Pikkukäenrieska on nurmikoiden kevätkukka

Luontomme pienimpinä liljoina tunnetut käenrieskat kasvavat jo varhain keväällä vihreinä lehtituppaina pihoilla, puistoissa ja pellonpientareilla. Lehtien kärjet ovat teräviä ja tuovat mieleen pääsiäisruohon. Käenrieskaa onkin nimitetty neulaheinäksi kapeiden lehtiensä takia.

Viikkoa myöhemmin heleänkeltaiset kapeat terälehdet erottuvat jo hyvin. Käenrieskan kukat ovat tosin auki vain auringonpaisteessa, kasvi siis sulkee kukkansa niin yöaikaan kuin sadesäälläkin. Keltainen väri houkuttelee varhaisia hyönteisiä, kuten kärpäsiä ja kovakuoriaisia, jotka siirtävät siitepölyä käenrieskan kukasta toiseen ja saavat vastalahjaksi runsaasti mettä.

Kasvin siementuotanto on silti kuitenkin vähäistä, minkä vuoksi käenrieskat pyrkivät levittäytymään lilliputin kokoisten sipulien avulla muutaman sentin vuosivauhdilla.  

Käenrieska on tosin onnistunut saamaan yhteistyökumppanuuden muurahaisten kanssa, jotka osaltaan auttavat kasvia leviämään. Käenrieskan siementen rasvalisäkkeet nimittäin kiinnostavat muurahaisia, joiden mukana kasvi kulkeutuu uusille kasvupaikoille.

Käenrieskan nimi kertoo tarkasti kukinta-ajan eli sen tähtimäiset kukat ovat kauneimmillaan Etelä-Suomessa silloin, kun käki aloittaa kukkumisen. Suomessa tavattu toinen laji eli isokäenrieska kukkii viikkoa aikaisemmin kuin pikkukäenrieska. Nämä pienet liljakasvit hyödyntävät lehtojen valoa ennen lehtien puhkeamista puihin, sillä pienet kasvit tukahtuvat varjostukseen, kun pensaiden ja puiden lehdet ovat kasvaneet suuriksi.

Pikkukäenrieskat ovat paitsi kevään ensimmäisiä, myös kiireisimpiä kukkakasveja, sillä niiden kukinta kestää alle viikon ja lehdetkin lakastuvat jo ennen keskikesää. Lyhyen elämänsä jälkeen käenrieskan varsi muuttuu pehmeäksi ja taipuu maata vasten, jolloin kasvi muuttuu liki huomaamattomaksi. Kasvu ja kukinta ovat imeneet emosipulin tyhjäksi, mutta sen vieressä on maan sisällä jo uusi sipuli odottamassa seuraavaa kevättä. Pikkukäenrieska on itse asiassa rikkaruoho, mutta kauneutensa takia sitä pidetään koristekasvina.

 

Varhaisin peltoviljely saapui maamme eteläisimpiin osiin viimeistään 1600-luvulla, sen  mukana saapui myös pikkukäenrieska. Nyt tämä muinaistulokas on kuitenkin täysin kotiutunut ja tulee toimeen luonnossa omillaan. Pikkukäenrieska kasvaa myös pohjoisemmassa, mutta siellä se on levittäytynyt puutarhoista luontoon.

Voit nähdä kartanoiden puistoissa pikkukäenrieskan keltaavan laajalti nurmikoita. Tämä kulttuuritulokas suosii etenkin vanhan asutuksen alueita, mutta puuttuu laajoilta metsäseuduilta sekä uusista lähiöistä. Ensimmäiset pikkukäenrieskahavaintoni tein aikoinaan lähiseudun maalaistalon aholla, joka on myös lajille tyypillinen kasvuympäristö. Tänä keväänä  näin Lappeenrannan kirkkopuistossa  hyviä kasvustoja, mutta vielä vehmaammat käenrieskakukinnot löysin vanhan pappilan pihapiiristä. 
 
Lähden kävelemään.
Kierrän pihan ja katson mitä uutta maasta on versonut esiin.
Kevätesikot kukkivat pihakiven edessä.
Orapihlaja-aidan alta pilkistää pieniä keltakukkaisia käenrieskoja.
Ne ovat jännittäviä kasveja:
Ennen kukkimista niitä ei erota ruohosta.
Lyhyen kukinnan jälkeen ne katoavat.
Maamme pienin sipulikasvi, vain keskisormen mittainen.

Keijo Nevaranta 

Lähteet: Janne Lampolahti, Liljakasvit. Suomen luonto. Kasvit; Johanna Mehtola 12.4.2017, Suomen Luonto; Kai Aulio, Tiedebasaari 30.4.2012; Kasviatlas 2015; Lasse J. Laine, Suomen luontovuoden opas; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Keijo Nevaranta, Vuoden runot 2019, alkuosa runosta 27.4.2019.