Kotimainen leijonankita, kannusruoho

Loppukesän tienpenkat eivät olisi minkään näköisiä, jos niistä puuttuisi kannusruohon keltaiset kukinnot. Niin ajattelin muutama päivä sitten, kun ihastelin satamatien rantanäkymiä. Kukissa pörräsi kimalaisia, kannusruoho onkin mettä keräävien hyönteisten viimeisiä vierailukohteita.

Keltakannusruohon eli kannusruohon hyvältä tuoksuvat kukat ovat leijonankitamaisia ja pitkässä tertussa, jossa niitä on kymmeniä. Kukan ylähuuli on keltainen, ja alahuulessa on oranssinen karvainen nielupussi, joka sulkee tien kannukseen.

Kannuksessa on mettä, jota vain vahvat ja pitkäkärsäiset hyönteiset saavat; mehiläiset vierailevatkin kukissa ahkerasti. Tosin eräät pistiäiset, jotka eivät pääse käsiksi meteen normaalia reittiä, purevat reiän kannusruohon kannuksen kärkeen ja rosvoavat meden tekemättä vastapalvelusta kasville eli pölyttämättä sitä.

Kukan pitkässä ja kapeassa kannuksessa on siis mesiaarre, johon vain jotkin hyönteislajit pääsevät käsiksi. Me ihmiset voimme syödä kukan kokonaan tai imaista erikseen kannuksen karkkina, jolloin pienenpieni määrä makeaa mettä maistuu selvemmin kuin koko kukan syöminen.

Kukkiva kannusruoho on hyvin koristeellinen, niinpä kasvitieteilijä Linné laittoi sen samaan sukuun leijonankidan kanssa Linaria vulgaris. Kannusruoho näyttää ihan naamakukkaiselta tai ehkä huulikukkaiselta. Se onkin aikaisemmin luokiteltu naamakukkaisiin, mutta kuuluu nykyään ratamokasveihin.

Kasvin kapeissa pitkulaisissa lehdissä on vahakerros, minkä vuoksi ne näyttävät sinertävänvihertäviltä. Kannusruoho kasvaa puolimetriseksi ja kukkii heinäkuusta syyskuuhun, jopa lokakuussakin. Siemenkodat ovat tynnyrimäisiä ja pulleita, ja ne alkavat muodostua tertun alapäähän, vaikka tertun latva vielä kukkii.

Kannusruoho on niittyjen, kallionrinteiden ja tienvarsien loppukesän kaunistus, joka suosii hiekkaista ja soraista maaperää. Vain kivisillä ja hiekkaisilla merenrannoilla sekä niiden läheisillä kedoilla kasvia voidaan pitää Suomessa alkuperäisenä. Sisämaassa se on ihmisen mukana siirtynyt kasvitulokas.

Kannusruoho on levinnyt usein tienvarsille ja ratapenkoille, jotka ovat monille niittykasveille liian kuivia. Koska kannusruoholla on syvälle ulottuva haarainen juuristo, se pystyy saamaan vettä ja ravinteita syvältäkin maasta. Pohjoisessa Suomessa kannusruohoa on melko yleisesti viljelty koristekasvina, pihaistutuksista se on sitten karannut ympäristöön.

Kannusruohoa on kutsuttu myös nimellä kukonkannusruoho. Kasvin ruotsinkielinen nimitys kärpäskukka viittaa kasvin epämiellyttävään, kitkerään makuun, joka syystä tai toisesta vetää puoleensa kärpäsiä. Vanha kansa hävitti ei-toivottuja vieraita asumuksista pyydystämällä kärpäsiä avoimilla maitoastioilla, joihin oli sekoitettu murskattua kannusruohoa.

 

Vanha karjalainen kansan antama nimi luuvaloheinä puolestaan kertoo kannusruohon lääkinnällisestä käytöstä, luuvalohan on kihdin ja reumaattisten kipujen kansanomainen nimitys. Suomessa kannusruohoa on käytetty ennen vanhaan lisäksi mahasairauksissa ja virtsaneritystä lisäävänä rohtona.

 

Kasvista kerätään kukkia ja lehtiä, jotka otetaan talteen kukkimisen alkaessa. Yrttiä voidaan käyttää sekä tuoreena että kuivattuna. Kannusruohosta valmistetulla teellä on sekä diureettinen että laksatiivinen vaikutus. Varsinaista lääkkeenomaista käyttöä kasvilla on ollut muun muassa keltataudin parantamisessa. Kannusruohon kukkia on käytetty Saksassa haluttaessa keltaista väriä.

Jätit tähän halkeamaan.
Nyt tästä kasvavat
valamon ruusut ja rönsyleinikit,
kissankellot ja koiranputket,
siankärsämöt ja leijonankidat,
häränheinät ja kannusruohot.
Seija Mustaneva

Lähteet: Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906; Hanna Otso, Rohtokasvio 5.7.2011; Kai Aulio, Tiedebasaari 5.7.2011; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Naamakukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Valokki – Nettikasvio. Jyväskylän yliopisto; Marginaaliin kirjoitetut, Seija Mustaneva.