Seinäsammal, Suomen yleisin sammallaji

Kerta toisensa jälkeen ihastelen mökin takametsän vihreää pehmeää sammalpeitettä. Tekisi mieli pötkähtää sinne pitkäkseen, mutta sitten mieleen tulevat sammalessa vipeltävät muurahaiset. Seinäsammal valtaakin usein metsän pohjakerroksen muodostaen laajoja yhtenäisiä mattoja. Se viihtyy parhaiten tuoreissa, kuivahkoissa sekä kuivissa kangasmetsissä, mutta karttaa lehtoja.

 

Seinäsammalen levinneisyysalueen muodostaa pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhyke, Suomessa se on sukunsa ainoa edustaja. Seinäsammalen esiintymisessä ei ole tapahtunut suuria muutoksia viimeisten 50 vuoden aikana, vaan se on jopa runsastunut Etelä-Suomen turvemailla ojitusten myötä.

Vähän arkisen näköinen seinäsammal on kangasmetsien yleisin sammal lähisukulaisensa kerrossammalen ohella, muut sammallajit kasvavat hajallaan tai pieninä laikkuina seinäsammalten joukossa. Seinäsammal kasvaa paitsi maassa, myös lahopuilla ja kivillä. 

 

Seinäsammalta on aikoinaan käytetty hirsiseinien tilkkeeksi eli tiivistämiseen, ettei pakkanen pääse sisälle hirsien raoista. Seinissä käytettävä sammal nimettiinkin suomen kielessä seinäsammaleksi, ruotsiksi se on väggmossa. Aikoinaan sammalet kerättiin varhain keväällä tai sitten myöhäiskesällä, jolloin ne olivat sitkeimmillään ja heti käyttövalmiit, kun ruvettiin pystyttämään taloa tai mökkiä talvella kaadetuista hirsistä.

Kasvissyöjinä tunnetut metsäsopulit lienevät ainoita eläimiä, joille sammalet maistuvat. Erityisesti se pitää kynsi- ja seinäsammalesta, mutta rahkasammal ei kuulu sen ravintoon. Peräpohjolassa tavallisin metsätyyppi onkin seinäsammal-mustikkatyyppi.

 

Sammalet sekä kasvavat että kuolevat samaan aikaan, sillä sammalverson kasvaessa pituutta sen alapää alkaa hajota ja häviää pois. Sammalilla ei ole juuria, mutta niillä on versoissaan haaroittuvia juurtumahapsia, joilla ne kiinnittyvät sekä kasvualustaansa että toisiinsa.

Sammal saa kasvuun tarvitsemansa ravinteet ilmasta, vedestä ja maasta. Se ottaa ravinteita vastaan ulkopintansa kautta, mutta koska sammalella ei ole keinoja estää veden haihtumista, se myös kuivuu helposti. Kuivuminen ei kuitenkaan merkitse kuolemista, sillä vettä saatuaan kuivuneet sammalet virkoavat ja aloittavat kasvunsa uudelleen.

 

Kuten monia muitakin sammallajeja, seinäsammalta voidaan pitää ympäristön bioindikaattorina. Metsähallituksen mukaan se on siis ilmentäjälaji, joka reagoi herkästi ympäristön muutoksiin. Sammallajistosta voidaan arvioida maan ravinnepitoisuutta, kivilajeja, metsän historiaa ja ilmansaasteiden määrää. Sammaliin kertyy etenkin raskasmetalleja ja typpeä. Yleisenä metsälajina seinäsammal ei kuitenkaan tarvitse suojelutoimia esiintymisensä turvaamiseksi.

 

Yksi sammal voi elää todennäköisesti jopa tuhansia vuosia. Kuusimetsiemme paksut sammalmatot saattavatkin olla satojen vuosien ikäisiä, niinpä ihmisen aika-asteikko on sammaliin verrattuna varsin merkityksetön. Sammalet kestävät kulutusta eri tavoin, esimerkiksi seinäsammal kärsii jo lievästäkin hankauksesta, minkä vuoksi metsään tallautuu helposti polku.

Hurja Lemminkäinen kuunteli tarkasti korvillaan
kenenkään sitä huomaamatta, yhdenkään sitä havaitsematta.
Hän kuuli sisältä runon laulua, seinäsammalten läpi sanoja,
seinän läpi soittamista, seinähirsien läpi laulamista.

Risto Pottonen

Lähteet: Aki Sulonen, Sammalen keruu ja käyttö; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 1.12.2014; LuontoPortti; Luonnonvarakeskus Luke; Luopioisen kasvisto; Oppiminen. Yle.fi; Riikka Juutinen, erikoissuunnittelija ja sammaltyöryhmän sihteeri, Metsähallitus; StoraEnso; UPM Forest Life; Suvi-Päivikki Nenonen, Matkailu ja ympäristö; Valokki- nettikasvio; Ville Vanhala, Tiede&Luonto, Seura 18.5.2016; Wikiwand; Risto Pottonen, Kalevala suomeksi, Ilmarisen miehuuskokeet, säkeitä 12. runosta.