Karhuja kuvaamassa

On se iso! Niin ajattelin, kun näin karhun elävänä ensimmäisen kerran elämässäni. Oppaat olivat tuoneet meidän viisihenkisen seurueemme sekä ulkomaalaisporukan syvälle metsään laajan suon reunassa sijaitsevaan karhujen kuvauskojuun. Muut karhujen katselijat sekä oppaat lähtivät pois iltayhdeksältä, jäin mieheni kanssa yöksi kojuun. Oli heinäkuun puoliväli, joten valoisaa riitti pitkään.

 

Karhut elävät vapaasti luonnossa ja tulevat syömään kuvausmökin läheisyyteen, silloin kun niille on tuotu tarjolle eläinten ruhoja. Karhut ovat yksineläjiä, mutta sietävät jollain tavalla toisiaan, kun ruuasta on kyse.

Karhutkin ovat persoonia. Joku on riidanhaastaja, joku toinen arkajalka, kolmas ehkä tykkää olla vähän enemmän esillä. Yleisesti ottaen ne eivät piitanneet meistä kojussa olevista ihmisistä yhtään mitään, vaan tallustelivat omaan tahtiinsa suolla sen kuin vesi vain litisi varpaiden välistä. Meillä ikkunoiden sisäpuolella istuvilla oli puolestaan kiinnostavaa seurattavaa nallejen touhuissa, kamerat vain raksuivat.

 

Mökin ulkopuolelle ei ollut tarpeen mennä, mutta yksi eläinten ruokkija lähti kuitenkin viemään ulos koirannappuloita pentuja varten. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä saman tien karhut säntäsivät pakoon ja taisivat painella rajan taakse asti.

Kullakin karhulla oli oma tapansa nauttia ruokaa; joku söi hitaasti, joku toinen taas verkkaisesti. Muutamat tekivät välillä lenkin jossain, mutta palasivat vielä tarkistamaan, oliko lihanpaloja jäänyt tähteeksi. Yksi karhuista järsi oikein hartaasti pitkälle yöhön asti.

 

Näimme myös melkein yhteenoton, kun kaksi karhua nousi takajaloilleen toisiaan vasten. Riidanhaastaja se siellä isotteli vai olikohan se jotenkin pahantuulinen tyyppi, jota sen lajitoverit eivät miellyttäneet. Karhu viskeli vihojaan myös suon kelopuihin.

 

Illan edetessä emokarhu saapui metsästä kahden pentunsa kanssa. Suolle tultuaan se ilmeisesti komensi poikaset yksinäisen kelon juurelle, josta ne voisivat nopeasti kivuta vaaran uhatessa ylös runkoon. Kun uroskarhuja ei ollut näkösällä, pennut laskeutuivat alas ja emo siirtyi niiden kanssa syömään ruhon palasia.

 

Myös merikotkat ja korpit sekä varikset ja lokit nauttivat pitkin iltaa lihatarjonnasta. Joskus korpit uskaltautuivat seuraamaan liian läheltä karhujen ateriointia, jolloin nallet huitaisivat niitä ulommaksi. Mielenkiintoista luonnonnäytelmän seuraaminen toden totta oli.

Juuri ja juuri maltoimme vähän nukkua valoisana kesäyönä, tosin suolla ei juuri mitään tapahtunutkaan yön hämärimpinä hetkinä. Aamullakin oli hiljaista. Karhut olivat menneet nukkumaan, vain muutama aamunvirkku lokki kierteli etsiskelemässä ruuanmurusia. Juotiin teet eväsvoileipien kanssa kahdeksan maissa ja pakattiin reput lähtöä varten.

 

Meidän oli kuljettava kolmesataa metriä metsäpolkua majalta lähimmän sivutien varressa olevalla autollemme. Pitkin matkaa kurkin ympärilleni, näkyisikö otsoja, ei näkynyt. Meitä oli opastettu, että jos tapaat metsässä karhun, suhtaudu siihen kunnioittavasti niin kuin presidenttiin.

Oli uusi heinäkuinen aamu ja me yhtä kokemusta rikkaampia. Ajelimme Kuusamoon syömään lounaaksi karhukäristystä.

Kalevalassa karhun syntytarina alkaa näin:
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei otso olilla synny
eikä riihiruumenilla!
Tuoll' on otso synnytelty,
mesikämmen käännytelty
luona kuun, malossa päivän,
otavaisen olkapäillä,
ilman impien tykönä,
luona luonnon tyttärien."
Kalevala kuudesviidettä (46.) runo Karhun syntytarina.