuhunsa. Marjojen sulattamiseen sekä ruumiinlämmön ylläpitämiseen tarvitaan runsaasti lisäenergiaa, niinpä talviaikaan tilhet syövät entistä enemmän marjoja.

 
Ennen luultiin, että tilhet tulevat humalaan käyneistä pihlajanmarjoista, mutta käyneitä marjoja syövät lintulajit ovat tottuneet alkoholiin. Tilhi on lajeista sopeutunein, sen maksa nimittäin polttaa alkoholia 3 – 7 kertaa nopeammin kuin muiden marjalintujen. Suhteellisesti sen maksa on neljä kertaa suurempi kuin ihmisellä.
 
 
Tilhillä kyynärsulkien kärkiosat ja lyhyen pyrstön kärki ovat kapealti keltaiset. Värit liittyvät ilmeisesti ainakin osittain lintujen kosintamenoihin. Joillakin tilhillä sisimpien kyynärsulkien kärjissä on erikoisia punaisia sentin mittaisia vahaulokkeita, mikä on tavallisinta vanhoilla koirailla. Noista ulokkeista tulee linnun englanninkielinen nimi waxwing eli vahasiipi.

Ruotsalaisen kuvataiteilijan, kirjailijan ja ornitologin Lars Jonssonin mielestä tilhen upeassa höyhenpuvussa kuvastuu Lapin koko maisema. Myös ruotsalainen lintutieteilijä Nils Svensson (1787 – 1883) piti tilheä yhtenä Euroopan kauneimmista linnuista.

 
Vinkkinä mainittakoon, että Ateneumin taidemuseossa on 25.2.2018 asti näyttely Veljekset von Wright. Näyttelyn kolmen sadan teoksen joukossa on runsaasti lintumaalauksia, muun muassa Wilhelm von Wrightin Tilhi vuodelta 1829. Suurnäyttelyssä on esillä myös Luonnontieteellisestä keskusmuseosta lainattuja Magnus von Wrightin täyttämiä lintuja.

Hili-hili! tili tili!
tili-tili! hili-hili!
Mistä jäähile-hilinä,
mistä tiukujen tilinä?

Se on tilhien tilinä,
tulihelttojen helinä
siinnossa sinisen ilman.

Hili-hili! tili-tili!
tili-tili! hili-hili! 

Toivo Lyy

Lähteet: LuontoPortti; Suomen lintuatlas; Alice Karlsson. Suomen Luonto 9/2010; Hannu Kauhanen. Karjalainen 2.11.2017; Jere Malinen. Helsingin Sanomat 22.10.2017; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Kaisa Häkkinen. Tiede 1/2014; Lars Jonsson, Talvilintujen elämää; Mauri Leivo. Suomen Luonto 8/2014; Pekka J. Nikander. Suomen luonto. Linnut; Pertti Koskimies. Opas Suomen luontoon; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies. Yle 17.10.2016; Toivo Lyy, Tilhet.

LUE LISÄÄ

Lehmus, rakkauden ja hedelmällisyyden puu

03 helmikuuta 2018

Kotikaupungissani Lappeenrannassa jouduttiin katuremontin vuoksi kaatamaan viime kesänä pari Valtakadun varrella kasvanutta lehmusta. Paikallinen nuori kahvipaahtimo Lehmus Roastery halusi kunnioittaa Lappeenrannan lehmuksia niin, että toi jo syksyllä markkinoille näistä kaadetuista lehmuksista valmistettuja kahvimittoja. Minä sain sellaisen joululahjaksi. Jokaisen kahvimittaan on merkitty sen kasvupaikka, niinpä minun lusikkani lehmus kasvoi koordinaattien 61.057498, 28.178474 osoittamassa paikassa.

Lappeenrantaa sanotaan lehmusten kaupungiksi, sillä kaupungin puistoihin ja katujen varsille on istutettu runsaasti puistolehmuksia, ja Linnoitusniemellä kasvaa yli kaksisataavuotiaita metsälehmuksia. Laila Hirvisaari kirjoitti Lappeenrantaan sijoittuvan seitsenosaisen Lehmusten kaupunki -sarjan vuosina 1972 - 2004.


Lehmukset tunnetaan Suomessa parhaiten lehtevinä kaupunkipuina, jotka kaunistavat ja pehmentävät kesäistä asfalttiviidakkoa. Lisäksi herttamaiset lehdet sitovat tehokkaasti ilman epäpuhtauksia, koska niitä on paljon. Jotain osviittaa lehtien paljoudesta saadaan vuonna 2008 tehdystä tutkimuksesta, jossa Viikin metsätutkijat arvioivat tutkimuskatujen varrella sijaitsevien lehmusten lehtimääräksi noin neljätoistatuhatta puuta kohden.

Puistolehmus on isolehtilehmuksen ja metsälehmuksen risteymä, joka villiytyy vain harvoin. Puistolehmuksen erottaa parhaiten muhkuraisesta rungosta sekä rungossa kasvavista vesoista, metsälehmus puolestaan on suorarunkoinen. Lisäksi puilla on erilainen kukinto, se on puistolehmuksessa riippuva, mutta metsälehmuksessa pystyhkö.

Puistolehmukset kasvavat keskimäärin 15 – 25 metriä korkeiksi ja elävät noin 200 vuotta. Ison kokonsa vuoksi niitä istutetaan pääasiassa taajamissa katujen varsille ja puistoihin, mutta hillittykasvuisia lajeja voi sijoittaa kotipihoihinkin.
 

Metsälehmuksen toinen nimi on niinipuu. Jälkimmäinen nimi viittaa niineen, jota on sen kuoren alla. Meillä on kansankielessä tälle jalolle lehtipuulle vielä kolmaskin nimi, pärnä tai pärnäpuu, joka on virossa muodossa pärn. Niin Porvoon lähistöllä sijaitseva Pernaja kuin Viron Pärnu ovat saaneet nimensä tästä sanasta.

Nimi niinipuu kertoo, mihin sitä on käytetty vuosituhansia eli niinestä on tehty mertoja, köysiä, narua ja mattoja, jopa kengänpohjia. Metsälehmus on edelleen hyvin suosittu monenlaisissa nikkarointitöissä, koska puuaines on helposti vuoltavaa, kirkkaanvalkeaa ja pehmeää eikä se halkeile kuivattaessa.

Luontaisesti metsälehmuksia esiintyy Pietarsaari – Joensuu-linjan eteläpuolella, muun muassa varuskuntapaikkakunta Niinisalo on aikanaan nimetty siellä kasvavien lehmusten mukaan. Metsälehmusten liiallinen käyttö niinen lähteenä on tehnyt lehmusmetsiköistä kuitenkin harvinaisia. Venäjällä käyttö on ollut vieläkin runsaampaa, sillä siellä voidaan puhua niinikulttuurista siinä missä meillä puhutaan tuohikulttuurista. Metsälehmus voi saavuttaa jopa 800 vuoden iän.
 
Hyönteispölytteinen lehmus kukkii viimeisenä lehtipuuna vasta heinä-elokuun vaihteessa. Sen kukat tarjoavatkin hyönteisille ylenpalttisesti mettä, josta erityisesti mehiläiset näyttävät pitävän, koska niitä surisee kukissa valtaisat määrät. Ohikulkija tunnistaa kukinta-ajan puun lähellä leijailevasta makeasta tuoksusta ja kadulle tippuneista tahmeista mesipisaroista.

Villiruokalähettiläs, kokki ja ruokakirjailija Sami Tallbergin mukaan metsälehmuksen lehtiä voi käyttää samalla tavalla kuin hyvänheikinsavikkaa eli niistä voi tehdä vaikkapa täytettyjä kääryleitä tai niitä voi laittaa raakana salaattiin. Kukista sekä nuorista lehdistä puolestaan saadaan rauhoittavaa, tuoksuvaa ja hyvänmakuista teetä.
 

Lehmuksen pehmeä ja hellä olemus on antiikin maailmassa ja Euroopan vanhoissa kulttuureissa tyypillisesti yhdistetty naisellisuuteen. Se on ollut vastapaino miehiselle tammelle. Puumytologiassa lehmus onkin rakkauden ja hedelmällisyyden puu.

Lehmuksen hedelmät kypsyvät vasta myöhään lokakuussa, ja ne karisevat hangelle tuulen kuljetettavaksi. Talvella lehmukset tunnistaa hyvin puusta riippuvien siementen ansiosta.


Suomessa on ollut jonkin verran pyhinä kunnioitettuja lehmuksia; tiedetään esimerkiksi, että Päijänteen rannalla Hirvensalmi-nimisellä talolla oli pyhä lehmus. Sen sijaan Virosta tunnetaan monia uhrilehmuksia.

Nuori lehmus
punaisia ja vihreitä silmujansa vielä
pusertaa niin kuin pieniin nyrkkeihin,
vilua vastaan puolustautuen. (Katkelma)

Aale Tynni

Lähteet: Anu Malmi. Yle 5.7.2016; Eija Lehmuskallio. LuontoPortti; Lappeenranta. Linnoituksen luonto; Lehmus Roastery 25.9.2017; Sami Tallberg Villiyrtti -keittokirja; Suomen luonto. Kasvit. Janne Lampolahti: Lehmuskasvit; Taivaannaula. Puiden juurilla; Tekniikka&Talous 24.12.2010; Aale Tynni, Kootut runot. Uusi kevät.

LUE LISÄÄ