Vuosi vaihtuu viimeisenä rusko- ja nokitiiroille

Vuosi 2018 saapuu ensimmäisenä Kiritimatin saarelle Tyynellä valtamerellä. Raketit paukkuvat siellä jo klo 12 Suomen aikaa eli 14 tuntia ennen nollameridiaanilla sijaitsevaa Lontoota. Viimeisenä vuosi puolestaan vaihtuu aikavyöhykkeellä –12 eli kello 14 Suomen aikaa uudenvuodenpäivänä. Siellä sijaitsevat Yhdysvalloille kuuluvat asuttamattomat saaret Howland ja Baker, joista jälkimmäinen tunnetaan tärkeänä merilintujen pesintäpaikkana, siellä asuvat muun muassa pikkufregattilinnut sekä rusko- ja nokitiirat.

Uuden vuoden alkaminen tammikuussa ei ole Suomessa niin vanha perinne kuin kuvittelisi, sillä vielä keskiajalla vuodenkierron miellettiin loppuvan satokauden päättymiseen eli kekriin loka-marraskuun vaihteessa. Juliaaniseen kalenteriin alettiin Suomessa siirtyä jo 1300-luvulla, mutta virallisesti vuoden alku siirrettiin tammikuuhun vasta 1500-luvulla. Kun vuoden alkamisajankohdan muuttui, osa sen tavoista siirtyi syksystä nykyiselle paikalleen.
 

Kansanrunousarkiston tutkijan Juha Nirkon mukaan vuodenvaihteessa kaikki on muutoksen tilassa. Silloin ennustetaan tulevaa vuotta ja yritetään vaikuttaa siihen. Juhlan nimi uusivuosi eli vuodenvaihde merkitsee koko seuraavaa vuotta. Keskiyö on taianomainen hetki, jossa hyvästellään vanha ja koetetaan vaikuttaa suotuisasti tulevaan. Puolenyön aikana on ollut tapana avata ikkuna, jotta vanha vuosi pääsee pois ja uusi vuosi sisään. Keskiyöllä kannattaa myös ajatella hyviä ajatuksia ja tehdä lupauksia.

 

 

On uskottu, että uuden vuoden ensimmäiset teot ovat ratkaisevia. Kansanuskomuksen mukaan vuoden ensimmäisen eläimen kohtaaminen määritti sen, millaista muistutti olemukseltaan koko vuoden. Minä haluaisin kohdata vilkkaan västäräkin, mutta eihän kesälintuja voi nähdä talvella.

Uure vuore ohjei:

Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.

Heli Laaksonen

Lähteet: Heidi Sommar, Yle 30.12.2016; Maarit Heikkinen, Anna 25.11.2008; Ville Laakso. Yle uutiset 31.12.2013; Heli Laaksonen.

LUE LISÄÄ

Mänty - elämänpuu ja rauhan symboli

Kiinalaisille mänty on ystävyyden ja vakauden symboli, intiaaneille taas rauhan ja tasapainon puu. Suomalaisille mänty on karhun ja ihmisen hoitaja. Mäntyä on pidetty hyvänä puuna, jonka haltija on Hongatar. Jos pihassasi ei vielä kasva mäntyä, istutapa sellainen vaikka satavuotiaan Suomen kunniaksi!

Mänty ilmestyi maahamme heti jääkauden jälkeen noin 8 900 vuotta sitten. Maapallolla kasvaa noin sata mäntylajia, joista vain yksi laji Suomessa luonnonvaraisena. Metsäpinta-alastamme kaksi kolmasosaa on mäntyvaltaista, mäntyä esiintyykin koko Suomessa tunturiseutuja lukuun ottamatta.

Mänty kukkii kesäkuun alussa – se on minulle kesän merkki. Tuuli kuljettaa siitepölyn keltaisista hedekukista vihreisiin ja huomaamattoman pieniin emikukkiin. Ensimmäisenä kesänään kävyt kehittyvät herneen kokoisiksi ja toisena kesänä täysikokoisiksi vihreiksi kävyiksi. Toisena syksynä kävyt muuttuvat ruskeiksi ja seuraavana kevättalvena ne varistavat siemenensä.

Mänty on valopuu, joka menehtyy varjossa. Riittävän tiheä mäntymetsä karsiutuu itsestään oksattomaksi suorarunkoiseksi puustoksi. Solakka runko on alhaalta paksun punaruskean kaarnan peitossa. Siitä voi vuolla vaikkapa kaarnalaivoja, kuten minä lapsena isän avustuksella.
 

Mänty suosii kuivia ja karuja kasvupaikkoja sietäen kylmää, märkää, kuivuutta ja ravinteiden niukkuutta, mikä selittyy juuriston yhteistyöllä sienten kanssa. Mänty on muun muassa voi-, kangas- ja männynherkkutatin sekä kangas- ja sikurirouskun juurikumppani – näitä sieniä kannattaa siis etsiä mäntyjen läheisyydestä.

Pioneeripuuna mänty kasvaa nuorena nopeasti ja sen pituuskasvu saavuttaa huippunsa 50 - 60 vuoden iässä. Talousmetsissä mänty ehtii kasvaa vain vajaat sata vuotta ja on silloin liki 30-metrinen. Sadan vuoden iässä kasvu hidastuu ja männystä tulee honka. Se voi elää yli 400-vuotiaaksi. Vanhin tunnettu mäntymme on vuonna 2007 Lapista löydetty, silloin 780-vuotias honka. Kuollut mänty voi seistä pystyssä vuosikymmeniä hopeanharmaana kelona.
 

Suurina nälkävuosina männyn kuoren nilaosasta hätäravinnoksi tehty pettuleipä pelasti monia ihmisiä. Nykyään petäjäisen arvostus on kohonnut, sillä pettu sisältää paljon ravintokuitua sekä flavonoideja, rautaa, mangaania ja sinkkiä.

Mäntyä käytetään sahatavaratuotantoon sekä sellun valmistukseen. Menneinä vuosisatoina mänty on ollut tärkeä raaka-aine tervan poltossa, tervahan oli Suomen tärkein vientituote. Männystä voidaan valmistaa tervan lisäksi pikiöljyä ja tärpättiä. Raakamäntyöljyä saadaan havupuusta sellunkeiton sivutuotteena, mäntyöljy on suorastaan biopohjaisten tuotteiden aarreaitta. Mäntyöljystä valmistetaan muun muassa mäntysuopaa, joka on tuttu huovuttajille ja mattojen pesijöille.

Männyn nuoria versoja eli kerkkiä ja havuja on käytetty limaa irrottavana ja antiseptisenä hoitona, muun muassa teenä ja siirapiksi keitettynä. Lisäksi kerkät sisältävät hierontaan ja kylpyihin soveltuvia eteerisiä öljyjä, C-vitamiinia ja karoteenia. Männyn sanotaan myös parantavan ääreisverenkiertoa ja lievittävän reumaattisia kipuja. Mänty on Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla statuksella ”ei uuselintarvike”, aiemmin nimellä kauppayrtti. Männynkerkkiä saa irrottaa oksista vain maanomistajan luvalla. Sen sijaan maahan pudonneiden käpyjen ja kaarnan kerääminen kuuluu jokamiehenoikeuksiin.

Mänty on parantajapuu, sillä männynneulasista tulee ilmaan runsaasti otsonia, joka on hyväksi keuhkoille. Hengitä siis syvään männyn alla! Ennen vanhaan kun keuhkotauti oli yleinen sairaus, keuhkotautiparantoloita ruvettiin rakentamaan nimenomaan mäntymetsiin.

Neulaset pysyvät elossa kolmesta viiteen vuotta, Pohjois-Suomessa jopa kymmenen vuotta. Eläimistä metso syö männyn neulasia, samoin hirvi, joka voi tehdä pahaakin jälkeä nuoressa taimikossa syötävää etsiessään.

 

Huippukokki Sami Tallbergin mukaan mänty on pohjolan jykevä versio rosmariinista, sillä sen havunneulasia voi käyttää vaikkapa riistaruokien mausteena. Männyn oksia voi käyttää etenkin avotulella vartaina ja havuja liemiin tai mehuihin sen voimakkaan, yrttisen ja pihkaisen maun ansiosta. Villiyrttikouluttaja Toini Kumpulaisen mielestä männynkerkkä sopii mainiosti kinuskikastikkeeseen.

Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi pieni suomalainen jäätelötehdas rupesi valmistamaan Jymy 1917 -luomujäätelöä, joka on maustettu varsinaissuomalaisesta metsästä kerätyillä havuilla. Omaleimainen aromi syntyy siitä, että maito uutetaan männyn nuoreen vuosikasvustoon, lisäksi valmistuksessa käytetään männystä sitä kovaa puuosaa, johon neulanen kiinnittyy. Jymyn maailmanvalloitus on julkkiskokki Jyrki Sukulan mukaan kovassa vauhdissa ja mäntyjäätelöä havittelevat nyt japanilaiset.

 

Männynkävyt käyvät monenlaiseen askarteluun, vaikkapa joulukoristeihin. Tämän kranssin pohjana on pajunvarsia ohueksi renkaaksi kiedottuna, mutta pohjia voi ostaa myös kaupasta. Männynkävyt keräsin lähimetsästä loka-marraskuussa sisälle aukenemaan ja kuivumaan. Kuivat kävyt kiinnitin kuumaliimalla kranssipohjaan. Lumen tuntua sain valkoisella spraymaalilla, jota suihkuttelin vähän käpyjen pinnalle. Jos kävyt maalaa ihan valkoisiksi, voit lisätä vähän kimalletta ja laittaa rusetin, niin kranssi on jouluisen ylellinen.

Auringon valo on nyt keltaista,
se saa vastarannan
männynrungot
hohtamaan kirkkaasti.

Ja metsä on kuin tuoksuja
keitettäisiin.

Risto Rasa

Lähteet: Aihki. Suomen Luonnonmuistomerkkiseura; Antti Sipilä. Helsingin Yliopisto; Innimari Hyvärinen. Iisalmen Sanomat 7.6.2015; Kaisa Häkkinen. Tiede-lehti 10/2014; Kuusamon kansanparannuspäivät 2017; LuontoPortti; Metla 6.8.2007; Sami Tallberg Villiyrtti-keittokirja; Sanna Mansikkamäki Ilta-Sanomat 12.10.2016; Suomen luonto. Havupuut. Seppo Vuokko; Jouni Toivanen Viettelevät villiyrtit -kirja; Puuproffa; Taivaannaula; Vihreät sylit. Mänty; Wikipedia; Risto Rasa, Metsän seinä on vain vihreä ovi.

LUE LISÄÄ

Porot, auringon karja

Lapin vanhoissa saduissa poroja kutsutaan auringon karjaksi, jonka aurinkojumala on lahjoittanut ihmisille. Lappalaisten vanhojen tarujen mukaan Jubmel loi kerran maan poronvasasta. Luista tuli kallioperä, lihasta maa ja multa, mutta maan sisuksiin luoja piilotti poronvasan sydämen. Tuulessa yksinäinen vaeltaja voi joskus kuulla pienen poronsydämen lyönnit.

Poro polveutuu Fennoskandian tunturipeurasta, joka elää edelleen villinä Etelä-Norjan ja Kuolan tuntureilla. Porot ovat puolikesyjä kotieläimiä ja niillä kaikilla on omistaja. Nykyisin niukka luontainen talviravinto on johtanut siihen, että suurta osaa poroista ruokitaan varsinkin Etelä-Lapissa. Olenkin nähnyt Lapissa vieraillessani porotokkia talojen lähiniityillä syömässä heinää kuin karja ikään. Joillakin näistä pihapiirin tuntumassa laiduntavista poroista oli kaulassaan kello. Paikkauskollisesta naarasporosta tai kuohitusta urosporosta voidaan tehdä kellokas, joka pitää tokan koossa. Poromiehet käyttävätkin tätä hyväkseen; kun he saavat kellokasporon aitaukseen, muut seuraavat perässä.

Tiedätkö muuten, mikä on poronkusema?

Poronkusemaksi määritellään matka, jonka poro kykenee kulkemaan virtsaamatta. Poromiesten perimätiedon ja mittausten mukaan kusemaväli on enimmillään 7,5 kilometriä, silloin kun ajoporon perään kuormataan mies ja ahkio.

  

Ainoana hirvieläimenä sekä uros- että naarasporolla on sarvet. Urokset tarvitsevat sarvia taistellessaan kiima-aikaan toisten hirvaiden kanssa. Poron sarvet vaikuttavat poron sosiaaliseen asemaan tokassa eli laumassa; mikäli poro menettää sarvensa tai ne katkaistaan, poron asema heikkenee. Talvitokissa vaatimet eli naaraat ovat hallitsevassa asemassa, sillä hirvaat pudottavat sarvensa jo syystalvella rykimäajan jälkeen, vaatimet puolestaan keväällä parin viikon kuluttua vasomisesta.

Poroilla on suuri sukupuolten välinen kokoero, sillä porouros eli hirvas on kahden vaatimen painoinen. Väritykseltään porot vaihtelevat lähes mustasta aivan valkoiseen, valtaosa on harmaanruskeita. Kun porot pakenevat, ne nostavat hännän pystyyn, jolloin hännät muodostavat valkoisen peräpeilin, jota muut porot seuraavat ja tokka pysyy koossa.

Muiden märehtijöiden tapaan poro erottaa heikosti värejä, mutta sen silmä on sopeutunut vuodenaikoihin. Poron tärkein aisti on hajuaisti, se voi haistaa runsasjäkäläiset kohdat jopa metrin korkuisen hangen läpi.

Porot selviävät yli talven vähäisellä jäkälämäärällä tai jopa ilman jäkälää. Jäkälä on kuin ranskanleipä, siinä on energiaa, mutta ei valkuaisaineita tai mineraaleja. Tarvittaessa porot täydentävät jäkäläravintoa varpukasveilla sekä puista nyhtämällään valkuaisainepitoisella naavalla eli lupolla. Tosin vanhojen luppometsien väheneminen hakkuiden myötä on heikentänyt porojen talvista ravinnonsaantia merkittävästi.

Alkukesällä porojen mieliruokaa ovat tupasvillan kukinnot eli mustapäät, myös sarat ovat niiden herkkua. Kesällä porot etsivät soilta raatetta, järvikortetta ja kurjenjalkaa. Metsäalueilla ne syövät muun muassa lehtipuiden lehtiä, maitohorsmaa, kultapiiskua ja metsälauhaa eli hirvennurmea, josta pitävät erityisen paljon. Poro käyttää 350 ravintokasvia, joista noin sata on tärkeimpiä.

Hyvinä sienisyksyinä porot hajaantuvat metsiin ja vaaroille syömään sieniä. Sienillä ne kerryttävät ihanalaista rasvaa talven varalle. Mikäli ne voivat valita, ne ahmivat tatteja, mutta kaikki sienet kelpaavat, jopa kärpässienet. Tänä syksynä sieniä on ollut niukalti ja se on huono asia, sillä porot voivat tulla heikon sienivuoden vuoksi kiimaan tavallista myöhemmin tai niille ei tule kunnollista kiimaa lainkaan.

Porojen rykimä- eli kiima-aika on huipussaan lokakuun alkupuolella ja se kestää noin kuukauden. Jos silloin kohtaa poronhoitoalueella porotokan, sitä on syytä väistää mahdollisimman etäältä, koska hirvas saattaa pitää ihmistä uhkana ja hyökätä päälle.

Porot kerääntyvät laumoihin eli tokkiin kesällä pahimpaan hyönteis- eli räkkäaikaan ja toisen kerran syksyllä hirvaiden kootessa itselleen haaremia. Näitä aikoja käyttävät myös poromiehet hyväkseen; keskikesän vasanmerkkauserotukset ja syksyn teuraserotukset sujuvat luonnon auttaessa porojen kokoamisessa.

 

Porojen kannattaa liikkua laumassa etsiessään ruokaa varsinkin talvella. Kun tokan voimakkaimmat yksilöt kaivavat jäkälää tunturien rinteiltä ja ohutlumisilta soilta, pienemmät ja heikommat porot selviävät vähemmällä vaivalla tonkimalla tarkemmin isojen jättämiä kaivantoja eli kiekeröjä.

Kaamos on poroille vaativa ajanjakso paksun lumipeitteen ja kovan pakkasen takia. Poro kaivaa jäkälää ruoakseen vähintään kahdeksan tuntia päivässä seitsemän kuukautta vuodessa. Nykyisin porojen hyvinvoinnista kuitenkin huolehditaan lisäruokinnalla, kun ravinnonsaanti on vaikeinta. Sydäntalvella ne saavat muun muassa heinää, lehtikerppuja ja porolle tarkoitettua soijatonta täysrehua. Ruokinnalla varmistetaan porojen selviytyminen hyväkuntoisina läpi vaikeimpienkin talvien ja turvataan tulevan kevään vasatuotto.
 

Poro saa vain yhden vasan kerrallaan. Vappuna vasa hangella on vanha lappilainen sanonta, ensimmäiset vasat nimittäin syntyvät toukokuun alussa, viimeiset kesäkuun alkupuolella. Poronaaraat pystyvät aktiivisesti säätelemään sitä, synnyttävätkö ne uroksen vai naarasvasan. Mekanismia ei täysin tunneta.

Porot vaihtavat ympäristöään vuodenaikojan mukaan. Poroalueen eteläosissa talvi- ja kesälaitumet sijaitsevat lähellä toisiaan, mutta pohjoisessa eläimet siirtyvät pitempiä matkoja. Laidunkierrossa käytetään poron luontaista kulkuviettiä eli keväisin tokka siirretään usein vasoma-alueille ja kesälaitumille, talvella vähälumisemmille, ruokaisemmille alueille.

Kun porot lasketaan metsään toukokuussa, ne voidaan nähdä seuraavan kerran lokakuussa. Tuona aikana uusi tekniikka helpottaa porojen paikantamista. Useissa paliskunnissa onkin valtavaatimille laitettu GPS-pantoja, joiden avulla poronomistajat saavat reaaliaikaista tietoja tokan liikkeistä.

Petoja vastaan poro yrittää puolustautua potkien. Porot ovat susille helppoa saalista, sillä poro on kömpelö metsävyöhykkeen pehmeässä ja syvässä lumessa. Poro on myös menettänyt osan villieläimen valppaudesta vuosisataisen jalostuksen seurauksena.

Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan
Ja Punahilkan ja sudenkin harmaan
Mutta poro tää sulta usein unhoon jää
Petteri Punakuono oli poro nimeltään
Ollut ei loiste huono Petterimme nenänpään
Haukkuivat toiset illoin, majakaksi pilkaten
Tuosta vain saikin silloin joulupukki aattehen:
Aattoilta pitkä on, taival valoton.
Petteri vois nenässään valon tuoda pimeään!
Petteri siitä asti pulkkaa pukin kiskoen
johtaa sen riemuisasti luokse lasten kilttien. 

Johnny Marks, Sauvo Puhtila

Lähteet: Inga-Britt Uusitalo, Meänkieli. Kielikoulutusta; Jorma Siivikko. Yle 15.9.2017; Mauri Nieminen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Tiede-lehti 12/2008; Pertti Koskimies. Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät? Suomen luonto. Nisäkkäät. Timo Helle: Poro; Paliskuntain yhdistys; RanuaZoo. Lapin arktinen eläinpuisto; Riikka Rautiainen. Yle Perämeri 14.5.2010Therman, E., Noitien ja paimentolaisten parissa; Johnny Marks Joululaulu, suom. Sauvo Puhtila.

LUE LISÄÄ