Satusankari Mikko Repolainen

Tiedätkö, mistä sanat Kettu ja Repolainen tulevat? Suomessa ketun vanha nimi  on repo. Se on ikivanha sana, joka esiintyy myös kaikissa suomen sukukielissä. Karjalan kielellä se on repo, reboi ja rebolaine, lyydiksi rebuoi ja rebuo, vepsäksi reboi, repej, vatjaksi repo, viroksi rebane ja liiviksi re'bbi. Viroksi rebu tarkoittaa myös punakellertävää väriä ja munankeltuaista. Muissakin kielissä ketulle on samankaltaisia nimiä, kuten portugalin raposa sekä turkkilaisen osseetin rubas ja robas sekä nykypersian robah. Muinaisnorjaksi repo on refr. Nykyruotsiksi kettu on räv, sen sanan arvellaan lainautuneen ruotsiin itämerensuomalaisista kielistä. Repo-sana tunnetaan myös etäisimmissä sukukielissämme, joissa se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin meilläkin, siis kettua. Esimerkiksi unkarissa sanan vastine tarkoittaa paitsi kettua myös viekasta.

 

 

Repo on ollut aikoinaan tärkeä turkiseläin. Sen nahkasta käytettiin nimitystä kettu, joka siirtyi sittemmin koko eläimen nimeksi. On sanottu esimerkiksi Pehmeä kuin revon kettu eli ketun turkki. Repo on sittemmin jäänyt toissijaiseksi sanaksi, ja sitä käytetään nykyään vain saduissa Kettu Repolaisena ja runokielessä. Repo-sana elää edelleen suku- ja paikan- sekä kadunnimistössä. Joihinkin sanontoihinkin repo on jäänyt, kuten maata reporankana.

 

 

Kettu puolestaan on tarkoittanut alun perin suomen itämurteissa ´ohutta nahkaa, kalvoa tai kuorta´. Myös Lönnrotin suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) kettu-sanan ensisijaisena merkityksenä mainitaan ´ohut nahka´ ja vasta jäljempänä ´eläin´.

Kananmunan kuoren alla tai kuuman maidon pinnalla oleva kalvo on myös kettu. Maaningalla kun kettuun kiehuu velli, sillo ov velli kystä (kypsää). Savitaipaleella on varoiteltu heikoille jäille menemisestä: Ehä siel viel oo ko ohva (= ohut) kettu jeäätä! Ihmisen vaatetustakin on kutsuttu ketuksi, esimerkiksi Juuassa pienillä poejjilla eij ̮olt mittääm muuta kun semmonem paejjankettu päällä kesällä. Viipurin läänin Uudellakirkolla on sanottu: Kun kuoloo ihmine tulloo kalma silmii pääl, se o sellane kettu iha. Ilomantsissa samalle ilmiölle on tunnettu nimitykset kalmankettu ja kuolemankettu. Ketun antaminen tai heittäminen on ollut myös kiertoilmauksena kuolemalle.

Luulöytöjen perusteella kettu ja näätä ovat olleet Suomessa muinaisten metsästäjien yleisimpiä riistaeläimiä. Aikoinaan ketun nahka on ollut yksi arvon mitta ja vaihdon väline. Kun turkikset siirtyivät vähitellen vaihdon välineistä pelkästään kauppatavaraksi, tuli oravasta, ketusta ja näädästä tärkeimmät lajit. 1900-luvun alussa kettua pyydettiin arvokkaan turkin vuoksi ja vieläpä 1940-luvulle asti, jolloin yksi kettu vastasi kuukauden palkkaa savotassa - nykyään turkin arvo on kymmenen euroa. Myöhemmin kettu muuttui turkiseläimestä vahinkoeläimeksi, josta maksettiin tapporahaa, siitä tosin on jo luovuttu. 

Muinaiset suomalaiset uskoivat revontulien syttyvän kipinöistä, jotka syntyvät taivaankannen yli juoksevan tuliketun huiskiessa hännällään tunturien lumisia kylkiä. Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä mainittu tulikettu eli tulirepo tai tulikko on myyttinen eläin, joka oli jokaisen metsästäjän salaisten toiveiden kohde. Jos sen onnistui saamaan saaliiksi, kaataja tuli rikkaaksi ja kuuluisaksi. Salaperäinen korvessa lymyilevä ja kotiluolassaan hohtava kekälehäntäinen tulikettu on kuvattu myös Veikko Huovisen romaanissa Havukka-ahon ajattelija.

 

Kansantarinoissa kettua luonnehditaan viekkaaksi ja vaikeasti saalistettavaksi, kuten Hinnerjoelta oleva sananparsikin toteaa Ei vanh ket myrkky syä. Vanhan uskomuksen mukaan saaliseläimen nimeä ei saa lausua äänen, siksi kettu ja mikko ovat olleet alun perin repo-sanan kiertoilmauksia. Nykyisin kettu on riistaeläin, jota pyydystetään pääasiassa riistanhoidollisista syistä, ja vuosittainen saalismäärä on 50 000 – 60 000 yksilöä. 

Pohjoisessa kansanperinteessä kettu repolainen on siis ollut älyn ja oveluuden vertauskuva. Niinpä sen ominaisuudet ovat siirtyneet kuvaamaan myös meidän käytöstämme, sillä vilpillinen ihminen kulkee ketunhäntä kainalossa tai pelaa kettua. Ketuttaa-verbi on merkinnyt ainakin Vampulassa nykykielestä poiketen viekasta lahjomista. Ketun maineeseen kansansatujen nokkelana juonittelijana lienevät vaikuttaneet sen valpas, veijarimainen katse ja utelias luonne.

 

Ulkonäöltään kettu eli punakettu on pienen koiran kokoinen, pitkäjalkainen ja siro. Sen turkki on päältä punaruskea, vatsapuoli ja hännänpää loistavat valkoisina - kettua ei juuri voi sekoittaa muihin koiraeläimiimme. Kettu vaihtaa syksyllä lämpimän talviturkin, joka on pohjoisilla seuduilla pidempikarvainen kuin etelän revoilla. Ketun häntä on lähes puoli metriä pitkä, kylmällä ilmalla kettu käpertyykin kerälle ja peittää osan turkista tuuhealla hännällään.

 

 

Vaikka kettu on metsäeläin, se käy usein etsimässä syötävää viljelymailta. Varsinkin talvella ja myyräkatovuosina sen liikkumisalue on kymmeniä neliökilometrejä. Kettu on elinympäristönsä mukaan kaikkiruokainen yleispeto, jonka ravintoa ovat pikkunisäkkäät, sammakot, liskot, madot, isot hyönteiset ja raadot sekä eläinravinnon puuttuessa kasvitkin. Repolainen pyydystää kuitenkin erityisen paljon myyriä, ja myyrien kannanvaihtelut vaikuttavat suoraan sen lisääntymistehoon. Ketulle on kehittynyt ns. hiirihyppy: paikallistettuaan hiiren tai myyrän kettu loikkaa ilmaan ja syöksyy sitten etujalat edellä saaliin päälle. Englannissa kettu syö paljon kastematojakin, Etelä-Ruotsissa puolestaan kanit ovat sen lempiruokaa. Kettu on saalistaja, mutta se voi itsekin joutua ilveksen tai suden saaliiksi.

 

 

Kettu on maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin. Se on hyvin oppivainen, sopeutuvainen ja älykäs. Kokemuksiaan ja muistiaan hyväksikäyttäen se vaihtaa käyttäytymistapojaan herkemmin kuin useimmat muut eläimet, niinpä laji on sopeutunut sekä tuntureille että laaksoihin, maalle ja kaupunkiin. Luiden dna kertokin, että sopeutuneisuus on pitänyt Euroopan kettukannan hyvin vakaana jo kymmeniä tuhansia vuosia. Suomessa kettua tavataan melkein kaikkialla, tiheimmin sitä esiintyy maan lounaisosassa. Syksyin kanta on suurimmillaan, n. 150 000 yksilöä. Vaikka repolaisia näyttää nykyisin vilistävän vähän joka puolella, ne ovat riistakolmiolaskentojen perusteella viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana vähentyneet pääosassa maata. Blogipostaus cityketuista on 20.3.2021.

 

Ketun jäljet järven jäällä,
paksun lumipeitteen päällä.
Kettu hankea huiskii hännällään,
saaden näin revontulet syntymään.
Taivaalla välkkyy väriloiste,
eilisiltaisen näytelmän upea toiste.
Ketun hahmo loittonee polun päässä,
siinä mistä järvi on kokonaan jäässä.
Repo yksin polkua eteenpäin käy,
ei kaverina toisia kettuja näy.
Sankari tuo monenlaisen tarinan,

saanut maineen yksinäisen kulkijan.

Lyydia Vädeenmetsä

Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 5.2.2018; Anniina Liimatainen, Maaseudun Tulevaisuus 31.7.2020; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Elina Kaakinen. Ylen Luonto-Suomen nisäkäsasiantuntija Heidi Kinnunen Yle Uutiset 4.1.2020; Heli Sirviö, Yle Uutiset 3.1.2016; Hirvikota; Ilmatieteen laitos; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 1/2021; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Jyväskylän yliopisto. Koppa; Kaisa Häkkinen. Tiede. Helsingin Sanomat 2.10.2012; Kirlah-kielet 18.5.2011; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Maija Karala, Erään planeetan ihmeitä 7.4.2015; Mari Pihlajaniemi, Suomen Luonto 28.6.2018; Ranua Zoo, Lapin arktinen eläinpuisto; Riikka Tervonen. Kieli kartalla. Kielikello 1/2014; Riistakolmiot.fi; Suomen luonto. Eläimet. Kettu. Asko Kaikusalo. Kaarina Kauhala. Pirkko Ukkonen; Riistakolmiot.fi; Seppo I. Seppälä 25.5.2009; Taigakoru; tuomas.salste.net; Yle Lahti. Luonto. Riista-asiantuntija Matti Sundelin; 23.8.2011/9.4.2012; Lyydia Vädeenmetsä, ET-lehti 1.2.2012.