lauantai 16. joulukuuta 2017

Porot, auringon karja

Lapin vanhoissa saduissa poroja kutsutaan auringon karjaksi, jonka aurinkojumala on lahjoittanut ihmisille. Lappalaisten vanhojen tarujen mukaan Jubmel loi kerran maan poronvasasta. Luista tuli kallioperä, lihasta maa ja multa, mutta maan sisuksiin luoja piilotti poronvasan sydämen. Tuulessa yksinäinen vaeltaja voi joskus kuulla pienen poronsydämen lyönnit.

Poro polveutuu Fennoskandian tunturipeurasta, joka elää edelleen villinä Etelä-Norjan ja Kuolan tuntureilla. Porot ovat puolikesyjä kotieläimiä ja niillä kaikilla on omistaja. Nykyisin niukka luontainen talviravinto on johtanut siihen, että suurta osaa poroista ruokitaan varsinkin Etelä-Lapissa. Olenkin nähnyt Lapissa vieraillessani porotokkia talojen lähiniityillä syömässä heinää kuin karja ikään. Joillakin näistä pihapiirin tuntumassa laiduntavista poroista oli kaulassaan kello. Paikkauskollisesta naarasporosta tai kuohitusta urosporosta voidaan tehdä kellokas, joka pitää tokan koossa. Poromiehet käyttävätkin tätä hyväkseen; kun he saavat kellokasporon aitaukseen, muut seuraavat perässä.

Tiedätkö muuten, mikä on poronkusema?

Poronkusemaksi määritellään matka, jonka poro kykenee kulkemaan virtsaamatta. Poromiesten perimätiedon ja mittausten mukaan kusemaväli on enimmillään 7,5 kilometriä, silloin kun ajoporon perään kuormataan mies ja ahkio.
  



Ainoana hirvieläimenä sekä uros- että naarasporolla on sarvet. Urokset tarvitsevat sarvia taistellessaan kiima-aikaan toisten hirvaiden kanssa. Poron sarvet vaikuttavat poron sosiaaliseen asemaan tokassa eli laumassa; mikäli poro menettää sarvensa tai ne katkaistaan, poron asema heikkenee. Talvitokissa vaatimet eli naaraat ovat hallitsevassa asemassa, sillä hirvaat pudottavat sarvensa jo syystalvella rykimäajan jälkeen, vaatimet puolestaan keväällä parin viikon kuluttua vasomisesta.

Poroilla on suuri sukupuolten välinen kokoero, sillä porouros eli hirvas on kahden vaatimen painoinen. Väritykseltään porot vaihtelevat lähes mustasta aivan valkoiseen, valtaosa on harmaanruskeita. Kun porot pakenevat, ne nostavat hännän pystyyn, jolloin hännät muodostavat valkoisen peräpeilin, jota muut porot seuraavat ja tokka pysyy koossa.


Muiden märehtijöiden tapaan poro erottaa heikosti värejä, mutta sen silmä on sopeutunut vuodenaikoihin. Poron tärkein aisti on hajuaisti, se voi haistaa runsasjäkäläiset kohdat jopa metrin korkuisen hangen läpi.

Porot selviävät yli talven vähäisellä jäkälämäärällä tai jopa ilman jäkälää. Jäkälä on kuin ranskanleipä, siinä on energiaa, mutta ei valkuaisaineita tai mineraaleja. Tarvittaessa porot täydentävät jäkäläravintoa varpukasveilla sekä puista nyhtämällään valkuaisainepitoisella naavalla eli lupolla. Tosin vanhojen luppometsien väheneminen hakkuiden myötä on heikentänyt porojen talvista ravinnonsaantia merkittävästi.

Alkukesällä porojen mieliruokaa ovat tupasvillan kukinnot eli mustapäät, myös sarat ovat niiden herkkua. Kesällä porot etsivät soilta raatetta, järvikortetta ja kurjenjalkaa. Metsäalueilla ne syövät muun muassa lehtipuiden lehtiä, maitohorsmaa, kultapiiskua ja metsälauhaa eli hirvennurmea, josta pitävät erityisen paljon. Poro käyttää 350 ravintokasvia, joista noin sata on tärkeimpiä.



Hyvinä sienisyksyinä porot hajaantuvat metsiin ja vaaroille syömään sieniä. Sienillä ne kerryttävät ihanalaista rasvaa talven varalle. Mikäli ne voivat valita, ne ahmivat tatteja, mutta kaikki sienet kelpaavat, jopa kärpässienet. Tänä syksynä sieniä on ollut niukalti ja se on huono asia, sillä porot voivat tulla heikon sienivuoden vuoksi kiimaan tavallista myöhemmin tai niille ei tule kunnollista kiimaa lainkaan.

Porojen rykimä- eli kiima-aika on huipussaan lokakuun alkupuolella ja se kestää noin kuukauden. Jos silloin kohtaa poronhoitoalueella porotokan, sitä on syytä väistää mahdollisimman etäältä, koska hirvas saattaa pitää ihmistä uhkana ja hyökätä päälle.

Porot kerääntyvät laumoihin eli tokkiin kesällä pahimpaan hyönteis- eli räkkäaikaan ja toisen kerran syksyllä hirvaiden kootessa itselleen haaremia. Näitä aikoja käyttävät myös poromiehet hyväkseen; keskikesän vasanmerkkauserotukset ja syksyn teuraserotukset sujuvat luonnon auttaessa porojen kokoamisessa.

Porojen kannattaa liikkua laumassa etsiessään ruokaa varsinkin talvella. Kun tokan voimakkaimmat yksilöt kaivavat jäkälää tunturien rinteiltä ja ohutlumisilta soilta, pienemmät ja heikommat porot selviävät vähemmällä vaivalla tonkimalla tarkemmin isojen jättämiä kaivantoja eli kiekeröjä.

Kaamos on poroille vaativa ajanjakso paksun lumipeitteen ja kovan pakkasen takia. Poro kaivaa jäkälää ruoakseen vähintään kahdeksan tuntia päivässä seitsemän kuukautta vuodessa. Nykyisin porojen hyvinvoinnista kuitenkin huolehditaan lisäruokinnalla, kun ravinnonsaanti on vaikeinta. Sydäntalvella ne saavat muun muassa heinää, lehtikerppuja ja porolle tarkoitettua soijatonta täysrehua. Ruokinnalla varmistetaan porojen selviytyminen hyväkuntoisina läpi vaikeimpienkin talvien ja turvataan tulevan kevään vasatuotto.
 















Poro saa vain yhden vasan kerrallaan. Vappuna vasa hangella on vanha lappilainen sanonta, ensimmäiset vasat nimittäin syntyvät toukokuun alussa, viimeiset kesäkuun alkupuolella. Poronaaraat pystyvät aktiivisesti säätelemään sitä, synnyttävätkö ne uroksen vai naarasvasan. Mekanismia ei täysin tunneta.

Porot vaihtavat ympäristöään vuodenaikojan mukaan. Poroalueen eteläosissa talvi- ja kesälaitumet sijaitsevat lähellä toisiaan, mutta pohjoisessa eläimet siirtyvät pitempiä matkoja. Laidunkierrossa käytetään poron luontaista kulkuviettiä eli keväisin tokka siirretään usein vasoma-alueille ja kesälaitumille, talvella vähälumisemmille, ruokaisemmille alueille.

Kun porot lasketaan metsään toukokuussa, ne voidaan nähdä seuraavan kerran lokakuussa. Tuona aikana uusi tekniikka helpottaa porojen paikantamista. Useissa paliskunnissa onkin valtavaatimille laitettu GPS-pantoja, joiden avulla poronomistajat saavat reaaliaikaista tietoja tokan liikkeistä.

Petoja vastaan poro yrittää puolustautua potkien. Porot ovat susille helppoa saalista, sillä poro on kömpelö metsävyöhykkeen pehmeässä ja syvässä lumessa. Poro on myös menettänyt osan villieläimen valppaudesta vuosisataisen jalostuksen seurauksena.

Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan
Ja Punahilkan ja sudenkin harmaan
Mutta poro tää sulta usein unhoon jää
Petteri Punakuono oli poro nimeltään
Ollut ei loiste huono Petterimme nenänpään
Haukkuivat toiset illoin, majakaksi pilkaten
Tuosta vain saikin silloin joulupukki aattehen:
Aattoilta pitkä on, taival valoton.
Petteri vois nenässään valon tuoda pimeään!
Petteri siitä asti pulkkaa pukin kiskoen
johtaa sen riemuisasti luokse lasten kilttien.

Lähteet: Inga-Britt Uusitalo, Meänkieli. Kielikoulutusta; Jorma Siivikko. Yle 15.9.2017; Mauri Nieminen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Tiede-lehti 12/2008; Pertti Koskimies. Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät? Suomen luonto. Nisäkkäät. Timo Helle: Poro; Paliskuntain yhdistys; RanuaZoo. Lapin arktinen eläinpuisto; Riikka Rautiainen. Yle Perämeri 14.5.2010Therman, E., Noitien ja paimentolaisten parissa; Johnny Marks Joululaulu, suom. Sauvo Puhtila.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti