Suovehka, entisajan punainen vesipippuri

13 lokakuuta 2018

Tiesitkö, että Suomessa tavattava suovehka kuuluu samaan heimoon tropiikista kotoisin olevien huonekasviemme peikonlehden, flamingonkukan, kirjovehkan ja kallan kanssa?

Suovehka tai tutummin pelkkä vehka kasvaa useimmiten ravinteisissa, märissä korvissa. Sitä tavataan myös laajoina peittävinä kasvustoina, jotka kurovat lampia, pikku järviä, puroja ja ojia reunoilta umpeen. Vehkan seuralaisena kasvaa usein kurjenjalkaa ja raatetta. Huokoisen pehmeän juurakkonsa avulla vehka levittäytyy pelkän vedenkin ylle kelluviksi lautoiksi, joille pitää astua varovasti. Tämän huomasin läheisellä pikku suolammella mentyäni valokuvaamaan vehkaa, sillä lautta rupesi vajoamaan allani.


Vehkan tuntee kukinta-ajan ulkopuolellakin sydämenmuotoisista pitkävartisista lehdistä. Samanmuotoinen on myös sen valkoinen ”kukka”, joka onkin itse asiassa lehti. Alkukesästä vehkaan muodostuu runsaskukkainen, munanmuotoinen kukinto, jota reunustaa valkea suojuslehti. Vehkan kukissa on epämiellyttävä tuoksu, joka houkuttelee kärpäsiä, kovakuoriaisia ja ripsiäisiä kuljettamaan siitepölyä, mutta ei kuitenkaan tarjoa niille mettä.


Syksyllä kukinnon tilalla on kirkkaanpunaisten käpyjen muodostama puikelo. Sen marjahedelmät ovat ikään kuin liiallisen likeisyytensä takia kehittyneet kulmikkaiksi. Vehkan syyskesän värikkyyttä korostavat jo elokuussa kauniinkeltaiseksi lakastuvat lehdet.

Vehkan kasvulliset osat ovat sellaisenaan myrkyllisiä, ne turvottavat ja tulehduttavat sekä suun että kurkun limakalvot, jopa sydämen toiminta voi häiriytyä. Keittäminen tai kuivaaminen tuhoaa kuitenkin myrkyt, minkä jälkeen vehkaa voidaan käyttää ruoanvalmistuksessa. 


Vehkan juurakko on luontomme ravintopitoisimpia anteja, sillä sen kuivapaino sisältää 10 % sokeria ja 30 % tärkkelystä. Niitä onkin pula-aikoina käytetty rehuksi ja leipäjauhon jatkeeksi. Ruoaksi kerättävät juurakot on nostettu mieluiten myöhään syksyllä, jolloin niiden tärkkelyspitoisuus on suurin.

Kasvitieteilijä Linné kertoi vuoden 1732 Lapin-matkaltaan, kuinka paikalliset leipoivat vehkaleipää. Myös muun muassa Rantasalmella ja Nilsiässä on tehty vehkaleipää, mutta sitä on pidetty maultaan väkevänä. Vehkaleivällä on hätäleivän maine, ja monin paikoin sanottiinkin, että eivät vähät vahingot vehkaan vie. Aasiassa sukulaiskasvin taaron tärkkelyspitoiset mukulat ovat tärkeää ravintoa.


Ruotsalaisen talousmiehen John Ficherströmin kerrotaan 1700-luvulla ehdottaneen, että kalliit ulkomaiset mausteet pippuri ja inkivääri voitaisiin hyvin korvata kotimaisella vehkalla. Kuivatun vehkan maku nimittäin muistutti hänen mielestään kaukomaiden mausteita. Muutama sata vuotta sitten saksankielisessä kirjallisuudesta vehkaa kutsuttiinkin ”punaiseksi vesipippuriksi”, mikä taas on käännös kasvin eräästä vanhasta latinalaisesta nimestä.


Suovehkasta käytetty nimitys vehka tunnetaan laajalti Suomessa, samoin lähisukukielissämme karjalassa ja virossa. Mikael Agricolakin mainitsee kasvin 450 vuoden takaisissa teksteissään. Maassamme on runsaasti Vehka-alkuisia paikannimiä, muun muassa Vehkalahtia, Vehka-alhoja, Vehkaojia ja Vehkajärviä. Kotiseutuni Lappeenrannan lähettyvillä on Taipalsaaren kuntaan kuuluva Vehkataipale-niminen kylä. 

--

Kurjenmiekat halkovat hämärää.
Alkulauluun en pääse?
Suovilla hyrisee tuulessa, kihokit humisevat.
Suovehkan pyhä leipä.
Joutsenen nokka koskettaa sormia, syötän lehviä.

--

Anne Hänninen

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit. Vehkakasvit; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Anne Hänninen, Musta vuode (osa runosta).

Lähetä kommentti