Seinänvierten sympaattinen ja harmiton vilistäjä

Sisiliskot ovat totisesti auringon ystäviä. Ne vilistävät siellä täällä ja painautuvat mielellään lämpimiä kivi- ja puupintoja vasten levittäen kylkensäkin, jotta auringon lämpö hyväilisi niitä. Yleensä sisiliskon tapaa pihapiirissä rakennusten seinänvieriltä päivää paistattelemasta.

Sisilisko liikkuu enimmäkseen maan rajassa, mutta saattaa toisinaan kiipeillä kivi- ja kalliopinnoilla tai kannoissa ja kuivuneissa puissa. Se on päiväaktiivinen laji, jonka elämää auringon tuottama lämpö ohjaa voimakkaasti. Aurinkoisena päivänä liskot liikkuvat ja lämmittelevät, kun taas sateella ne eivät välttämättä lähde lainkaan liikkeelle.

Matelijoiden tapaan sisilisko on vaihtolämpöinen. Tutkimusten mukaan lisko pyrkii pitämään kehonsa lämpötilan noin 32 asteessa. Aivan kuten ihmisellä, lämmön lisäksi myös UV-säteily on liskolle tarpeen, sillä se käynnistää D-vitamiinin tuotannon ihossa, mutta runsas säteily on liskoillekin haitallista. Tumma pigmentti ja keratiinisuomut toimivat kuitenkin riittävänä suojana. Sisilisko ei pysty hikoilemaan, minä vuoksi se siirtyy liian lämpöisestä paikasta viileämpään. Sisiliskot eivät etsi sopivia lämmittely- tai vilvoittelupaikkoja umpimähkään, vaan pitkäikäisinä ne muistavat vakituisen elinpiirinsä aurinkoiset ja varjoisat kohdat.

 

 

Sisiliskon levinneisyysalue ulottuu Välimeren tuntumasta Jäämeren rannoille, se onkin maailman pohjoisin matelija. Liskon menestyksen salaisuutena on pidettävä sen fysiologisia ominaisuuksia ja elintapoja. Uusien elinalueiden valloitusta on varmaan helpottanut sisiliskon kyky elää hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Se voi elää jopa yli 10-vuotiaaksi ja pysyttelee enintään muutaman kymmenen metrin alueella koko ikänsä, joskus elinpiirin keskiosissa on sopiva talvehtimispaikkakin.

Suomessa suomumatelijoihin kuuluu kaksi heimoa: sisiliskot ja vaskitsat. Sisilisko on pieni eläin, sillä sen kokonaispituus jää pariinkymmeneen senttiin. Vartalon yleisväri on ruskehtava ja pitkittäisviirut vartalonmyötäisiä, kuivassa ihossa on vaaleita täpliä. Liskon pää on pyöreä ja ruumis lieriömäinen, suhteellisen paksu häntä on liki kaksi kertaa ruumiin mittainen. Pitkävarpaiset jalat ovat melko lyhyet; nopeasti liikkuessaan sisilisko käyttää apuna myös vartalon liikkeitä, jolloin pieniä jalkoja voi olla hankala havaita.

Sisiliskolla on ainutlaatuinen tapa harhauttaa vihollistaan. Kun sisilisko ei pääse pakoon, se heiluttaa häntäänsä edestakaisin houkutellakseen pedon iskemään siihen. Ainakin pelästymistapauksissa erityinen lihas kurouttaa hännän poikki, minkä jälkeen sisilisko itse luikahtaa piiloon. Vaikka hännässä on vararasvaa, jonka menettäminen varsinkin syksyllä heikentää liskon kuntoa ja vaarantaa talvehtimisen, hännän menetys on kuitenkin pienempi paha. Sisiliskolle kasvaa tilalle uusi häntä, mutta se ei ole kuitenkaan alkuperäisen veroinen.

 

 

Kevään ensimmäisen sisiliskon näin puolivälissä toukokuuta paistattelemassa päivää Mikonsaaressa aurinkoisella metsäpolulla. Uros ja naaras kohtaavat toukokuussa paritellakseen. Naaraslisko hautoo munia elimistössään ja onkin kantavana huomiota herättävän pullea. Se synnyttää heinä-elokuussa tavallisesti neljästä kahdeksaan parisenttistä poikasta. Ne syntyvät kalvomaisen munan sisällä, mutta sätkivät itse kalvon rikki parissa tunnissa. Emo ei avusta poikasiaan mitenkään, vaan tulitikun mittaisten poikasten on kiirehdittävä itse saalistamaan. Niiden on nimittäin ennen koleiden säiden alkua ehdittävä kasvaa muutama sentti pituutta ja kerättävä vararavintoa talvehtimista varten.

Aikuisten sisiliskojen tapaan myös poikaset syövät erilaisia selkärangattomia eläimiä, kuten kärpäsiä, sääskiä, hämähäkkejä, toukkia ja perhosia. Ravintotutkimusten mukaan etelä- ja keskisuomalaisen sisiliskon ruokalistan kärjessä ovat hämähäkit, kaksisiipiset ja kaskaat. Yhdessä ne muodostavat noin kolme neljäsosaa sisiliskojen makupaloista, mutta myös perhoset ja lukit maistuvat.

Usein sisilisko itsekin päätyy saalistajan, vaikkapa kyyn ruokalistalle. Meillä liskokantoja verottavat erityisesti pienet petonisäkkäät, kuten päästäiset, linnuista puolestaan lepinkäiset sekä päiväpetolinnuista suo- ja hiirihaukat.

Sisilisko vaipuu horrokseen elokuun lopulla ja viettää kylmän ajan kiven alla, lahokannossa tai mättäässä. Kansa on paikoin uskonut sisiliskon kuolevan talveksi. Erään Someron miehen mukaan sisiliskosta tulisi krokotiili, jos se saisi kasvaa, mutta pieneksihän se jää, kun sen täytyy Suomessa kuolla talveksi.

 

 

Suomessa sisiliskokoiras herää huhtikuun puolivälissä, naaras kuukautta myöhemmin. Lyhyen aktiivisen kauden aikana naaraan on kuitenkin synnytettävä poikaset ja kerättävä vararavinto seuraavaa talvea varten. Pohjois-Suomessa vireä kausi on vain kolmisen kuukautta.

Sisiliskon ulkoinen olemus ei ole ehkä miellyttänyt kaikkia, ja kummallisena luonnonoikkuna on voitu pitää myös sen kykyä irrottaa kappale hännästään vaaran uhatessa. Vaarattomaan pikkueläimeen on kenties suunnattu osa siitä inhosta, vihasta ja pelosta, jota suuremmat matelijat ovat herättäneet. Aikojen kuluessa sisilisko on herättänyt ihmisessä monenlaisia, usein melko kielteisiä tunteita, vaikka nykyisin pientä liskoa ei vainota vaan sen annetaan rauhassa paistattaa päivää talon seinustalla tai kiven kyljessä.

Harmitonta sisiliskoa on aiemmin pidetty monin paikoin myrkyllisenä ja sen on uskottu purevan pahemmin kuin käärme. Arveltiin, että puremaan ei ole juuri parannuskeinoja, mutta yhdeksän valkean tamman maidon sanottiin kuitenkin auttavan. Jos tunsi sisiliskon syntysanat, luki ne ja samalla paineli vaskella puremajälkeä, niin sekin tepsi ainakin erään kuhmolaisen mukaan. Syntysanojen tai eräänlaisten lepyttelysanojen lukeminen heti sisiliskon nähtyään myös esti sitä käymästä kiinni. Toisaalta sisiliskon sanottiin purevan vain kiusattaessa.

 

 

Sisiliskoa ei sopinut tappaa, sillä sen pääpuoli oli ihmissukua, häntä sen sijaan käärmettä. Hännän se oli saanut käärmeeltä oltuaan sille lapsenpiikana: käärmeellä ei ollut varaa maksaa palkkaa piialle, joten se nipisti palan hännästään ja antoi sen sisiliskolle. Käärmeeseen on sisiliskon liittänyt myös uskomus, jonka mukaan se on käärmeen huoripoika tai käärmeen sisko.

Sisilisko on tuttu suomensukuisten kansojen asuinalueilla, ja eläimen nimityksen lasketaankin kuuluvan vanhimpaan omaperäiseen, uralilaiseen sanastokerrostumaan. Sanalla on vastineita kaikissa sukukielissämme mordvaa ja unkaria lukuun ottamatta. Sisilisko-nimelle on eri kielissä monenlaisia äänteellisiä muunnoksia. Myös suomen kielen murteissa ja vanhassa kirjallisuudessa sisiliskoa tarkoittavasta sanasta on käytetty kymmeniä eri variantteja. Kyseessä on alkuaan hellyttelymuoto oletetusta sisiliskoa tarkoittaneesta sanasta sisal. Johdoksen varhaisimman muodon on arveltu olleen lähinnä sisalikko, tätä lähellä on esimerkiksi vironkielinen sisiliskon nimitys sisalik.

 

 

Suomen kielessä varhaisin kirjallinen merkintä on Mikael Agricolan vuonna 1551 kirjaama siseliskot (luetaan: sisäliskot). Ericus Schroderus mainitsee vuonna 1637 ilmestyneessä Latinalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassaan sisaliskon. Christfrid Gananderin 150 vuotta nuoremmassa leksikossa on myös artikkeli sisalisko, jossa yhdeksi rinnakkaismuodoksi annetaan sisilisko. 1800-luvun jälkipuolella sisilisko näyttäisi jo päässeen yleisimmäksi kirjakielen muodoksi. Murteissa eläimestä on käytetty sisiliskon lisäksi ainakin seuraavia nimityksiä: sikaliiska, sikaliisko, sikaliska, sikalisko, sikolisko, sisalisko, sisarlieska, sisarliisa, sisarlisko, sisarniska, sisilieska, sisiliesko, sisiliisko, sisiliusko, sisiniska, sisolieska, sisolisko, sisälisko, sysilieska.

Yksi suomenkielisen luonnontieteellisen kirjallisuuden uranuurtajista ja edistäjistä oli kuopiolainen Aukusti Juhana Mela. Hänen vuonna 1872 ilmestyneessä esikoisteoksessaan Fauna Fennica, Suomen Eläimistö on esitelty muun eläimistön mukana myös matelijat. Mela loi uuden eläintieteellisen termin typistämällä sisiliskon liskoksi, ja sisilisko tarkentui merkitsemään vain tiettyä liskolajia eli nykyistä sisiliskoamme.

Jos haluat sisiliskoja pihapiiriisi, kokoa aurinkoiseen paikkaan näyttävä kivikeko, johon jätät sopivia koloja sisiliskojen piilopaikoiksi. Kivikkoon voit myös istuttaa mehikasveja ja muita sopivia lajeja, jotka ilahduttavat kukinnallaan ja hellivät pihapiirin pörriäisiä.
Sisiliskoperhe valtasi terassin Kuopiossa.

Halkopinoon sisilisko
oli tehnyt pesän.
Suunnitteli viipyvänsä
siellä koko kesän.

Poikasia oli sillä
viisi taikka kuusi.
Halkopino vuodenvanha,
ei siis ihan uusi.

Tuli siihen mökkiläinen,
aikoi purkaa pinon.
Sydämessä hyinen tunne
oli pikku dinon.

Kutsui apuun lapsilauman
puolustamaan omaa.
Lapset juoksi kaikkialla,
pitkin joka lomaa.

Sydän heltyi mökkiläisen,
antoi puitten olla.
Sisilisko pelin voitti
vähintään kaksi nolla.

tee 3.7.2011

Lähteet: Anna Tuominen, Suomen Luonto 4/2021; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Terhivuo, Suomen luonto. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat; Kauri Mikkola, Suomen Luonto 26.7.2014; Kirsti Aapala, Kielikello 2/2003; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Yle Savo/Mika Moksu 19.7.2011; tee 3.7.2011, Suomi24.fi. Sisilisko ja halkopino. Suurin osa kuvista Iina Tuomolan.