Muikun kutu

On siellä ainakin yksi, toinenkin näkyy, tuolla kauempana kiiltää kalan vaalea maha… Olen mieheni kanssa kokemassa muikkuverkkoja Saimaalla, ja katson silmä tarkkana järvestä nousevaa verkkoa. Verkkoja on kaikkiaan kolme, ne ovat solmuväliltään eli silmäkooltaan 17-millisiä.

 

Marraskuinen siniharmaa aamu on valkenemassa ennen kahdeksaa. Mittari näyttää kolmea lämpöastetta, ja sää on tyyni.

 

Koska soutajaa ei nyt tarvita, voin keskittyä valokuvaamiseen ja ympäristön katselemiseen. Yksi lokki lentelee veneen yläpuolella ruoan toivossa, miten sekin raukka on vielä jäänyt Saimaalle!

 

Kalamies seuraa polien merkitsemää verkkojanaa. Verkot ovat kolme metrin syvyydessä veden pinnasta.

 

Rauhallisesti hän nostaa verkon kerrallaan veneeseen ja sulkee paulan puikkarilla. Verkkojen kokeminen neliasteisesta vedestä on kyllä kylmää työtä.

 

Kalasaavi kaloineen kaikkineen kannetaan veneestä mökkipihaan, ja verkot ripustetaan narulle kalojen päästelemistä varten. Kylmä homma jatkuu. Onneksi joukossa ei ole ahvenia, ne hidastaisivat verkon tyhjennystä, vain pari kuoretta ylimääräisenä.

 

Monena syksynä kalojen puhdistajat ovat työskennelleet mökin pihalla perkauspöydän ääressä. Jos muikkusaalis on suuri, puhdistajille on kannettu sisältä pesuvadillinen kuumaa vettä kohmeisten käsien lämmittämistä varten. Tällä kertaa muikut päätetään kuitenkin perata sisällä tuvassa.

 

Muikku kutee loka-marraskuussa, silloin on hyvä pyyntiaika - kuten nyt. Meidän pyytämistä muikuista osa oli jo kutenut, mutta saimme kuitenkin keltaista mätiherkkua talteen odottamaan joulua pakkasessa.

 

Muikut maistuvat mielestäni parhailta pannulla voissa paistettuina, joko ruisjauhoissa leivitettynä tai ilman. Savumuikut tai halstratut muikut ovat harvinaisia herkkuja, joita mies joskus valmistaa.

 

Tällä kertaa kruunasimme kalaretken paistetuilla muikuilla perunamuusin kera. Juuri kerätyistä suppilovahveroista tuli oiva höystö kaloille.

 

Kuva Jyrki Karhunen

 

Ahti soi antejaan sen verran avokätisesti, että kotimatkalla veimme seitsemälle tuttavalle muikkutuliaisia. Saaresta poislähteminen oli vaivatonta. Tuulta ei juuri ollut. Lämpötila oli kivunnut jo kuuteen asteeseen ja järven lahdet sulaneet.

 

Paria päivää aikaisemmin tilanne oli toinen mökille tullessamme; edellinen pakkasyö oli nimittäin jäädyttänyt satamalahden.

 

Moottoriveneemme toimi jäänmurtajana ja rikkoi jäätä neljäkymmentä metriä kulkuväyläksi sulaan veteen järvenselälle.

 

Saaren toisella puolella mökkiranta olikin vielä jäätön, joten omaan venevalkamaan mentiin liki entiseen tapaan. Tosin järvi on kaukana rannasta ja venetelineen paikka siirtynyt entistä alemmaksi.

 

Nyt syksyllä vesi vaikuttaa olevan kovin alhaalla, mikä johtuu siitä, että järven pinta oli viime keväänä 90 senttiä nykyistä korkeammalla. Saimaan pinnan vuosittain vaihtelu onkin suurta. Vedenkorkeus on tällä hetkellä 20 senttiä mediaanin alapuolella, mutta reilusti normaalivyöhykkeellä.

Istui yksin mirriluikku,
vatsassaan kesämuikku,
vierellään verkko
ja pihamännyn kerkko.
Muikkuparan veljet
välttivät teljet,
ne planktonia syövät
ja lekkeriksi lyövät!
Sanna Vainikainen

Lähde: Sanna Vainikainen, maistuvakoulu.fi, Kesämuikku; vesi.fi.