Leppäkerttu, Suomen kansallishyönteinen

Lastenloruista tuttu seitsenpistepirkko on varmaankin suomalaisille se tunnetuin leppäkerttu, ja sillä on tosiaan seitsemän mustaa täplää peitinsiivissään. Leppäkerttuja on Suomessa yli 60 lajia, mutta niiden pohjaväri ja pisteiden lukumäärä vaihtelevat. Vanhan uskomuksen mukaan leppäkertun iän voi laskea mustista pisteistä, mutta se ei pidä paikkaansa.

Kuva Anssi Kippo

Leppäkerttujen kirkkaat värit viestittävät saalistajalle kohteen olevan myrkyllinen tai ainakin pahanmakuinen. Leppäkertut itse luetaan biologisessa luokittelussa petoihin, koska ne syövät elinaikanaan tuhansia kirvoja. Sen vuoksi leppäkertut ovat erinomaisia maanviljelijän ja puutarhurin apulaisia, ja niitä käytetään kasvihuoneissa tuholaisten biologiseen torjuntaan. Leppäkertuilla ja muurahaisilla onkin yhteinen harrastus, sillä molemmat pitävät kirvoista.

Aikuisten leppäkerttujen lisäksi niiden toukatkin ovat petoja, ja ne voivat syödä päivässä yli 50 kilpikirvaa tai punkkia. Leppäkerttujen omia vihollisia ovat muun muassa pistiäiset, varsinkin leppäkerttujen munat, toukat ja kotelot joutuvat helposti muiden petohyönteisten saaliiksi.

Normaalisti täydellisen muodonvaihdoksen läpikäyvä leppäkerttu elää noin vuoden. Se herää talvehtimisen jälkeen maalis-huhtikuussa, parittelee ja munii munansa lähelle kirvayhdyskuntaa, jolloin ruoka on mukavasti lähellä. Munista kehittyvät toukat ahmivat kirvoja ja kasvattavat massaa, sitten ne koteloituvat. Loppukesästä koteloista kuoriutuu uusi leppissukupolvi. Myöhään syksyllä leppäkertut asettuvat kuiville lehdenkäppyröille, joiden mukana ne putoavat maahan talvehtimaan.

 

Leppäkerttujen määrä suomalaisessa luonnossa vaihtelee sen mukaan, miten paljon pääasiallista ravintoa eli kirvoja on tarjolla. Hyvinä kirvavuosina kerttujen määrä on runsaimmillaan. Ihmisen kannalta paha mutta kerttujen kannalta hyvä kirvavuosi on Suomessa 10 - 15 vuoden välein, ja silloin kirvoja voi olla jopa sata kertaa normaalia enemmän. Tämän vuoden lämmin kevät oli otollista aikaa kirvojen lisääntymiselle.

Kuva Anssi Kippo

Heinäkuussa leppäkerttuja ilmestyi yhtäkkiä valtavasti uuden sukupolven kuoriuduttua. Kerttutulva kiinnitti huomioni, sillä kesäkuussa ei leppäkerttuja ollut juuri näkynyt. Tämä  johtui siitä, että lämmin kevät tappoi viime kesänä syntyneet leppäkertut ennen aikojaan, mutta uudet kertut olivat tuolloin vielä munina, toukkina ja koteloina.

 

Joka neljäs maailman eliölaji on kovakuoriainen. Meille tutuimpiin kovakuoriaisiin kuuluvat leppäpirkot eli kansanomaisesti leppäkertut. Kovakuoriaisilla on vahva kitiinikuori, joka on panssari ulkomaailman vaaroja vastaan. Etusiivet ovat kovettuneet peitinsiiviksi, joiden alle laskostuvat kalvomaisen ohuet, hyvin kehittyneet lenninsiivet. Leppäkertut lähtevätkin helposti lentoon etsimään uutta syötävää.

Kuvatessani pietaryrteissä ruokailevia leppäkerttuja näin, miten ne välillä työnsivät lenninsiipiään ulos. Kun rupesin asettamaan kameraa kuvausasentoon ja käänsin hetkeksi katseeni pois, leppäkerttu olikin avannut siipensä ja lennähtänyt tiehensä - ehkä sinne ison kiven juureen, josta mainitaan lastenlorussa.

Leppäkerttu-merkki on aina ollut suomalaisen luomun merkki ja koko ajan Luomuliiton hallinnoima. Leppäkertulla merkittyihin tuotteisiin ja niiden tuotantoprosesseihin voi luottaa, sillä niiden laatua valvovat riippumattomat organisaatiot. Jotta merkkiä voi käyttää, alkutuotteiden on oltava täysin suomalaisia ja jatkojalostettujen vähintään 75-prosenttisesti suomalaisia. Leppäkerttumerkki on tuttu jo 1980-luvulta, mutta nyt uudistuneena se voi tuoda esiin myös alueen, jossa tuote on tuotettu.

Leppäkerttua on ruotsiksi kutsuttu nimellä Jungfru Marie nyckelpiga eli Neitsyt Marian avaimenvartija. Monissa kielissä leppäkertun nimi viittaa Neitsyt Mariaan, koska maalauksissa hän esiintyy usein punaiseen, tähdin kirjailtuun vaatteeseen verhoutuneena.

Lapsena minulla oli itsekseen kulkeva metallinen lelu, jossa oli jonossa kauniinpunainen emoleppäkerttu ja sen perässä neljä pilkullista poikasta kytkettyinä toisiinsa. Leppikset vedettiin avaimella käyntiin ja sillä vedolla ne kiersivät lattialla muutamia kerroksia. Leppikset oli kiva lelu, ja sen innostamana rupesin tutkimaan myös heinänkorsissa kiipeileviä oikeita leppäkerttuja.

Leppäkerttuja löytääkin lähes kaikkialta, sillä niiden elinympäristöksi kelpaa melkein mikä paikka tahansa, kunhan siellä on kirvoja. Hyviä paikkoja leppäkertuille ovat esimerkiksi viljapeltojen lähistöt tai metsät. Seitsenpistepirkko on muuten Suomen kansallishyönteinen.

Yle Tiede vangitsi jokaisen suomalaisen ulottuviin ääniä, joita ihmiskorva ei normaalisti kuule. Kuuntelepa, kun leppäkertun siivistä lähtee melkoinen pörinä.

Kiipeä kortta, pieni kerttuli
lennä, kun siipesi kantaa.
Pidä viittasi punanuttuinen,
se supervoimat sinulle antaa.

Piia Raita

Lähteet: Hans Silferberg, Suomen luonto. Selkärangattomat eläimet; Henrik Schäfer, Maaseudun tulevisuus 14.12.2012; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Kai Aulio, Turun Sanomat. Luonto 7.6.2005; Luomuliitto Leppäkerttu; Matti Konttinen, Yle uutiset. Kotimaa 22.7.2016; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Tiina Nurmilaakso, Tiina Torikka, Yle Tiede 22.9.2017;Tuija Veirto, Energianvarastointimarkkinat. Yle Lahti 22.2.2012; Tuomo Komulainen, Maaseudun tulevaisuus 14.5.2018; Vilma Timonen, Helsingin Sanomat 11.7.2018; Piia Raita.