Takiainen

Muistatko heitelleesi lapsena takiaispalloja kaverien hiuksiin tai vaatteisiin? Antiikin Kreikassa kerrotaan takiaista kutsutun nimellä filanthropos ’ihmisystävä’. Syynä olivat kasvin kukkamykeröt, takiaispallot, jotka takertuvat tiukasti vaatteisiin ja sillä tavalla siirtyvät uusille seuduille. 

Jostain luin arvelun, että ehkäpä jo kivikaudella lapset ovat harrastaneet tuota hauskuttelua tai kiusoittelua. Paitsi kiusantekoon, mykeröitä on käytetty myös tositoimiin, kuten vaatteiden sukimiseen, villan karstaamiseen ja jopa lepakoiden pyydystämiseen. Aikoinaan Elias Lönnrot ehdotti takiaispallojen käyttämistä likapilkkujen poistamiseen tummista vaatteista, mykerö oli siis eräänlainen tarraharjan esi-isä.

Seittitakiainen on keskieurooppalainen tulokas, joka on saapunut Suomeen jo ammoin. Ihmisen mukana seittitakiaiset ovat myöhemmin levinneet kaikkiin maanosiin paitsi Antarktikseen. Ennen ihmistä ja kotieläimiä takiaista ovat saattaneet levittää maassamme käyskennelleet jääkauden suurnisäkkäät. Kenties toista metriä maanpinnan yläpuolelle kurottavat mykeröt ovat olleet juuri oikealla korkeudella takertuakseen ohikulkevan mammutin matkaan.

Puutarhakasvina seittitakiaisella on pitkät perinteet; esimerkiksi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren kerrotaan 800-luvun alussa määränneen, että takiaista täytyy kasvattaa luostaripuutarhoissa. Kookasta purppurakukkaista kasvia on aikoinaan istutettu kotipihoihinkin, jotta sitä pystyttiin käyttämään hyödyllisiin tarkoituksiin, kuten edellä jo ilmeni. Se oli myös tärkeä rohdoskasvi.

Takiaiset ovat kaksivuotisia tai lyhytikäisiä, kerran kukkivia kasveja. Suomessa on neljä takiaislajia, jotka risteytyvät helposti keskenään, isokokoinen seittitakiainen on niistä tavallisin. Sen hyvä tuntomerkki on mykeröiden ulkopintaa peittävä seitti, joka on kuin hämähäkin kutoma. Valtavan suuret ”raparperinlehdet” ovat lajin huomiota herättävin piirre. Kasvin varsi on tanakka ja pituus puolesta metristä puoleentoista metriin.

Pallomaiset, villakarvaiset mykeröt ovat haarojen latvoissa. Heinä-syyskuussa takiaisen mykeröihin ilmestyvät kukat ovat purppuranpunaisia, ponnet sinisiä ja emin vartalo ruusunpunainen. Harmaa seittimäinen karvoitus ja koukkupäiset piikit ympäröivät kukintoja, nämä piikkipallot tarttuvatkin hanakasti syksyllä ohikulkevaan eläimeen tai ihmisen vaatteisiin.

Muhkeimmat takiaiskasvustot löytyvät kaatopaikoilta ja navettojen liepeiltä, typekkäästä maaperästä. Seittitakiaista tapaa yleensä kaupunkien joutomailta, tienvarsilta ja vanhoilta markkinapaikoilta Oulun tienoille asti. Onpa joku laskenut, että sitä kasvaa joka kolmannella Suomen rautatieasemalla. Joutomaiden vähentyessä seittitakiaiselle on yhä vähemmän hyviä kasvupaikkoja. 

Takiaiset keräävät ravintoa juurakkoonsa kenties montakin vuotta, kunnes kaikki ravintovarat käytetään kerralla korkeaan varteen ja runsaaseen kukintaan. Kookkaan kukinnon kasvattaminen vie kuitenkin seittitakiaisen kaikki voimat ja kasvi kuoleutuu.

Takiaisen versot säilyvät pystyssä talventörröttäjinä, ja niihin jääneet siemenet ovat lintujen ravintoa. Varsinkin tikli syö mielellään takiaisen siemeniä, mutta tuskin levittää kasvia, sillä itse siemenissä ei ole tarttumaelimiä. Siemenet kelpaavat myös useille hyönteisille, jotka tuhoavat merkittävän osan sadosta.

Meillä seittitakiainen on nykyisin lähinnä kiusallinen rikkaruoho, mutta esimerkiksi Kiinassa takiaisia viljellään. Juurta on Euroopassakin käytetty rohdoksena jo Antiikin aikoina. Myös Suomessa takiainen on ollut ennen monipuolinen rohdos- ja hyötykasvi.

Sen bakteereja tuhoavia aineita ja inuliinia sisältävällä juurella on lääkitty monenlaisia särkyjä, paiseita, palovammoja, ihottumaa ja psoriasista, peräpukamia, kuppaa ja keripukkia. Takiaista on käytetty myös ulostuslääkkeenä, sappi- ja rakkovaivoissa, reumaattisissa kivuissa ja kasvaimissa sekä puhdistamaan verta, kiihottamaan virtsaneritystä ja lisäämään hikoilua. Ulkoisesti sillä on hoidettu rohtumia ja huonosti paranevia haavoja sekä liiallista hiusten lähtöä ja nopeutettu hiusten kasvua. Tuoreita lehtiä on käytetty kääreenä ihottumissa ja mätähaavoissa.

Rohtokäyttöön tulevat takiaisen juuret nostetaan ensimmäisen kasvuvuoden syksyllä tai toisen vuoden keväällä ennen kukintaa ja kuivataan. Nuorta juurta voi käyttää myös vihanneksena sellaisenaan, sen sanotaan maistuvan miltei artisokalta. 

Kahvinkorvikkeeksikin juuri on aikoinaan kelvannut. Keväisiä lehtiruoteja ja varsia voi valmistaa ruuaksi parsan tapaan, seittitakiainen on villivihanneskokkien mukaan mureaa ja miellyttävää syötävää. Japanilaiset ovat jalostaneet takiaislajiketta, jolla on erittäin mieto pähkinän maku. 

Miltä maistuisi alkupalaksi seittitakiaisen juuri voikukannuppujen kera? 

Ruotsin kielen takiainen kardborre on ollut Suomen ohdakkeiden, karhiaisten ja takiaisten kansannimien lähtökohtana, sillä niistä on käytetty muun muassa nimiä karriainen, karrikka tai karporri. Seittitakiaista on sanottu myös ämmänkengäksi, ämmänkämmeneksi ja akantupakiksi.

Seittitakiaisen tieteellinen nimi on Arctium tomentosum. Suvun tieteellinen nimi Arctium tulee kreikan sanasta arktos, karhu, mikä viittaa karheisiin ja karvaisiin kukkamykeröihin. Mykeröitten tarttuvuus on puolestaan seittitakiaisen toisessa nimessä tomentosum, tarttuva, tahmea.

Se on kylpevinään Hippokrene-lähteessä
ja sukeltaakin – viilivatiin.
Suloista on sentään sukeltaa viiliin
ja unohtaa hometahrat turkissaan.
Ihanaa, kolminkertaisesti ihanaa
on nousta kylvystä
uutena ja sileäkarvaisena
niin kuin vatsanuoltu vasikka.
Mutta vielä, vielä ihanampaa
on keinua, keinua,
heilahdella edestakaisin
kaukana ja korkealla
sinisessä äärettömyydessä
niin kuin lehmän häntään juuttunut takiainen.
Uuno Kailas

Lähteet: Arja Kivipelto, Helsingin Sanomat. Tiede 5.5.2016; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Henriette Kress, Suomen Luonto 6/2000; Henry Väre, Asterikasvit. Suomen luonto; Kaj Simberg, Alkupalat luonnosta 23.8.2020; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Mikko Piirainen, Pirkko Piirainen, Hannele Vainio, Kotimaan luonnonkasvit; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Puutarha-artikkelit; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suvi Hilvonen ja Julia Vilenius, Stadia, Helsingin ammattikorkeakoulu; Yrttitarha; Uuno Kailas, Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja. Ihmisaivoituksen tiet -runon loppuosa.