Salaattia, haavapalsamia ja kananruokaa - kanankaalista on moneksi

Jopa kilometrien mittaiset peltokanankaalikasvustot teiden varsilla ovat nykyään aivan tavallinen, kylläkin piristävä näky. Kanankaalia tavattiin meillä vasta 1840-luvulla. Toden teolla se alkoi levitä, kun karjataloudessa siirryttiin luonnonlaitumista heinän peltoviljelyyn ja kylvösiementä alettiin tuoda ulkomailta. Siemenet vastaavat kooltaan ja painoltaan heinän- tai apilansiementä ja leviävät hyvin näiden seassa. Kanankaali tuottaa runsaasti siemeniä, jopa 10.000 siementä kasvia kohti.

Varmimmin peltokanankaalia tapaa Etelä- ja Keski-Suomen tienvarsilta ja pelloilta, pohjoisessa Suomessa kasvi on ainakin vielä harvinainen. Ensimmäisenä vuonna peltokanankaali kasvattaa lehtiruusukkeen, ja seuraavana kesänä se kukkii loistavankeltaisin kukinnoin.

 

Peltokanankaali muistuttaa monia suurehkoja yksivuotisia, keltakukkaisia heimonsa lajeja, kuten rikkasinappia, peltokaalia ja peltoretikkaa. Se on yleensä monivuotinen ja muita lajeja selvästi tanakampi. Kasvin kukkiessa kanankaali on helppo tunnistaa, sillä runsain kukinta osuu touko-kesäkuulle, jolloin yksivuotiset lajit samoilla kasvupaikoilla ovat vielä taimina.

 

Jos löydät kanankaalia puhtailta kasvupaikoilta, sitä kannattaa ilman muuta maistaa. Nuoret lehdet ovat vitamiinipitoisia ja miellyttävän makuisia, koska ne eivät sisällä karvaita fenoliyhdisteitä kasvinsyöjien torjuntaan. Kukissa on kevyt hyvä tuoksu.

Monet muut ristikukkaiskasvit muistuttavat ulkonäöltään kanankaalia, mutta yleensä nekin ovat syötäviä, joten suurta myrkytysvaaraa sekaannuksesta ei tule. Toisaalta kasvin voi sekoittaa muiden heimojen kasveihin, koska lehdet kerätään ennen kukintaa. Varminta olisi  tunnistaa kanankaali kukkivana, ja kerätä sitä seuraavana vuonna merkityltä paikalta.

Keittiömestari Jouni Toivasen mukaan rucolan tyylinen peltokanankaali sopii salaatteihin, mutta sitä voi käyttää myös padoissa ja erilaisissa höystöissä pinaatin ja parsakaalin tapaan. Keltaisen kaunottaren voimakasta luonnetta kannattaa pehmentää valkosipulilla ja suolalla. Linkeissä on peltokanankaali-linssipadan ja peltokanankaalikastikkeen ohje.

Amerikassa peltokanankaalia (Barbarea vulgaris) on viljelty ravinnoksi. Se kuuluu kaalikasveihin, ja siinä suvussa on paljon muitakin syötäviä rikkakasveja. Myöhemmin peltokanankaali alennettiin kanojen ruoaksi, jollaiseksi se toki myös soveltuu. Myös peltokanankaalia muistuttavaa rantakanankaalia (Barbarea stricta) voi käyttää ruokana.

Peltokanankaalin lehdet ovat parhaimmillaan ennen kukkimista, ja niiden maku muistuttaa vihannes- tai vesikrassin makua, mukana on aavistus sitruunamaista kirpeyttä. Samalta maistuvat talvehtineet lehtiruusukkeetkin, joita voi käyttää pinaatin tavoin ruuanvalmistuksessa.

Versojen ja kukkien maku on voimakas ja maukas, ne voi valmistaa parsakaalin tapaan tai hauduttaa nopeasti pannulla voissa. Peltokanankaali sopii erityisen hyvin paistettujen perunoiden ja valkosipulin kanssa. Kanankaalista voi kokeilla valmistaa myös erilaisia juomia tai vaikka kiisseleitä.

Peltokanankaalia voit helposti viljellä salaattiainekseksi: kylvä siemenet heinäkuussa, niin saat satoa aikaisin seuraavana keväänä.

Kanankaali kasvaa usein saastuneilla paikoilla, kuten vilkkaiden teiden varsilla ja taajamissa, joissa se kerää itseensä helposti ympäristömyrkkyjä. Sen vuoksi on syytä tarkistaa kasvupaikka ennen keräämistä. Peltokanankaalissa, etenkin sen siemenissä, on erukahappoa. Tästä syystä kaikki yrttioppaat eivät suosittele siementen käyttöä. Myös lehtien ja kukkien erittäin suuria kerta-annoksia kannattaa välttää.

Loppukesälläkin kasvi kukkii, mutta silloin kukinnot ovat paljon pienempiä. Myöhemmin kesällä poimittuja vanhoja versoja keitetään hetken aikaa runsaassa vedessä, jolloin kitkerä maku katoaa keitinveteen. Vanhemmat lehdet kannattaa keittää vettä kertaalleen vaihtaen.

Peltokanankaalia voi hyötää talvella kellarissa: taimet nostetaan loppukesällä multapaakkuineen ruukkuun ja viedään kellariin, sitten kevättalvella tuodaan ruukku keittiön ikkunalaudalle.

Peltokanankaalin lehdet sisältävät erittäin paljon C-vitamiinia, siksi niiden syönti virkistää. Kasvin lehtiruusukkeita on syöty entisaikaan pitkien talvikuukausien aikana keripukin torjumiseksi ja sen hoitoon, niinpä kanankaalia on otettu evääksi pitkille merimatkoille säilykkeiksi valmistettuna.

Kasvin versoista on valmistettu haavapalsamia, jonka rohdosnimi on ollut herba sanctae barbareae. Myös ehjillä, käsien välissä pehmennetyillä tuoreilla lehdillä voi laastaroida haavoja. Italiassa peltokanankaalista on valmistettu keittoa, jota hengitystietulehdusta sairastavat ovat nauttineet saadakseen liman irtoamaan. Tuoreet kanankaalin lehdet ja siemenet lisäävät ruokahalua ja virtsaneritystä.

Kanankaalin lituja eli palkoja

Perinteisesti talvivihanneksena syödyn kanankaalin sukunimi Barbarea sai tieteellisen nimensä 4.12. vietetyn Barbara-pyhimyksen päivän mukaan. Pyhä Barbara oli tykistön, kaivosmiesten ja kivenhakkaajien suojelupyhimys, jonka suojattien haavoja hoidettiin kanankaalin lehdillä.

keltainen kukka aroniityllä
kerää perhoset luokseen,
se ei tuoksu millekään,
ei taida tanssiakaan,
mutta sillä on koko kesän kestävä
varsi,
joka ei taivu tuulimyrskyissä,
eikä kuivetu helleilmoilla,
sillä ei ole nimeäkään,
mutta perhoset sille istahtaa
Esun runot ja mietelmät

Lähteet: Janne Lampolahti, Ristikukkaiskasvit. Suomen luonto. Kasvit; Jouni Toivanen, Viettelevät villiyrtit -keittokirja; LuontoPortti; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Satu Hovi, Maaseudun Tulevaisuus. Metsä 17.5.2019; Yrttitarha; Wikipedia; Esun Runot ja Mietelmät 25.8.2017, keltainen kukka…

PS Tänä viikonloppuna on pönttöbongaus. Tarkistapa, keitä pihapöntöissäsi asustaa.