Kerran vuodessa muikkujuhlat

Ruokolahden mökillä pidimme taas perinteiset parin kolmen päivän muikkujuhlat lokakuun lopulla muikkujen kutuaikaan. Tänäkin vuonna muikkuja pyydettiin ja saatiin verkoilla. Kun kalamiehet olivat tyhjentäneet verkot, meistä karaistuneimmat alkoivat siivota pihamaalla muikkuja ja irrottaa mätiä.

Muikkuja voi paistaa, hiillostaa tai vaikkapa valmistaa keitoksi, mutta me herkuttelimme tällä kertaa savumuikuilla. Joskus olemme syöneet myös juhlien isännän paistamaa muikkukukkoa. Vieraat saivat kotiinviemisiksi muikkupusseja ja mätipusseja.

Vasta sateet saivat tänä syksynä useimmat sienet innostumaan kasvamisesta, mutta sitten niitä onkin riittänyt marraskuulle asti. Suppilovahverot olivat jo jäätyneet, mutta eivät ne siitä pahastuneet. Oli hauska poimia jäisiä suppiksia, kun varsi napsahti poikki eikä sieniveitselle ollut käyttöä.

Suppilovahveroita saimme kaikki sienikorit täyteen. Siivoamisen jälkeen suppikset esikäsiteltiin pakastusta varten, lisäksi valmistimme monta purkillista suppilovahveropikkelssiä.

Syötävää oli ylen runsaasti vieraiden tuomasta hirvikeitosta alkaen. Päivällä samoiltiin metsässä ja illalla saunottiin, jotkut jopa pistäytyivät Saimaassa löylyjen välillä.

 

Minä puolestani kävin varhaisaamun uinnilla, minkä vuoksi valitsin tämän postauksen runoksi Saima Harmajan Syysaamuisen uinnin. Runo kuvaa muutoinkin saaren lokakuista tunnelmaa.

Koska Saimaa on lämmin, se aiheutti pakkasaamuina kovan sumun, joka tosin hälveni auringon noustua.

Aamun ilme siis vaihteli hämyisestä ruskan kirkkaisiin väreihin. Pieni pakkanen loi saaren maisemaan uuden ilmeen huurteisten puiden myötä.

Pakkaspäivät saivat aikaan myös sen, että mantereen satamalahti alkoi jäätyä. Viimeisten vieraiden lähdettyä mekin keräsimme kimpsut ja kampsut ja ajelimme pois saaresta.

Moottorivene puski jäätä rikki ja saatiin kuin saatiinkin se vedettyä venesatamassa paikoilleen. Juhlat oli juhlittu ja kotimatka jatkui autokyydillä.

Enää säveliin ei herää aamuin.
Sumuhaamuin
syyskuun koivut nytkin vihertää.
Pettävää
lukinseittihärmää silmä kohtaa,
missä ruoho kylmin helmin hohtaa.
Rantaan vie
paljasjaloin läpi kasteen tie.

Yli kylmän hiekan juoksen tieltä.
Enää sieltä
houkuta ei kuumuus autuas.
Kuulakas
järven peili on, mut aallon pintaa,
pilvirintaa,
sumuhuntu pakoon kiiruhtaa,
surren kuvajaistaan ihanaa.
Molemmat
aamusineen kohta haihtuvat.

Sano, kaislametsä, sukellanko,
pilvilasin värit sekoitanko?
Huudahtain
särkisinkö hymyt hattarain?
Kylmään hurmioon mun sulki vesi.
Heti pesi
pois se unen lämmön hämärän.
Heleän
riemun juoman maistan aamuin aina.
Kuulakkaina
kasvoni nään alta syvyyden.
Hymyillen
siellä lähemmäksi kumartuvat
nöyrin otsin kaislat, aaltokuvat.

Tahtoisinko, metsä kullansankka,
olla vankka,
juurin väkevin kuin uljas puu?
Kumartuu
sentään, sisko, jalkojesi eteen
hellään veteen
kaikki taivaan pilvet hehkuen.
Päivä paistaa
läpi syvyyden. 

Lähteet: Saima Harmaja, Syysaamuinen uinti.