Koiranheisi kutsuu pölyttäjiä suurilla laitakukillaan

Koiranheisi Viburnum opulus on särmikäsoksainen, näyttäväkukkainen, enimmillään kolmen metrin korkuiseksi yltävä pensas. Sen löytää parhaiten rehevistä metsistä Suomen eteläpuoliskolla.

Kasvitieteilijä Carl von Linnén vuonna 1753 koiranheidelle antama lajinimi opulus viittaa niverävaahteraan Acer campestre, jota koiranheisi muistuttaa muun muassa kolmiliuskaisilla lehdillään.

Koiranheisi on ainoa alkuperäinen ja luonnonvarainen heisilaji Suomessa. Sitä kasvatetaan myös koristepensaana, jolloin se on voinut villiytyä asutuksen lähialueille metsiin ja metsänreunoihin.

Koiranheiden kukinta kestää juhannuksen tienoilta heinäkuun alkuun. Tasalatvainen valkea kukinto näyttää sarjamaiselta, mutta on rakenteeltaan huiskilo. Koiranheiden kukinto houkuttelee erityisesti kärpäsiä, mutta ihmisnenään kukkien haju on vastenmielinen. 

Elias Lönnrot kuvasi 1860 Flora Fennica Suomen Kasvistossa koiranheittä näin: ”Sylenkorkea pensas sileäkuorisilla, paksusydämisillä, helposti lävistyvillä oksilla, isoilla valkeilla litteillä kukkaviuhkoilla, punaisilla marjoilla.”

Kasvin laitakukat ovat isoja: niissä on terälehtiä, mutta ei lisääntymislehtiä eli heteitä ja emiä, ei myöskään mettä. Laitakukkien tehtävänä on osoittaa hyönteisille suuntaa kohti kukinnon keskellä olevia pieniä, mettä erittäviä kellertäviä kukkia, joista marjat aikanaan syntyvät.

Pölyttäjinä toimivat muun muassa mehiläiset ja eräät kovakuoriaiset, myös itsepölytystä tapahtuu.

Koiranheisi on kirjoverkkoperhosen ravintokasvi kangasmaitikan ja rantatädykkeen ohella.

Heiden marjat kehittyvät hitaasti. Ne ovat vielä elokuun puolivälissä osittain vihreitä ja epäsäännöllisen muotoisia. Lopulta ne tulevat kirkkaanpunaisiksi ja terttu kääntyy riippuvaksi. Kirpeänmakuisen luumarjan sisällä on yksi punainen sydämen muotoinen litteä siemen.

Mehevät punaiset marjat ovat syksyllä sisältä tympeänhajuisia ja maultaan voimakkaan happamia. Pakkanen kuitenkin imellyttää marjat ja niitä voi käyttää esimerkiksi yhdessä karpaloiden ja pihlajanmarjojen kanssa. Sitkeäpintaiset marjat voivat säilyä kevääseen saakka.

Elias Lönnrot kirjasi heidelle monia käyttökohteita 1860 teoksessaan Flora Fennica: ”Vesat piipunvarsiksi, puu kaiteenpiiksi. Kuoresta saadaan linnun liimaa keittämällä. Marjoja syöpi pyy ja muut linnut; myös valmistetaan niistä sekä etikkaa että paloviinaa. Kylmettyneenä kadottavat pahan makunsa ja kelpaavat ihmisten syödä sekoitettuina jauhoilla ja leiväksi laitettuna. Kasvia käytetään myös paineeksi.”

Koiranheisi on myös vanha rohdos- ja hyötykasvi, vaikka sitä on aikaisemmin pidetty myrkyllisenä. Myrkytystietokeskuksen nykytiedon mukaan se ei ole kuitenkaan myrkyllinen. 

Koiranheiden kuori ja puuaines ovat pahanhajuisia, kuoresta valmistettua rohtoa on käytetty muun muassa lievittämään lihas- ja kuukautiskipuja.

Koiranheiden lehdet on usein syöty ihan pitsiksi. Syyllinen on kovakuoriainen, heisinälvikäs Pyrrhalta viburni. Syksyllä koiranheiden lehdet saavat koristeellisen, punaisen syysvärin.

Koiranheiden paikallisia nimiä ovat paskamarja sekä koiranheisipuu, jona minä olen oppinut tuntemaan tämän pensaan.

PS Heisin vai heiden? Kielikellon mukaan sanaa heisi tulisi taivuttaa samalla tavoin kuin sanaa reisi. Sanan harvinaisuuden vuoksi taivutus on päässyt unohtumaan. Ote Kielikellon (kielenhuollon tiedotuslehti) verkkosivuilta.

Yhä kypsyvät marjat punaiset,
yhä oksat karkeloi
Menolowanin kultapihlajan,
vaan hän unta ei nähdä voi.
Bliss Carman

Lähteet: Arboretum Mustila; Arktiset Aromit ry; Elias Lönnrot, Flora Fennica. Suomen Kasvisto 1860; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; paja.ahlman.fi, Koiranheisi; Kielikello, Ote Kielikellon (kielenhuollon tiedotuslehti) verkkosivuilta; Pohjolan kasvien pauloissa; Martat; Suomen Luonnonsuojeluliitto; Tieteen termipankki; Toivo Rautavaara, Pekka Knuuttila, Mihin marjamme kelpaavat; Wikipedia; Viburnum opulus; Bliss Carman, Osa runosta Elokuu. Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906.