Noenmusta palokärki

Kry-kry-kry kuuluu talvisessa metsässä kauas. Se on palokärjen ääni! Olin kävelemässä pitkin lumisia polkuja Pappilanniemen luonnonsuojelualueella Lappeenrannan kupeessa. Palokärki voi olla yllättävänkin piilotteleva, mutta ääni paljastaa sen. Sitten näin linnun lentävän vähän lepattavalla tyylillään seuraavaa suurta puuta kohti, lennossa linnun siluetti on sukkulamainen.

Palokärkeä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun lintuun. Se on kokonaan noenmusta, variksen kokoinen jättiläistikka. Koiraan päälaki on punainen, mutta naaraalla punaista on vain niskassa. Pitkä tikarinokka on luunvalkoinen. Joidenkin mielestä palokärki on upeimpia metsälintujamme, sitä pidetään myös kunnioitusta herättävänä, jopa pelottavanakin.

Palokärki kipusi lyhyin nykäyksin puunrunkoa ylös ja koputti kuuluvasti nokallaan puuta, tällä kertaa vankkaa haapaa. Usein palokärki kaivaa lahovikaista kuusta, josta se etsii hevosmuurahaisia. Ne ovatkin linnun pääasiallisin ravinto talvella. Tutkijoiden mukaan palokärki aivan ilmeisesti kuulee suurten havupuiden tyviosassa liikkuvat hevosmuurahaiset, eihän sillä ole varaa tehdä suuria koloja hakuammuntana.

Palokärjen ruokailupaikka on helppoa tuntea kymmensenttisistä koloista ja ruokailupaikalle jäävistä kaarnanpalasista. Talvisin palokärki voi myös hajottaa muurahaiskekoja perin pohjin päästäkseen herkuttelemaan muurahaisenmunilla. Loppukesästä se syö myös kasviravintoa ja mustikoita.

Koska palokärki hankkii ravintonsa lahopuista, se hyötyy luonnonsuojelualueelle maatumaan jätetyistä puista. Elävien puiden kimppuun se käy vasta sitten, kun ne ovat jostain syystä vahingoittuneet. Monimuotoisuutta turvaamaan jätetyt järeät haavat ovat erinomaisia puita palokärjen pesäkoloille, juuri sellaisia puita kasvaa Pappilanniemessä. 

Palokärki suosii vanhankoja ja valoisia mänty-, seka- ja lehtimetsiä. Kannan tiheys on Etelä-Suomessa suurempi kuin pohjoisempana, mutta palokärki on maan pohjoisimpia kolkkia lukuun ottamatta koko Suomen tikka. Maamme kannaksi on arvioitu 30.000–50.000 paria, nykyisin laji on jopa runsastunut.

Koska nykymetsät ovat nuorentuneet, palokärki on asettunut asumaan myös pellonreunoille ja kylänlaitamille, joilla on jäljellä riittävän isoja pesäpuita. Talvisin se uskaltautuu ruokailemaan jopa pihapiiriin. Palokärki kuuluu linnustomme paikkauskollisiin, siirtyyhän se synnyinpaikaltaan vain joitain kymmeniä kilometrejä ensimmäiselle pesimäpiirilleen, jossa asuu koko elämänsä ajan ympäri vuoden.

Palokärki on äänekkäimmillään maalis-huhtikuussa, jolloin sen soidinhuuto on suomalaisen metsän kantavimpia ääniä. Pian sen jälkeen lintu aloittaa rummutussarjat, jotka kuuluvat kilometrienkin päähän. Palokärjen rummutus vastaa laululintujen laulua, se siis kuuluttaa reviirinsä valtausta sekä houkuttelee puolisoa. Koiras ja naaras muodostavat parin tavallisesti vain yhtä pesimiskautta varten.

Soidinmenojen jälkeen puolisot hakkaavat yhdessä muutaman viikon aikana erittäin suuren pesäkolon järeään puuhun, usein varsin korkealle. Palokärki tekee yleensä uuden kolon joka vuosi, niinpä vanhoista onkaloista tulee helmipöllöille ja telkille oivallisia pesimispaikkoja. Pehmeän haapapuun lisäksi palokärki voi takoa pesäkolon myös paksuun petäjään.

Kumpikin emoista ruokkii poikasia, mutta naaras on niiden kanssa yön pesäkolossa. Poikaset jättävät pesän tavallisesti kesäkuun alussa. Silloin poikue jakaantuu kahtia eli osa tulee toiselle ja osa toiselle emoista, jotka ruokkivat niitä aina elo-syyskuun vaihteeseen asti.

Kansansatu kertoo palokärjen syntytarinan, kuinka rikkaan talon pahankurinen ja ahne emäntä muuttui musta-asuiseksi, punapäälakiseksi linnuksi, joka kiertää pitkin metsiä ja huutelee. Kansanuskomuksissa palokärjellä on pelottava maine. Se on ollut pahanilmanlintu, jopa kuoleman sanansaattaja.

 

Palokärjen ääni ei kuitenkaan aina ennustanut onnettomuutta, vaan se saattoi pelkästään varoittaa jostain pahasta. Useimmiten palokärjen huutelu kuitenkin ennusti säätilan muutosta. Minäkin olen kuullut sanottavan, että palokärjen ääni tarkoittaisi poudan olevan tulossa tai hyvän sään jatkuvan.

Palokärki ei ole ollut pelkästään huonoa onnea ennustava lintu, sillä sitä on käytetty ennen apuna myös kansanlääkinnässä. On uskottu, että kun kaiveli hampaitaan palokärjen kielestä tehdyllä hammastikulla, sai karkotetuksi hammassäryn. Pohjois-Suomessa puolestaan uskottiin, että näkönsä menettänyt ihminen sai näkökyvyn takaisin, jos silmiä huuhdeltiin oikeaan aikaan palokärjen munalla.

Palokärjellä on Karjalan värit. Se on innoittanut niin taiteilijoita kuin kirjailijoitakin, muun muassa Akseli Gallen-Kallela maalasi 1893 kuuluisan kansallisromanttisen taulunsa palokärjestä, jonka hän sijoitti Vienan Paanajärven taustamaisemaan.

Linnun tieteellisen nimen martius tarkoittaa sodanjumala Marsin lintua, joka Rooman syntylegendan mukaan kantoi ruokaa Romulukselle ja Remukselle.

Tiu-tiu tikka,
palokärkilikka
sulhastansa hoputtaa:
"Koitahan nyt koputtaa,
pesä mulle parahin,
koti kaikkein avarin."

Niin nokka alkaa naputtaa,
tasaisesti taputtaa.
Lastut lentää sinne tänne,
kovilla on kaulajänne.
Kohta pesä valmis on
ja aika kunnon karkelon.

Elina Kynsijärvi

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Joel Lehtonen, Kansansatusovitelmia Suomen lapsille. Miten palokärki syntyi; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Kansallisgalleria; Kimmo Martiskainen ja Kimmo Taskinen, Valkoselkätikka; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 9.2.2017; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Tikat. Suomen luonto. Linnut; Samuli Haapasalo, Suomen Luonto 16.1.2017; UPM Forest Life; Elina Kynsijärvi, Loruja linnuista.