Tuomi eli lehtotuomi

Liikkuessasi luonnossa alkukesällä tunnet vahvan ja makean tuoksun, vaikka et näekään sen aiheuttajaa. Tuomi ei tuoksu vain meidän ihmisten iloksi, vaan se on kutsu hyönteisille, jotta ne löytäisivät mettä ja samalla pölyttäisivät kukat.

Tuomi on touko-kesäkuussa kukkiva keskikokoinen puu tai pensas, jonka pitkissä nuokkuvissa tertuissa on niin runsaasti kukkia, että koko puu näyttää valkoiselta vaahdolta.

Tuomenkukkien tuoksua pidetään miellyttävänä. Sitä ylistävät monet laulut ja runot. Aleksis Kivi runoili istuvansa neidon kanssa valkean tuomen varjossa tai koti-ikävää poteva muistelee kotimaata, jossa laulun sanoin valkolatva tuomi reunustaa ahon laitaa. Nyt jo edesmennyt Amerikoihin vuosisadan alussa muuttanut sukulaismies Otto kirjoitti juuri noin vuonna 1971 kirjeessään Suomen sukulaisille.

 

Vanhemmassa kansanperinteessä suhtaudutaan myös kielteisesti tuomenkukkiin. Muun muassa Virosta peräisin on tarina siitä, miten tuomen kukat saivat pahan hajunsa. Sen mukaan haju on peräisin paholaiselta, joka oli käynyt tarpeillaan tuomipensaan alla.

 

Jos tuomenkukkien raskasta tuoksua hengittää pitkään ja läheltä, seurauksena on huono olo ja päätä alkaa pyörryttää. Tuomelle ominaisen tuoksun antaa amygdaliini. Se vaikuttaa useimpiin eliöihin vahvan myrkyn tavoin. Juuri myrkyn ansiosta tuomea vaivaavat vain harvat tuhohyönteislajit, mutta poikkeuksen tekee tuomenkehrääjäkoi.

Vaikka tuomessa ei olisi kukkia, sen erottaa muista lehtipuista: ota käteen lehti tai kuorenpalanen ja hiero sitä sormissasi ja nuuhkaise. Nenään tulee tuomen tuoksu!

 

Puun syysväri vaihtelee syksyn etenemisen mukaan. Syksyisin kypsyvät kiiltävänmustat marjat, joiden maku on melko karvas. Tuomen marjoista valmistetaan nykyisin likööriä, viiniä ja mehua, mutta niitä voi syödä myös suoraan puusta sellaisenaan. ”Ei siinä nälkä ainakaan pahene, jollei paranekaan.” Marjoilla ei ole koristearvoa, eivätkä ne säily kauan.

Tuomenmarjojen kerääminen on suosittua norjalaisten ja joidenkin Siperian kansojen parissa. Marjat kuivataan ja jauhetaan. Saatua jauhoa sekoitetaan puoleksi vehnäjauhoihin, ja siitä valmistetaan pikkuleipiä ja korppuja sekä joitakin jälkiruokia ja virvoitusjuomia. Norjalaiset harrastavat edelleenkin tuomenmarjojen mehustamista.

 

Jos olet maistanut tuomen marjoja kerran, et voi unohtaa sitä. Maku on kevyesti makea ja samalla hapan. Jos laitat suuhun muutaman marjan, suu tulee ”paksuksi”, sen aiheuttavat marjan parkkiaineet.

 

Marjat aiheuttavat ummetusta, mistä syystä kuivatut tuomenmarjat ovat nykyäänkin apteekeissa lääkeaineita. Kansanlääkinnässä kuivatusta tuomen kuoresta tehty tee oli ja on edelleen tunnustettu ripulilääke. Kuivattuja lehtiä on käytetty kuumetta alentavan teen keittämiseen.

 

Tuomen nimi on muinaista suomalais-ugrilaista juurta. Samojedin kielessä tuomen nimi on tšem. Latinankielinen sukunimi Prunus tarkoitti vanhassa rooman kielessä luumua, tuomi kuuluukin luumun kanssa samaan ruusukasvien heimoon.

 

Tuomi-sana on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön, vaikka virallisesti nimi on lehtotuomi. Se kasvaa tuntureita lukuun ottamatta koko Suomessa, ja sillä on kaksi alalajia. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat metsänlaiteet, peltojen reunat ja tienvarret, puronvarret ja rantametsät. 

Tuomea ei yleensä mainita pyhistä puista puhuttaessa. Teoksessaan Pyhät puut Reetta Ranta nostaa kuitenkin esille tuomen, joka myös on ollut suomalaisille pyhä. Tuomen erityinen tehtävä on ollut suojella naisia “pahoilta juonilta”.

 

Tuomea ei ole kuulunut istuttaa pihaan, mutta jos pihassa on kasvanut tuomi, talon omistajan on pitänyt vaalia puuta sen pyhäksi katsotun ominaisuuden takia, lisäksi tuomi saattoi olla uhripuukin. Polvijärven Tiilikka-ahossa asunut 69-vuotias Pekka Soininen on kertonut vuonna 1909, että heidän talossaan oli uhripuuna tuomi, jolle vietiin huttua ja juustoja.

Pyhät puut -teoksessa on tarina ennenvanhaisista uhripuista (Tieto Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta): Waippilan kylän Peltolan talon äärellä kasvoi ikivanha puuryhmä. Näiden puiden onkaloissa asui vanhan Annaleena-muorin mukaan (s. 1892) haltijoita ja metsänväkeä, joita hän kävi tervehtimässä. Tarinan oli kertonut 1938 Juho Virtanen, joka oli tavannut Leena-muorin lapsuudessaan.

 

Peltojen reunoilla kasvavat tuomiryteiköt tarjoavat suojaa ja ravintoa peltojen reunoilla asustaville linnuille, kuten kertuille ja satakielelle. On sanottu myös, että jos haluaa kuulla käen kukuntaa, tulisi istuttaa tuomia.

Tuomen vuotuiskierto on täynnä vastakohtaisuuksia ja symboloi luonnon kiertokulkua kauneimmillaan ja koskettavimmillaan.

 

Kukkiessaan tuomi voittaa kauneudellaan liki kaikki muut luonnonvaraiset puumme, mutta jos siihen iskee tuomenkehrääjäkoin toukkajoukko, se menettää nopeasti lehtensä ja peittyy kauttaaltaan harmaaseen seittiin. Tuomi muistuttaa silloin kummituspuuta, ja sen kuhiseva toukkalauma voi herättää inhonsekaisia väristyksiä; minustakin näky on aika epämiellyttävä. Yleensä tuomi kuitenkin selviää yhden kesän toukkakuurista ja voi kukoistaa entiseen tapaan seuraavana keväänä.

Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain

ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll’ lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all’ lehvien vehreäin.

Mä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.
Eino Leino

Lähteet: Anneli Viherä-Aarnio, Suomen Luonto 1.11.2023; Hendrik Relve, Puiden juurilla; Liisa Lehto, Tuoksussa tuomien 24.5.2019, Vähäisiä lisiä -blogi, Suomen kirjallisuuden seura; Luontoliitto. Kevätseuranta; Puutarha.net; Reetta Ranta, Pyhät puut; Reijo Heikkinen, Kun tuomi kukkii 7.7.2015; UPM Metsä; Eino Leino, Laulun lahja. Runo on alun perin kokoelmasta Maaliskuun lauluja vuodelta 1896.

Edellinen tuomipostaus Tuoksuissa tuomien valkoisten kukkasten on 17.6.2017.