Kuka koskessa niiailee?

Koskikara on kumma lintu - se muuttaa talveksi Suomeen. Kun Skandinavian pohjoisosien joet ja purot saavat yhtenäisen jääkannen, muuttavat koskikarat etelämmäs, koska täällä niille riittää ravintoa läpi vuoden. Keski- ja Etelä-Suomen kirkasvetisissä, myös kovilla pakkasilla sulana pysyvissä koskissa talvehtiikin 5000 - 10000 länsinaapurimaista tullutta koskikaraa. Maalis-huhtikuussa ne palaavat takaisin Ruotsin ja Norjan tuntureille pesimään. Suomessa on arvioitu pesivän vain kolme sataa koskikaraparia, nämä linnut puolestaan muuttavat talvehtimaan Venäjän Karjalaan.

Viime vuoden maaliskuussa yritin etsiä koskikaroja Luumäen koskista, mutta vedin vesiperän, sillä karat olivat jo ehtineet muuttaa pohjoiseen. Saatuani vihjeen Savitaipaleella nähdystä koskikarasta suuntasin toiveikkaasti sinne. Vilkkaana virtaava koski näytti kuitenkin tyhjältä, kun kuljeskelin pitkin lumista jokivartta helmikuisena pakkaspäivänä. Huomasin koskikaran vasta sitten, kun se syöksähteli vilkkaasti jäältä veteen tai kiipesi sukelluksen jälkeen seuraavalle tähystyspaikalle. Toisaalta koko lintu sulautui hyvin ympäristöönsä eli valkeaan lumeen, mustanruskeisiin kiviin ja tummaan veteen.

 

Talvisin sulassa koskessa asustava koskikara on ainoa varpuslinnuistamme, joka sukeltaa ravintonsa vedestä. Koska koskikara etsii ruoan näkönsä avulla, se viihtyy vain kirkkaissa, virtaavissa vesissä. Vedessä valkoinen rinta toimii valoa heijastavana ”peilinä”, kun lintu tutkii tummia kiven koloja etsien hyönteisten toukkia ja kotiloita.

Saalis nokassaan tämäkin koskikara hypähti jään reunalle syömään löytämäänsä makupalaa. Tosin karat viskaavat ensin pois toukan suojakotelon, joiden jäänteitä kertyy runsaasti ateriointikiville.

 

Aikansa hypeltyään koskikara asettui ikään kuin sukimaan itseään, mutta ilmeisesti se rasvasi pyrstörauhasen eritteellä höyheniään. Koskikarat viihtyvät vedessä myös kovilla pakkasilla, koska höyhenpuku hylkii vettä ja eristää lämpöä tehokkaasti.

Kivellä ollessaan kara niiaili alinomaa; elehtiminen kielii haukoille, saukoille ja muille pedoille, että lintu on varuillaan ja valmis pakenemaan.

 

Koskikaralla on muutaman sadan metrin pituinen reviiri, jossa se asustelee yksin - luultavasti sen takia näinkin vain yhden karan. Ties monettako talvea tämäkin lintu viettää Partakoskessa, sillä siivekäs saattaa palata jopa kymmenenä talvena samalle sulalle.

 

Uhanalaisuusluokituksessa Norjan kansallislintu koskikara on pudonnut vaarantuneiden lajien joukkoon. Koskikaran nimi on viroksi vesipapp, sillä linnun väritys muistuttaa papin tummaa pukua lipereineen, myös tieteellinen nimi Cinclus tarkoittaa pyhää. Kielitieteilijöiden mukaan linnun nimen loppuosa kara on monitulkintainen; nimi tarkoittaa muun muassa kuivunutta oksaa tai se voi tulla verbeistä karata, karauttaa tai karaista.

Koskikara on vanhojen uskomusten mukaan väkevä taikalintu, sillä siihen on siirtynyt kosken voima. Saamelaiset pitivätkin koskikaraa onnea tuottavana lintuna. Koskikaralla oli erityinen suhde hevosiin, sillä koskikaran taikavoiman avulla pystyi välttämään petollisia hevoskauppoja. Uskottiin myös, että sivelemällä koskikaraa voitiin vaikuttaa omaan viehätysvoimaan vastakkaisen sukupuolen houkuttelemiseksi.

--Tämän näkymän takaa häämötti toinen tutumpi,
tuhat kertaa nähty maisema.
Oli kuin pakkasessa höyryävä, musta, uhkaavasti vilistävä koski
olisi yhä kohissut jäisessä uomassaan;
kuin olisi koskikara, salaperäinen satulintu,
yhä sukellellut nuolennopeasti mustaan veteen. --

Matti Hälli

Lähteet: BirdLife; LuontoPortti; Yle Kulttuuri/Maarit Piri-Lahti. Eero Ojanen, Suomen myyttiset linnut; Suomen eläimet. Linnut; Yle uutiset 7.2.2017. Mika Moksu; Alice Karlsson. Suomen Luonto 23.2.2017; Suomen luonnonsuojeluliitto. Luonnonsuojelija 2011; Tiira 4/2016; Matti Hälli, Valkea kaupunki