Komea kirjopillike

Oletko sinäkin kokeillut lapsena puhaltaa kirjavaa pillikettä eli kirjopillikettä? Jos et, se ei ole myöhäistä vieläkään! Kokeilepa ensi kesänä irrrottaa kukka ja puhaltaa sen kapeaan päähän, niin kuulet viheltävän äänen. Pääset myös maistamaan kimalaisille varattua mettä, kun nyppäät kukan irti ja imaiset sen tyvestä makean mesitipan. 

 

Pillikkeiden suomenkielinen nimi viittaa pitkän teriön torven pillimäiseen muotoon. -ke-johdos ilmaisee kantasanan kaltaista, mutta jollain olennaisella tavalla siitä poikkeavaa asiaa, kuten tässä pilli ja pillike. 

Kukkiensa värikkyyden ja suuren kokonsa vuoksi kirjopillike on sukunsa tunnetun laji. Se on mielestäni myös pillikkeistä näyttävin. Kirjopillikkeen eksoottiset kukat erottuvat maamme yleensä niin hillittyjen valkoisten, keltaisten ja violettien sävyjen joukosta.

Kukan kypärämäinen, kellertävä ylähuuli on karvainen, alahuuli puolestaan violetti ja oranssinkeltainen. Kirjopillike valikoi kukan muodolla pölyttäjikseen vain kimalaisia tai mehiläisiä, jotka yltävät pohjalle erittyvään runsaaseen meteen pitkällä imukärsällään. 

Jopa puolimetriseksi kasvava kirjopillike on yksivuotinen pellonpiennarkasvi, joka kukkii heinäkuusta syyskuuhun tienvarsilla ja joutomailla lähes kaikkialla Suomessa.

Kasvi viihtyy hyvin ihmisen seurassa, eikä ole oikeastaan kotiutunut luonnontilaisen kasvillisuuden joukkoon. Se suosii ravinteikkaita, mieluiten typpipitoisia kasvupaikkoja, joissa reheväkasvuiset yksilöt voivat tuottaa sadoittain siemeniä. Kirjopillike pystyy muiden pillikkeiden tavoin sinkauttamaan siemenensä lähiympäristöön, kun verhiö kuivuessaan painuu äkillisesti kasaan ja puristaa siemenet ulos. Kun viljelysmailla kynnetään peltoa, maan kääntäminen herättää siemenet ja pian mullos kukkii.

 

 

Paljon tehokkaampana leviämiskeinona toimii kuitenkin piikikäs verhiö, joka tarttuu ihmisten vaatteisiin ja eläinten karvoihin. Piikikkyyden toinen tehtävä on suojata kasvia niin kasvinsyöjiltä kuin ahkerilta kasvimaan kitkijöiltäkin. Pisteliäisyytensä takia kirjopillike on tunnettu kansan suussa myös erikoisella nimellä karraporri tai korrapörri – nimitys on väännös ruotsinkielisestä takiaisen nimestä kardborre.

 

 

Kirjopillike on Suomessa muinaistulokas, se on levinnyt meille useimpien sukulaistensa tavoin ihmisen mukana muualta Euroopasta ennen 1600-luvun alkupuolta.

Riittävästi varsia on aina lillukalla;
pillikkeen ja peipin kukat ylähuulen alla -
tädykkkeenkin saattaa nähdä tarkkaan katsomalla.

Lähteet: Eija-Riitta Grönros, Kotimaisten kielten keskus/Helsingin Sanomat. Kieli-ikkuna 10.8.2018; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, huulikukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Wikipedia; pirkkojakari.fi. Oma kotisivuni. Itsenäinen Suomi 100 vuotta. Kasvit.