Pullokukasta kohokiksi, kohokista ailakiksi

Monta kesää olen ihmetellyt pihamme reunassa kasvavia ailakin näköisiä kasveja. Mielestäni ne eivät ole puna-ailakkeja, sillä ne ovat paljon korkeampia ja niillä on pullea verhiö. Punertavakukkaisten kasvien läheisyydessä esiintyy hyvin samannäköisiä, mutta valkeita kukkia tuottavia kasvustoja. Oli siis aika selvittää, mitä nämä kukkijat oikein ovat. Mistähän ne muuten tiesivät tulla juuri meidän pihaan?

Lukemieni lähteiden mukaan kyseessä on valkoailakki ja sen risteymä, jolloin tuloksena on hempeän vaaleanpunakukkaisia yksilöitä, selvästi puna-ailakkia vaaleampia. Risteymä on kantalajejaan kookkaampi, yläosastaan haarova. Pihassamme kasvavat risteymät ovatkin rotevia ja pystyjä, yli metrin korkuisia.

 

Puna- ja valkoailakin kukinta-ajat ja pölyttäjät menevät hieman limittäin. Puna-ailakin tärkeimpiä pölyttäjiä ovat päiväperhoset, kimalaiset ja pitkäkieliset kukkakärpäset, sen sijaan lähisukulainen valkoailakki avaa iltayöstä kukkansa yöperhosille. Näillä ailakeilla on kuitenkin sen verran yhteisiä pölyttäjiä, että kasvit risteytyvät toisinaan.

Olen nähnyt puna-ailakilla joskus harvinaisia valkokukkaisia muotoja, mutta valkoailakki erottuu niistä lyhyemmän, osittain nystykarvaisen karvapeitteen ansiosta. Alla oleva kukka on tavallinen puna-ailakki. 

Alkuperäisalueillaan puna- ja valkoailakin kasvupaikat ovat erillään, mutta Suomessa ne esiintyvät usein yhdessä ihmisen muokkaamissa kulttuuriympäristöissä, kuten pellon- ja tienpientareilla, kuivilla niityillä, kedoilla, asumusten vierustoilla, satama-alueilla, joutomailla ja radanvarsilla.

 

Valkoailakki on alun perin euraasialainen laji, joka on kulkeutunut Suomeen tuontiviljan ja -heinän joukossa 1800-luvulla. Valkoailakki on siis ns. uustulokas, pohjoisempana se on satunnaisempi uustulokas. Lajin alkuperä näkyy edelleen sen levinneisyydessä: valkoailakki on yleinen vain maamme eteläosissa, mutta muualla se on harvinaisempi. Paikallistasolla lajin vahvimmat keskittymät ovat usein linnoitusten, asemapaikkojen ja muiden tsaarin armeijan tukikohtien entisillä sijaintipaikoilla, myös sairaalan tai hautausmaan liepeillä olevat esiintymät saattavat olla samaa alkuperää.

Kesä-elokuussa kukkivan valkoailakin terälehdet ovat päiväsaikaan supussa ja kukka vaikuttaa aamuisin aika nuutuneelta. Sen parasta aikaa onkin iltayö, jolloin kukat avautuvat, medeneritys lisääntyy ja tuoksu voimistuu yöperhosten houkuttelemiseksi. Tehokkaita valkoailakin pölyttäjiä ovat yökköset ja pikkukiitäjät. Suuret kiitäjät imevät pitkällä kärsällään meden koskettamatta lainkaan heteitä ja emejä, kasvin kannalta ne ovat siis pelkkiä mesivarkaita.

 

Valkoailakissa hede- ja emikukat ovat eri kasviyksilöissä ja sillä tapahtuu aina ristipölytys. Verhiö on emikukissa yleensä pullean ruukkumainen ja hedekukissa kapean kellomainen. Hedekukat varisevat pian kukinnan jälkeen, mutta emikukan verhiö laajenee suojellakseen kypsyviä siemeniä.

 

Valkoailakin hedelmä on kymmenliuskaisesti aukeava hauskannäköinen kellanruskea kota, jossa kehittyy 50 – 60 siementä. Kypsyttyään ne sinkoilevat siemenruukusta ympäristöön tuulen tai ohikulkijan heiluttamana.

Valkoailakki sopii koristeeksi myös puutarhan ja pihaan, jonne siirrettynä se yleensä vielä komistuu ja rehevöityy. Valkoailakki on yksi-, kaksi- tai lyhytikäinen monivuotinen ja leviää usein itsestään.

Puna- ja valkoailakki kuuluvat kohokkisukuun. Elias Lönnrotin kasviosta 1860 selviää  kohokki-nimen alkuperä: siellä sen toisintonimenä on kohokukka - ja tosiaan useiden kohokkien pullea verhiö on kuin ongen koho. Monet muutkin kansan käyttämät nimet kuten kupuheinä, rakkoheinä, säkkiheinä, pullokukka ja siitä askelen pitemmälle johdettu juoponkukka perustuvat verhiön muotoon. 

 

 

Punainen rantakukka, ensimmäinen tulija, hulmautti uhkeat kutrinsa pitkin rantaa ja katseli nauravia kasvojaan vedenkalvosta. Hento kaino horsma tuli kiitäen iltapilven tavoin. Valkoinen ja punainen ailakki hiipivät käsi kädessä paikoilleen, ja vihdoin eräänä aamuna arka orjanruusu astui ujostellen näyttämölle. Silloin ikään kuin jousisoittimien virittämän juhlallisen gavotin sävelet olisivat sen julistaneet, jokainen tiesi, että kesäkuu oli vihdoin alkanut.

Kenneth Grahame

Lähteet: LuontoPortti; Seppo Vuokko, Suomen luonto. Kasvit. Kohokkikasvit; Visit Lohja; Wikipedia; Kenneth Grahame, Kaislikossa suhisee.

PS Juhli Suomen luontoa elokuun viimeisenä lauantaina 28.8.2021! Silloin on Suomen Luonnon Päivä.  

Osallistu toisten järjestämiin tempauksiin ja tapahtumiin tai ideoi oma juttusi luonnon juhlintaan. Aina voit myös vain lähteä kaverin tai perheen kanssa luontoon ja juhlia omalla tavallasi.