Tarina kertoo, että Carl von Linné sai 1700-luvulla erehdyksessä kaukopaketissa jalokiurunkannuksen siemeniä, vaikka hän oli tilannut erään toisen kasvin siemeniä puutarhaansa. Suomen ja Ruotsin kaikkien jalokiurunkannusesiintymien sanotaan polveutuvan näistä Linnén kotikartanon Hammarbyn kantavanhemmista – myös niiden kiurunkannusten, joita kälyni sanoi kasvaneen Sirkkamäen-mummulansa pihamaalla Keski-Suomessa.
Jalokiurunkannus on kotoisin Keski-Aasiasta Alta-vuoriston rinnemetsistä. Ilmeisesti eteläisen Suomen ilmasto vastaa riittävän hyvin vuorenjuurten oloja, koska kasvi on kotiutunut meille erinomaisesti. Tosin sen kasvualue rajoittuu vain lounaisen Suomen lihavamultaisimpiin lehtoihin ja puutarhoihin, paikoin siitä on tullut puistonurmilla jopa suoranainen rikkaruoho.
Kiurunkannus kukkii varhain keväällä talvisen kosteuden turvin. Se tuo kasvupaikoilleen näyttävää vihreyttä ja kellanvalkoisten kukkien loistoa. Kukista kuuluu satojen innokkaiden pölyttäjien taukoamaton pörinä, varsinkin perhoset ja kärpäset häärivät medenhaussa.
Kiurunkannukselle kehittyy yleensä runsaasti siemenkotia. Sen maahan pudonneet kypsät siemenet leviävät muurahaisten välityksellä, koska siemenissä on niille mieluisa öljylisäke. Kevään kulusta riippuen kiurunkannus käy parissa kolmessa viikossa läpi maanpäällisen elämänkiertonsa; kukkaloiston jälkeen mehevä varsi lakastuu, ja vain juurimukula jää odottamaan seuraavaa kevättä.
Kuvien jalokiurunkannukset ovat puutarhakarkulaisia Etelä-Karjalasta. Velholehti, vesitähti
lapsen unta vartioivat,
miekkalilja leikkejänsä,
kiurunkannus kisojansa.
Kaarina Helakisa
Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 30.6.2016; Itäväylä. Uutiset 4.7.2018; Janne Lampolahti, Emäkkikasvit. Suomen luonto; Lasse J. Laine, Suomen luontovuoden opas; Kaarina Helakisa, Villisorsan iltalaulu -runon viimeinen säe.
Lähetä kommentti