Monet Suomen luontotyypit ovat uhanalaisia, samoin niissä elävät lajit

Suomessa elää arviolta noin 43 000 eliölajia, mutta miten nämä lajit voivat? Kuinka moni lajeistamme on uhanalainen? Mitkä eliöryhmät ovat uhanalaisimpia? Millä keinoilla lajistomme tilannetta voidaan parantaa?

Suomen lajien uhanalaisuus arvioitiin tänä vuonna viidettä kertaa. Aiemmin lajien uhanalaisuutta on arvioitu vuosina 1986, 1991, 2000 ja 2011.  Tämän mittavan työn tuloksena on syntynyt Suomen lajien punainen kirja, joka sisältää arvion lähes 22 500 lajin uhanalaisuudesta ja tulevaisuuden näkymistä. Arvioidut lajit jakautuvat hävinneisiin, äärimmäisen uhanalaisiin, erittäin uhanalaisiin, vaarantuneisiin, silmälläpidettäviin, puutteellisesti tunnettuihin ja elinvoimaisiin. Suomessa arvioiduista lajeista joka yhdeksäs on uhanalainen.

 

 

Suomessa on runsas joukko erilaisia luontotyyppejä, on merta rannikkoineen, järviä, jokia, soita, havumetsiä ja lehtimetsiä sekä tuntureita. Lajien määrä pienenee pohjoista kohti, mutta pohjoisessa elää lajeja, joita etelässä ei tavata. Suomen kaikista uhanalaisista lajeista yli kolmannes elää metsissä, ja uhanalaisista metsälajeista yli 82 prosenttia elää vanhoissa kangasmetsissä tai lehdoissa. Eniten uhanalaisia on selkärangattomien ja sienten ryhmissä.

Metsäluonnon monimuotoisuutta heikentävät metsien uudistamis- ja hoitotoimet. Esimerkiksi hömötiaisten ja töyhtötiaisten määrän rajuun pienentymiseen on syynä vanhojen metsien ja lahopuun väheneminen. Nämä tiaiset olivat ennen Suomen metsien runsaimpia lajeja, mutta nyt töyhtötiainen on vaarantunut ja hömötiainen erittäin uhanalainen.

Metsien monimuotoisuusohjelma Metso yhdistää metsien suojelun ja talouskäytön. Siitä toivotaankin löytyvän apua sekä suojeluun että ennallistamiseen. Metsissä toteutetut suojelu- ja luonnonhoitotoimenpiteet on havaittu oikeiksi, sillä niillä on kyetty  vaikuttamaan luonnon monimuotoisuuteen. 

 

Niityt, kedot ja metsälaitumet ovat kasvaneet umpeen karjan laiduntaminen vähennyttyä. Juuri metsittyminen ja pusikoituminen ovat aiheuttaneet monien lajien uhanalaistumisen, niinpä perinneympäristön kasvilajeista lähes kolmannes on uhanalaisuudesta kertovalla Punaisella listalla. Esimerkiksi alla olevan ketoneilikan uhanalaisuusluokitus on silmälläpidettävä eli kanta on taantunut. Maatalousympäristöissä perinnemaiseman hoito, kosteikot, metsän suojakaistat sekä nurmipellot ja luonnonhoitopellot hyödyttävät luonnon monimuotoisuutta, joten niitä on syytä jatkaa ja kehittää.

 

Kulttuuriympäristön lajeista varpunen on taantunut voimakkaasti peltomaisemien vähäisyyden ja rakentamisen vuoksi. Selvityksen mukaan varpuskanta on vähentynyt jopa 62 prosenttia vuodesta 2015.

Uhanalaisia nisäkkäitä Punaisella listalla ovat äärimmäisen uhanalainen naali sekä erittäin uhanalaiset saimaannorppa, ahma, susi ja ripsisiippa. Vaarantuneita puolestaan ovat pikkulepakko, liito-orava ja hilleri. Silmälläpidettäviä lajeja ovat euroopanmajava, kenttämyyrä, karhu, itämerennorppa ja metsäpeura.

 

Kaloista korkeimmassa uhanalaisuusluokassa ovat ankeriaan lisäksi Saimaan alueen nieriä, järvilohi sekä merialueen harju. Erittäin uhanalaisiin kuuluvat vaellussiikakannat, eteläiset taimenkannat ja meritaimen.Vesi- ja rantalinnuilla menee huonosti muun muassa soiden ja rantojen umpeenkasvun sekä vesien rehevöitymisen takia, esimerkiksi punasotka ja haahka ovat muuttuneet  äärimmäisen uhanalaisiksi. Näiden lintujen poikastuotantoa voidaan elvyttää muuan muassa kosteikoiden sekä soiden kunnostamisen ja ennallistamisen avulla. 

Maamme lajiston uhanalaisuuskehitystä ei ole vielä onnistuttu pysäyttämään, sillä vuonna 2010 arvioiduista lajeista uhanlaisia oli 10,5 prosenttia, mutta tänä vuonna luku oli noussut 11,9 prosenttiin.  Kun verrataan vuoden 2010 arviointitilannetta vuoteen 2019, uhanalaisuus on heikentynyt 461 lajilla, mutta aidosti parantunut 263 lajilla. 

Suomen hyönteislajeista noin 10 prosenttia on uhanalaisia. Uhanalaisia on kaikissa lajiryhmissä, mutta suhteellisesti niitä on eniten kuitenkin linnuissa ja sammalissa. Suurin syy uhanalaistumiseen on lajien elinympäristöjen väheneminen ja laadullinen heikkeneminen. Paljon on tehtävissä uhanalaistumisen pysäyttämisessä, mutta toimilla on kiire. Arvioiduista lajeista on elinvoimaisia kuitenkin noin 70 prosenttia. 

Kuinka kaikki voikin olla yhtä aikaa tässä
mennyt ja tuleva, tuulen suhina
auringonnousu, rastas kuusen latvassa,
hämähäkki ilmapurjehduksella
ja ryteikössä hirven rytinä.
   Mitään ei puutu,
ja kuinka ei mitään puutukaan;
harakka räkättää julkeasti
   jonakin aamuna saan siitä selvän.

Kai Nieminen

Hämmänauteensuon (Lappeenranta), ketoneilikan (Lappeenranta), ruskeakarhun (Ranuan eläinpuisto) ja punasotkan (Parikkala) olen kuvannut vuonna 2017. Hömötiaisen bongasin Ruokolahdellla keväällä 2019.

Lähteet: Heli Saavalainen, Kotimaa Helsingin Sanomat 9.3.2019; Jenni Frilander. Yle Uutiset 8.3.2109; Kai Nieminen; Luonnonvarakeskus Luke; Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK; Peda.net; Suomen Kalakirjasto; Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, toimittajat Hyvärinen, Esko; Juslén, Aino; Kemppainen, Eija; Uddström, Annika; Liukko, Ulla-Maija; Suomen lajien Punainen Lista 2019; Tiina Jensen, Yle Luonto 11.3.2019; Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu Ympäristö fi; Ympäristökeskus; Ympäristöministeriö; Kai Nieminen, Perimmäisten kysymysten äärellä.

LUE LISÄÄ

Keltasirkku, ruokapaikan värikäs vieras

Pihassamme on vilkasta aamusta alkaen, kun keltasirkut etsivät touhukkaasti syötävää ruokintapaikalta. Vauhdikas keltasirkkuparvi lehahtaa hujauksessa läheisen kuusen oksille, jossa ne näyttävät keltaisilta palleroilta. Mutta ei mene kuin hetki, kun ne ikään kuin tiputtautuvat puusta takaisin maahan kauranjyvien etsintään. Niille näyttää kelpaavan myös kuoritut auringonkukansiemenet sekä siemenseos ja hirssi. Toisinaan keltasirkut ovat ruokailemassa pikkuvarpusten kanssa sekaparvena.

Keltasirkku on perussirkkumme, joka on metsänreunan laji ja pesii viljelysten tuntumassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Talvisin se on tuttu näky lintujen ruokintapaikoilla, jos tarjolla on kauraa. Keltasirkku ei tosin mielellään nouse lintulaudalle, vaan etsii ruokansa maasta. Olen laittanut jouluksi useimmiten pihaan kauralyhteen,  siinä keltasirkut viihtyvät hyvin. Sirkut ovat monimuotoinen ryhmä, joista Suomessa pesii viisi lajia. Aiemmin linnostoomme kuuluneesta kultasirkusta on nimittäin tehty viimeinen havainto vuonna 2007.

Keltasirkku oli vuoden 2019 pihabongauksessa toisena runsaudessa, vaikka se tavattiin vain reilussa kolmanneksessa pihoista. Keltasirkkujen määrä on kuitenkin ollut jo pitkään vähenemään päin, mikä johtuu maatalouden muutoksista. Ihan uusimpien tulosten perusteella lasku näyttää tosin taittuneen. 

 

Hieman kanarialintua muistuttavan keltasirkun huomaa helpoimmin keltaisesta väristä. Tällöin kyseessä on kuitenkin aikuinen koiras, sillä naaraan ja nuoren linnun väritys on hailakampi. Keltasirkulla on pyrstön tyven ja selän välissä punaruskea alue, joka näkyy varsinkin linnun lennähtäessä. Keltasirkun mahapuoli on viiruinen, naarailla ja nuorilla linnuilla viirutus on selvempi. Sirkulla on siniharmaa vahva siemensyöjän nokka. Keltasirkku onkin varsin kookas lintu, jos vertaa sitä lintulaudan muihin vierailijoihin eli tiaisiin ja pikkuvarpusiin.

Viime syksynä tapasin satapäisen keltasirkkuparven läheisellä sänkipellolla, joka on lintujen suosiossa ennen niiden muuttomatkaa. Osa keltasirkuista on lyhyen matkan muuttajia, jotka viettävät talven Etelä-Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa. Sieltä ne palaavat maalis-huhtikuussa tavallisesti edellisvuotiseen reviiriinsä, mutta vaihtavat puolisoa joka kevät. Osa keltasirkuista on paikkalintuja, kuten nämä meidän pihan sirkut.

Pihapiirissä
keltasirkkujen parvi
etsii lounasta
lumimarjarykelmät
valkoisen hohdokkaina.

Tuula Salomaa

Lähteet: BirdLife.Pihabongaus; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 25.3.2015; Lasse J. Laine, Suomen Luonto; LuontoPortti; Pekka J. Nikander, Suomen luonto, Linnut, Sirkut; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Tuula Salomaa, Ennen ja nyt 20.11.2015.

LUE LISÄÄ

Kevättalvisilla hangilla

Suomen kesä ja talvi tuovat meille kaksi aivan erilaista maailmaa: kesän valoisat pitkät päivät ja talven hämärät lyhyet päivät, mutta toisaalta myös sädehtivän kirkkaat päivät.

Auringon noustua taivas on kevättalvella syvän sininen. Se heijastaa värinsä myös lumenvarjopaikkoihin ja saa lumenkin hohtamaan sinisenä. Koska valo on kellertävää, varjot ovat valon vastavärisiä eli sinisiä. Juuri noina kirkkaina päivinä sävykontrasti valkean lumen ja syvien varjojen välillä kasvaa äärimmilleen. Lumi myös pelkistää maiseman, koska se peittää suuren osan yksityiskohdista.

Hangen pinta on aurinkoisina päivinä täynnä tuhansia timantteja, joita ihmetellessä unohtuvat ne monet pilviset päivät, joita tänä talvena on riittänyt. Aurinkoisella säällä keväthangen häikäisy onkin voimakasta, koska auringonsäteet heijastuvat hangen pinnalta. Vastasatanut puhdas lumi nimittäin heijastaa säteilystä jopa 90 prosenttia, kun paljaan maan heijastuskyky on kymmenisen prosenttia. Lumi vaikuttaa talvella yleensäkin valoisuuteen, sillä korkean heijastuvuutensa vuoksi se lähes kaksinkertaistaa valon määrän.  

Metsäpolku on syvä ura hangessa, ovathan niin monet askeleet tallanneet lumen uomaksi, jota on hyvä kulkea. Hangella polun molemmin puolin näkyy eläinten jälkiä, on kauriin sorkan painumat, on oravan somia hyppelyitä ja jäniksen hyvin tunnistettavia jälkiä, mutta metsän reunassa pupujussin ja ketun polut kulkevat liki rinnakkain. Aukealla puolestaan on yöllä ollut jänisten karkelot.
 

Orava liikkuu melkeinpä yksinomaan hyppien ja voitkin huomata pienten jälkien johtavan puun juurelta toiselle. Jänisten jäljet ovat puolestaan yleisimpiä lumijälkiä luonnossamme muodostaen paikoin lähes puolet kaikista metsässä tavattavista jäljistä. Rusakon ja metsäjäniksen jälkien erottaminen toisistaan voi olla kuitenkin hankalaa. Ketun jäljet erottaa koiran jäljistä eläimen kulkutavan perusteella. Ketun jälkijono on nimittäin loivasti polveileva ja helminauhamainen. Jalostetun eläimen jälki on aina rikkonainen, mutta villieläimen jälki kaunis, sillä eläin kulkee aina taloudellisesti energiaa säästäen.

Metsässä on hiljaista, tiaisten titityy vielä vaatimatonta, ja mustarastaskin vasta availee ääntään. Hiljaisuus voi kuitenkin olla nautittavaa ennen lintujen kiihkeää ja riemullista kevättä, kun koko metsä soi huhti-toukokuussa.

"Tahtoisin elää, niin kuin elää keväinen talvipäivä, auringon verkalleen vaeltaessa huurteisen metsän takaa yli kalpean, tyvenen taivaan: kylmä olisi elämäni ja kirkas, rauhallinen rintani ja raitis, niin kuin kimmeltävien hankien heijastus.

Pilviin peittymättä elämäni aurinko korkeimmilleen kohoaisi ja synkinkin soppi sydämessäni valkenisi ja mieleni mustinkin varjo vaihtuisi sinertäväksi niin kuin talvisen poutapäivän lumen varjo, sinensä taivaalta lainaa."

Juhani Aho

Lähteet: Eija Kanto, lumitutkija Helsingin yliopisto. Tiede-lehti 2/2007; Tiina Jensen. Yle Luonto. Marcus Wikman 23.3.2018; Timo Nieminen, Apu-lehti 6.1.2018; Riistakolmio; Wikipedia; Juhani Aho, Lastuja I - VII.

LUE LISÄÄ

Terhakka töyhtötiainen

Töyhtötiainen on helppo tunnistaa väristä, sillä mikään muu tiaisemme ei ole päältä ruskea. Ruskean värin lisäksi töyhtötiaisen tunnistaa sen erikoisesta päälakitöyhdöstä, joka saa linnun näyttämään aivan metsätontulta, onhan sillä päässään sojottava, kauniisti kirjailtu hiippalakki.

Töyhtötiainen on yksi linnustomme paikkauskollisimmista linnuista, se nimittäin oleilee koko ikänsä tutussa ympäristössä samalla seudulla. Mieluiten töyhtötintti viihtyy takamaiden mäntymetsissä ja mäntyvaltaisissa havumetsissä, sillä lajilla on luontainen pelko avoimien paikkojen ylittämistä kohtaan, minkä vuoksi sitä ei juuri näe saarissa.

Töyhtötiaispari liittyy jo loppukesällä yhteen naapureinaan elävien hömötiais- ja kuusitiaisparien kanssa. Lyhyen talvipäivän tämä parvi kiertää reviiriään aamuhämärästä iltamyöhään ruokaa etsien, sillä linnuilla on kiire saada energiaa kylmän yön tarpeisiin. 

Havumetsien tiaisilla on tapana varastoida jo keskikesästä alkaen talviruoaksi kuusen- ja männynsiemeniä sekä toukkia ja kookkaita hämähäkkejä. Hyvinä siemenvuosina yksi tiainen voi tehdä päivässä jopa satoja ruokakätköjä. Tiaislajit varastoivat syötävänsä eri osiin puita: kuusitiainen kuusten yläosiin, töyhtö- ja hömötiainen alemmas oksistoon. Talvella nämä varastot ovatkin ravinnonsaannin päälähteenä. Tutkimusten mukaan aikuisista töyhtötiaista kuolee ankaran talven aikana lähes puolet, mutta tehokas lisääntyminen auttaa korvaamaan tappiot.

Töyhtötiainen kuuluu metsätiaisiin, jotka luokitellaan nykyisin vaarantuneiksi lajeiksi. Tehometsätalouden takia luonnontilaiset metsät vähenevät, mikä taas näkyy lahopuita suosivien metsätiaisten pesimäkannan vähenemisenä. Muutos on ollut nopeaa; muun muassa töyhtötiainen määriteltiin elinvoimaiseksi Suomen uhanalaisten lajien listalla vielä vuonna 2010, mutta jo vuonna 2015 vaarantuneeksi, samoin kuin 8.3.2019 julkaistussa Punaisessa kirjassa.  Metsien pirstoutuminen tekee töyhtötiaisen elämän siis vaikeammaksi, mutta lämpenevät talvet ja lumipeitteen väheneminen suosivat sitä.

Tähän lystikkään näköiseen töyhtöpäähän tutustuu parhaiten talvella ruokintapaikan äärellä, mutta vain jos siinä on metsä lähellä, kuten meillä. Minulla olikin mökillämme mahdollisuus seurata vilkkaita töyhtötiaisia ihan kuistilta. Ne kävivät pikaisesti nappaamassa lintulaudalta kuoritun auringonkukan siemenen ja lennähtivät viereisen männyn oksalle ruokailemaan. Myös talipallerot näyttivät kelpaavan hyvin.

 

Töyhtötiainen valloitti Ahvenanmaan vasta 1900-luvulla ja laajensi aluettaan samanaikaisesti yli napapiirin pohjoisessa. Laji näyttää kuitenkin nyt taantuneen ja vähentyneen muuallakin maassa. Töyhtötiaisia asustaa Oulun korkeudelle saakka ja pesiviä pareja on arviolta 300 000 – 600 000.

Töyhtötiainen kovertaa usein itse pesäkolonsa lahopökkelöön ja pesii varhain. Se nimittäin voi aloittaa pesänteon keväthankien aikaan maaliskuun lopulla ja muninnan vuoro on huhtikuun keskivaiheilla. Niinpä töyhtötiainen ruokkii jo poikasiaan, kun pajulintu vasta kaiuttaa ensimmäisiä säveliään. 

Kun menee metsään
ja on nähnyt puut,
löytänyt sammaleet,
kun kerran on katsonut
töyhtötiaista silmiin,
mikään ei ole enää
niin kuin ennen.

Jenni Hamara

Lähteet: Andreas Tjernshaugen; Antti Halkka, Suomen Luonto 2/2013; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; BirdLife. Suomi; Heikki Willamo, Aarre 20.12.2018; LintuAtlas. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsingin yliopisto; LuontoPortti; Jorma Laurila, Suomen Luonto. Linnut 23.2.2015; LuontoLiitto. Nuorten Luonto; Olavi Hildén, Suomen eläimet, Linnut. Tiaiset; Pertti Koskimies, Suomen eläimet. Linnut. Tiaisten heimo; Suomen lajien uhanalaisuusarvionti. Punainen kirja 2010; Suomen lajien uhanalaisuusarvionti. Punainen kirja 2019; Terttu Rajala, Sulkia ja sammalia. Jenni Hamara, Luonnonsuojelija-lehti 4/2018. 

LUE LISÄÄ

Hiihtoa ja esteettisiä elämyksiä Saimaan jäällä

Sinä aamuna suuri pyöreä kuu meni vasta nukkumaan, kun aurinko jo nousi idästä. Pian aamurusko heijastui läntiselle taivaanrannalle ja värjäsi sen punaiseksi.

Päivät olivat kirkkaita ja sää jopa kevättalvinen. Koska jäällä ei ollut paljoa lunta, sukset suihkivat sujuvasti mökkisaarta kierrettäessä, kuuluuhan lomalaisen hiihtääkin. Paikoin lumituisku oli saanut aikaan esteettisiä, harjanteiltaan viivasuoria kinoksia. Haluankin nyt esitellä usean runoilijan säkeiden ja haikujen kera talvisten mökkipäivien kuva-antia.

 

Väriloisto auringon värjää kuusikon purppuraan.
Latvusten takaa kuukin kantta taivaan hamuaa.

Arastellen aamuruskoon katseheni kannan:
aurinko on noussut yli yöni taivaanrannan!
Jäinen kukka värähtelee hyyssä aamuhäivän
 

Mutta hitaasti aamut valkeni taas,
sai siniset varjot jää,
lumi tuoksui
 

Pyryn katveessa,
tuiskuavan tuulen reunan alla.
Suojassa pieni sielu.
Jäisillä ripsillä katsoen.
Pilven raosta,
pilkistävään hentoon säteeseen.
Kirkkaus hohtaa kohta,
nietoksen harjalla.

Jäljet lumessa
kertovat tarinoita
viimeöisestä

Pakkassavu verhoaa maiseman
ohut lumi kuin lakana maassa
paljaiden koivujen grafiikka
negatiivina taivasta vasten

Lähteet: Aimo Salonen, Karjalan Heili 10.3.2018. Päivi Soikkeli, Soiva roso -kirjan runo Tartu hetkeen; Keijo Nevanranta, Jäljet 25. Haiku. Vuodenaikojen runot. Talvi 17.12.2014 ja 22.12.2014; R.S. koboltti1.suntuubi.com, 25.01.2011; Saima Harmaja, Huhtikuu: runoja.

LUE LISÄÄ