Pyhätunturi on Pelkosenniemen kunnan ja Kemijärven kaupungin alueilla sijaitseva usean tunturilaen ryhmä. Itä-länsisuuntainen tunturijono on vajaan kymmenen kilometrin pituinen. Aikoinaan alueella on sijainnut Alppien korkuinen vuorijono, jonka pehmeämpi kiviaines on rapautunut pois ja jäljelle on jäänyt kova kvartsiitti.
Pyhätunturi on nimensä mukaisesti ollut muinoin Pyhä-Luoston metsäsaamelaisten pyhä paikka. Tunnetuin huipuista on Kultakero. Seuraavat laet eli kerot ovat siitä länteen päin Ukonhattu ja Noitatunturi, aiemmalta nimeltään Seitakero. Joskus näitä keroja nimitetään myös ykköseksi (Kultakero), kakkoseksi (Ukonhattu) ja kolmoseksi (Noitatunturi).
Valokuvassa vasemmalla on Kultakero ja oikealla Ukonhattu, minä seison kuvaamassa Noitatunturilla.Tunturijonoon kuuluvat myös Laakakero ja Peurakero, jotka sijaitsevat Noitatunturista länteen. Näiden viiden huipun väliin sijoittuvat Isokuru, Pikkukuru, Sarvikuru ja Peurakuru.
540 metriä korkean Noitatunturin huipulle nouseminen on vaativa reitti kivikkoisuuden vuoksi. Yli 14 km:n mittaisen rengasreitin kulkuajaksi oppaissa on arvioitu 5 – 8 tuntia taukojen ja vaeltajan mukaan.
Miehen ja minun patikointi alkoi aamulla Tunturikylästä. Puolen päivän maissa olimme evästauolla Karhunjuomalammen laavulla, josta läksimme kohti Pyhätunturin korkeinta huippua. Aluksi etenimme metsäisissä maisemissa puihin reittimerkinnöiksi tehtyjä vihreitä neliöitä seuraten. Pikkuhiljaa puusto loppui, jopa tunturi- ja vaivaiskoivutkin vähenivät ja niiden tilalle tuli tunturikatajia.
Nousu avasi eteemme koko ajan upeampia ja upeampia maisemia, myös kauniin Kuorinkikurun. Valtaosa retkeilijöistä kiersi reittiä suositusten mukaisesti myötäpäivään ja oli tulossa alaspäin, kun me vasta olimme nousemassa Noitatunturille.
Innostuin rinnettä noustessani valokuvaamaan, näinhän ensimmäistä kertaa elämässäni ketunlieon ja tunturilieon, myös silmäähivelevät näkymät olivat mieleisiä kuvauskohteita. Alkumatka meni aika leppoisasti, sen sijaan loppunousu huipulle oli melko vaativaa rakkakivikon takia.
Aikanaan saavuimme tunturin laelle. Noitatunturi oli nyt valloitettu! Huipulla ei tuullut juuri ollenkaan, mikä on tunturissa aika harvinaista. Siinä silmiemme edessä Pyhä-Luoston kansallispuiston korkeimmalta kohdalta näkyi melkein maailman ääriin.
Tunturin laelta laskeutuminen osoittautui haasteelliseksi. Etenimme jyrkästi alas terävässä kivikossa, se olikin melkoista tasapainoilua. Maisemien katselu jäi nyt vähemmälle, koska silmät täytyi pitää koko ajan särmikkäissä kivissä. Avotunturissa vihreäpäiset tolpat osoittivat, missä kohtaa rakkaa ns. polku kulki. Välillä tolpat kuitenkin katosivat näkyvistä, jolloin piti pysähtyä ja kohdistaa etsivä katse kauemmaksi.
Tunturista laskeutumisen jälkeen edettiin vielä melko hankalakulkuista kivistä polkua metsäisillä rinteillä, mutta varsinaiset rakkakivikot olivat jo jääneet taakse.
Oravanlammen laavun ohitettuamme tulimme niin kosteaan metsään, että poluille oli tehty pitkospuut, tosin lahonneet pitkokset oli korvattu metallisilla ritilöillä. Matkamme jatkui Tiaislaavulle mukavia metsäpolkuja pitkin. Oli kuuma päivä, niinpä vesipullot olivat tyhjentyneet. Onneksi Tiaislaavun läheisyydessä oli lähde, jossa täytimme pullot raikkaalla vedellä.
Tiaislaavun kautta lähdettiin viimeiselle osuudelle kohti Porolaavua. Silloin taivas repesi ja vettä tuli kaatamalla. En muista, milloin viimeksi on satanut jopa suoraan silmiin, mutta nyt silmäkuopatkin täyttyivät vesipisaroista - toisaalta kesäsade oli lämmintä ja rankkasade jännä kokemus. Kastuttiin kyllä nahkaa myöten, mutta perillä odotti lämmin ja kuiva mökki, mukava sinne oli asettua taloksi yhdeksän tunnin patikoinnin jälkeen.
Olimme lähteneet vaeltamaan aamulla Tunturikylästä, menneet Isonkurun läpi, poikenneet Pyhänkasteenputoukselle, kiivenneet rappuset Uhriharjulle ja sitten pysähtyneet tunnin evästauolle Karhunjuomalammen laavulle. Sieltä tämä tarina alkoi perjantaina keskipäivällä.
Jälkikirjoitus: Seuraavana päivänä vain ajelimme maisemahissillä Pyhän huipulle ja sieltä alas.
Kuljeskelen tunturissa,
kuuntelen iloisia kiviä,
ikävöiviä kiviä,
huutavia kiviä,
itkeviä kiviä,
laulavia kiviä.
Kuljeskelen tunturissa ja luen
luonnon kirjoittamaa
runokirjaa.
Taustalla 16.12.2005
Lähteet: Luontoon.fi; Mangostania; Päivi Luosma, Päivänlehti. Valokeila 7.8.2017; Retkipaikka. Antti ja Johanna 23.7.2017; studio55; Tiina Vekama. tiinanpatikointi 25.8.2020; Taustalla 16.12.2005.
Lähetä kommentti