Kuukkeleiden kanssa oli helppo tehdä tuttavuutta. Ne lehahtivat Äkäsmyllyllä lähipuun oksalle tarkkailemaan meitä, sitten yksi laskeutui äänettömästi maahan ja pomppi luottavaisesti lähemmäksi. Kun se oli saanut uteliaisuutensa tyydytettyä ja muutaman leipämurusen, se lennähti takaisin metsään, niin että näkyi vain punaruskea häivähdys.
Pian kuulin hiljaista kujertelua, siitä arvasin kuukkelien tulevan takaisin luoksemme. Koreat kuukkelit ovatkin usein pelottomia ja tulevat leiripaikoille kärttämään ruokaa. Kuukkeli kuuluu pohjoisen havumetsävyöhykkeen eli taigan lajistoon. Se on paikkalintu, joka viihtyy reviirillään metsässä ympäri vuoden. Rengaslöytöjen perusteella linnut liikkuvat hyvin pienellä alueella, niinpä jo kymmenen kilometrin siirtymät ovat kuukkelille hyvin harvinaisia.
Vaikka kuukkeli ja närhi kuuluvat samaan heimoon, ne ovat käyttäytymiseltään kuin yö ja päivä: siinä missä närhi lähtee ihmistä pakoon jo kaukaa, kuukkeli istuu olkapäälle ja syö kädestä. Kun Kuerlinkoilla keskityin vain makkaranpaistoon enkä ollut huomaavinani koko kuukkelia, se meni omatoimisesti tutkimaan laavun katolle jäänyttä reppuani.
Kuukkelin ja luonnossa vaeltavan ihmisen välillä vallitsee erikoinen luottamus ja ystävyys. Metsään tullutta lintu tarkkailee ensin piilostaan vaivihkaa ja tulee tervehtimään hyväksyttyään tulijan. Tämän jälkeen kuukkeli onkin jo varsin tuttavallinen ja jää pitämään seuraa. Kuvasin näitä tuttavallisia lintuja sekä Äkäslompolossa, Ylläksellä että Luostolla. Entisinä aikoina kuukkelit ovat oleskelleet talvisin usein tukkikämppien lähettyvillä, olihan siellä ruuan saanti taattua.
Kuukkeli on pohjoisten metsien ja erämaiden tyyppilintu, joka elää karuissa, vanhoissa naavoittuneissa havumetsissä ja sekametsissä. Niissä linnut viettävät perhekunnittain varsin piilottelevaa elämää. Kuukkeli on olemukseltaan kuin jättiläismäinen tiainen; se on lakkaamatta liikkeessä, hyörii ja pyrähtelee ketterästi oksalta toiselle. Tiheässä metsässä kuukkelin pyöreät, leveät siivet sekä pitkä pyrstö pääsevät oikeuksiinsa. Sen sijaan aukeilla paikoilla se on altis vaaroille, koska on hidas ja haparoiva lentäjä.
Monissa kielissä kuukkelin nimi on siperiannärhi. Venäjän suunnattomat taigametsät ovatkin sen vahvinta esiintymisaluetta, ja lajin levinneisyys ulottuu lännessä Suomen, Ruotsin ja Norjan metsäisille syrjäseuduille asti. Kuukkeli on runsaimmillaan Metsä-Lapin ja Peräpohjolan havumetsissä, ja Suomen kuukkeleista valtaosa pesii Lapissa. Siellä suojellun metsän osuus koko metsäalasta on huomattavasti suurempi kuin muualla Suomessa ja kuukkelikanta on pysynyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana vakaana.
Keski-Suomessa syrjäseutujen korpikuusivaltaisilla metsäalueilla kuukkeli on nykyisin erittäin harvinainen ja paikallinen. Vielä 1900-luvun alussa se pesi koko Etelä-Suomessa, mutta enää ei ole edes yksittäisiä pareja linjan Kristiinankaupunki - Parikkala eteläpuolella, sillä kuukkeli hävisi vanhojen ja yhtenäisten metsäalueiden hakkuiden, harventamisen ja pirstoutumisen myötä.
Kuukkeli on luokiteltu meillä silmälläpidettäväksi lajiksi sen levinneisyysalueen pieneneminen vuoksi. Suomella onkin kuukkelista erityisvastuu EU:ssa, sillä noin puolet EU:n kuukkeleista pesii maassamme eli muutaman vuoden takaisen arvion mukaan noin 40 000–80 000 kuukkeliparia.
Tiaisten tapaan myös kuukkelit tekevät kätköjä aktiivisesti loppukesällä ja syksyllä, mutta toisaalta ne varastoivat ympäri vuoden, jos ruokaa on runsaasti tarjolla. Kuukkelin ravintona ovat hyönteiset, hämähäkit, sammakot, myyrät, pikkujyrsijät sekä marjat ja sienet. Kesällä se ryöstää löytämänsä pikkulinnunpesät ja on erityisesti järripeipon ja urpiaisen kauhu.
Kuukkeleiden on arveltu piilottavan talvivarastoihinsa jopa kymmeniä tuhansia pikkuötököitä, siemeniä ja muuta ruuaksi kelpaavaa. Kuolleiden eläinten raadot sekä metsästäjien ja kalastajien jälkeensä jättämät sisälmykset ovat kuukkelin herkkua. Tietysti se tutustuu mielellään myös retkeilijän evästarjontaan.
Vaikka kuukkeli on kaikkiruokainen, ei sillekään kaikki kelpaa. Huomasin kuukkelille leipää tarjotessani, että se söi jotkin muruset, jotkin sylkäisi pois. Joskus se tunki nokkansa täyteen evästä ja lähti luultavasti kätkemään sen.
Uudet tutkimustulokset osoittavat, että jokainen lintuyksilö käy omilla kätköillään. Tarhakokeissa on todistettu, että tiaiset ja kuukkelit ovat oikeita muistihirmuja. Mahdollisesti lintu sijoittaa varastonsa esimerkiksi tietyllä tavalla yhdenmukaisiin paikkoihin, sillä tällainen kaavamaisuus helpottanee muistamista.
Kuukkeli piilottaa ruokansa kaarnanrakoihin ja oksien naavatuppoihin. Sopivan kokoiseksi pyörittämänsä naaavatupon se liimaa syljellään oksan kärkeen korkealle puuhun. Useimmiten se kiinnittää kätkön roikkuen selkä alaspäin, jolloin piilo syntyy oksan alapinnalle. Koska männyn tai kuusen oksan kärki on hento ja taipuisa, isommilla linnuilla ei ole mahdollisuuksia käydä kuukkelin varastoilla.
Kuukkelipari elää yhdessä koko elämänsä ja vieläpä uskollisesti samalla metsäalueella. Pesimisen kuukkeli aloittaa huhtikuussa, jolloin Lapissa on vielä täysi talvi. Taitavasti sammalista ja naavasta rakennettu pesä sijaitsee kuusessa noin viiden metrin korkeudella. Välttääkseen munien ja pienten poikasten paleltumisen kuukkeli vuoraa pesänsä muutaman sentin paksuisella höyhenkerroksella, myös emon erityisen tuuhea höyhenpuku on hyvä apu. Poikaset poistuvat pesästä pariviikkoisina.
Talvisin emojen kanssa elää vaihteleva joukko omia poikasia tai muualta muuttaneita nuoria lintuja. Parvet ovat kuitenkin pieniä, tyypillisesti yhdessä liikkuu neljästä viiteen lintua. Koko perhe on yhdessä seuraavaan kevääseen asti, jolloin emolinnut karkottavat edelliskevään poikaset aloittaakseen uuden pesinnän.
Kuukkelien äänivalikoima on monipuolinen rääkäisyistä ja kiljahduksista visertelyyn. Kuukkeleilla on varoitusäänten lisäksi kymmeniä muita ilmaisuja, joilla kertoa lajitovereille ravinnosta ja ruokailupaikoista tai monista muista tärkeistä elinpiirin ilmiöistä.
Seurallinen kuukkeli on ollut tärkeä ennuslintu, sitä on pidetty jopa noitalintuna. Kuukkelin maine on kaksijakoinen, sillä se on ollut sekä onnenlintu että epäonnen ennustaja. Kuukkelilla oli Lapissa hyvän kala- ja metsästysonnen tuojan maine, mutta kuukkelin pesän löytäjä oli onneton, sillä häntä odotti kuolema. Yleinen uskomus oli myös, että kuukkelin tappaneen ihmisen metsästysonni katoaa lopullisesti.
Tuttavallisuus lienee antanut kuukkelille erikoisaseman metsästäjien silmissä. Pohjoisen havumetsäalueen suomensukuiset kansat ovat yleisesti uskoneet, että kuolleen metsästäjän sielu jatkaa elämäänsä kuukkelissa, se on siis sielunlintu. Sen syntyperä selitti hyvin kuukkeleiden kiinnostuksen erämiesten leiripaikkoihin ja antoi niille myös oikeuden osallistua saaliinjakoon.
Suomessa kuukkelia on yleensä siis pidetty onnenlintuna, ja sen näkeminen tiesi hyvää. Etelämpänä Euroopassa on ollut toisin, ja tähän viittaa linnun tieteellinen lajinimi infaustus ’epäonnea tuova’. Saksaksi kuukkeli on ”epäonnennärhi”, Unglückshäher. Kielteiset nimitykset johtunevat siitä, että kuukkeli on ollut Saksassa hyvin harvinainen, minkä vuoksi vieraaseen ja ulkonäöltään hiukan tavallista poikkeavaan lintuun on suhtauduttu ennakkoluuloisesti.
Pitkäpyrstöinen kuukkeli on Suomen pienin varislintu, noin kulorastaan kokoinen. Se on pienehköksi linnuksi pitkäikäinen, sillä jos kuukkelille ei satu onnettomuutta, se voi elää jopa viisitoistavuotiaaksi. Kuukkeli on Pyhä-Luoston kansallispuiston tunnuslintu, se on myös Kainuun ja Koillismaan maakuntalintu. Kuukkeli oli BirdLife Suomen Vuoden laji 2007.
Upean linnun elämää kuvataan monipuolisesti Hannu Siitosen ja Heikki Willamon kuva- ja tietoteoksessa Kuukkeli – sielunlintu (Otava 2003). Kirjassa seikkailevat kuukkelit asustavat Etelä-Karjalassa.
Kotimaisten kielten keskuksen mukaan kuukkelilla on suomen murteissa runsaasti toisiaan muistuttavia nimityksiä. Näitä ovat esimerkiksi kuuksa, kuuksanka, kuuksiainen, kuuksikas, kuuksilainen, kuuksinkainen, kuusanka, kuusanko, kuutsanka, kuuhanka ja kuuhinkainen. Myös läheisissä karjalan ja lyydin kielissä tunnetaan sanalle vastine. Eino Koponen ja Ante Aikio ovat osoittaneet, että nimitysten lähtökohta on saamelaiskielissä, esimerkiksi pohjoissaamessa kuukkeli on guovssat. Saamelaiset kutsuvat kuukkelia myös nimillä goeksege, goeksh ja juavaska.
Kuukkelille on 1800-luvun kirjallisuudessa ja murteissa annettu sen sukulaiseen varikseen viittaavia lisänimiä, kuten hepoharakka, huhtaharakka, korpiharakka, korpinärhi, metsänärhi. Vironkielinen kuukkelin nimitys on samansisältöinen: laanenäär on sananmukaisesti korvennärhi.
Kuukkeli esiintyy kymmenissä kansanviisauksissa ja uskomuksissa, esimerkiksi "Heän kuulou kalan hajun" (kuulou eli haistaa, tulee tulille). "Jos tiiainen ensin tuli vastaan kun metsästään lähti, niin sai lintuja. Mutta jos närhi tai korpikuuske (kuukkeli) tuli vastaan, niin ei saanut mitään." Virrat
Kuukkeli punarinta
lappilainen onnenlintu.
Lennät sinne tänne
makupaloja etsien.
Röyhkeä olla osaat
ainoan eväsleipäni
voit nokkaasi varastaa.
Sinulla on vatsa pullollaan
minulla huikaiseva nälkä.
Mikäpä se tuommoinen onnenlintu on?
Eira eränkävijä
Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; BirdLife; Hannu Jännes, Kuukkeli. Linnut. Suomen luonto; Hannu Siitonen ja Heikki Willamo, Kuukkeli – sielunlintu; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Juho Rahkonen, Apu-toimitus 25.11.2017; kirjastot.fi. Kysy kirjastonhoitajalta 4.12.2019; Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus; Kuudesaisti.net; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luonnonsuojeluliitto; Luontoilta, toimittanut Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Pekka Peltoniemi 27.12.2014, Ylläksen kuukkelitutkimus 2006 – 2020, kuukkelitutkimus.blogspot.com; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 1.12.2020; Tiede Luonto 5/2020; Tiedon portailla. tiedonportailla.fi; Eira eränkävijä, Kuukkeli-lehti, Lukijalta 16.4.2019.
