lauantai 28. elokuuta 2021

Pullokukasta kohokiksi, kohokista ailakiksi

Monta kesää olen ihmetellyt pihamme reunassa kasvavia ailakin näköisiä kasveja. Mielestäni ne eivät ole puna-ailakkeja, sillä ne ovat paljon korkeampia ja niillä on pullea verhiö. Punertavakukkaisten kasvien läheisyydessä esiintyy hyvin samannäköisiä, mutta valkeita kukkia tuottavia kasvustoja. Oli siis aika selvittää, mitä nämä kukkijat oikein ovat. Mistähän ne muuten tiesivät tulla juuri meidän pihaan?

Lukemieni lähteiden mukaan kyseessä on valkoailakki ja sen risteymä, jolloin tuloksena on hempeän vaaleanpunakukkaisia yksilöitä, selvästi puna-ailakkia vaaleampia. Risteymä on kantalajejaan kookkaampi, yläosastaan haarova. Pihassamme kasvavat risteymät ovatkin rotevia ja pystyjä, yli metrin korkuisia.

Puna- ja valkoailakin kukinta-ajat ja pölyttäjät menevät hieman limittäin. Puna-ailakin tärkeimpiä pölyttäjiä ovat päiväperhoset, kimalaiset ja pitkäkieliset kukkakärpäset, sen sijaan lähisukulainen valkoailakki avaa iltayöstä kukkansa yöperhosille. Näillä ailakeilla on kuitenkin sen verran yhteisiä pölyttäjiä, että kasvit risteytyvät toisinaan.

Olen nähnyt puna-ailakilla joskus harvinaisia valkokukkaisia muotoja, mutta valkoailakki erottuu niistä lyhyemmän, osittain nystykarvaisen karvapeitteen ansiosta. Alla oleva kukka on tavallinen puna-ailakki. 

Alkuperäisalueillaan puna- ja valkoailakin kasvupaikat ovat erillään, mutta Suomessa ne esiintyvät usein yhdessä ihmisen muokkaamissa kulttuuriympäristöissä, kuten pellon- ja tienpientareilla, kuivilla niityillä, kedoilla, asumusten vierustoilla, satama-alueilla, joutomailla ja radanvarsilla.

Valkoailakki on alun perin euraasialainen laji, joka on kulkeutunut Suomeen tuontiviljan ja -heinän joukossa 1800-luvulla. Valkoailakki on siis ns. uustulokas, pohjoisempana se on satunnaisempi uustulokas. Lajin alkuperä näkyy edelleen sen levinneisyydessä: valkoailakki on yleinen vain maamme eteläosissa, mutta muualla se on harvinaisempi. Paikallistasolla lajin vahvimmat keskittymät ovat usein linnoitusten, asemapaikkojen ja muiden tsaarin armeijan tukikohtien entisillä sijaintipaikoilla, myös sairaalan tai hautausmaan liepeillä olevat esiintymät saattavat olla samaa alkuperää.

Kesä-elokuussa kukkivan valkoailakin terälehdet ovat päiväsaikaan supussa ja kukka vaikuttaa aamuisin aika nuutuneelta. Sen parasta aikaa onkin iltayö, jolloin kukat avautuvat, medeneritys lisääntyy ja tuoksu voimistuu yöperhosten houkuttelemiseksi. Tehokkaita valkoailakin pölyttäjiä ovat yökköset ja pikkukiitäjät. Suuret kiitäjät imevät pitkällä kärsällään meden koskettamatta lainkaan heteitä ja emejä, kasvin kannalta ne ovat siis pelkkiä mesivarkaita.


Valkoailakissa hede- ja emikukat ovat eri kasviyksilöissä ja sillä tapahtuu aina ristipölytys. Verhiö on emikukissa yleensä pullean ruukkumainen ja hedekukissa kapean kellomainen. Hedekukat varisevat pian kukinnan jälkeen, mutta emikukan verhiö laajenee suojellakseen kypsyviä siemeniä. Valkoailakin hedelmä on kymmenliuskaisesti aukeava hauskannäköinen kellanruskea kota, jossa kehittyy 50 – 60 siementä. Kypsyttyään ne sinkoilevat siemenruukusta ympäristöön tuulen tai ohikulkijan heiluttamana.

Valkoailakki sopii koristeeksi myös puutarhan ja pihaan, jonne siirrettynä se yleensä vielä komistuu ja rehevöityy. Valkoailakki on yksi-, kaksi- tai lyhytikäinen monivuotinen ja leviää usein itsestään.

Puna- ja valkoailakki kuuluvat kohokkisukuun. Elias Lönnrotin kasviosta 1860 selviää  kohokki-nimen alkuperä: siellä sen toisintonimenä on kohokukka - ja tosiaan useiden kohokkien pullea verhiö on kuin ongen koho. Monet muutkin kansan käyttämät nimet kuten kupuheinä, rakkoheinä, säkkiheinä, pullokukka ja siitä askelen pitemmälle johdettu juoponkukka perustuvat verhiön muotoon. 
 
Punainen rantakukka, ensimmäinen tulija, hulmautti uhkeat kutrinsa pitkin rantaa ja katseli nauravia kasvojaan vedenkalvosta. Hento kaino horsma tuli kiitäen iltapilven tavoin. Valkoinen ja punainen ailakki hiipivät käsi kädessä paikoilleen, ja vihdoin eräänä aamuna arka orjanruusu astui ujostellen näyttämölle. Silloin ikään kuin jousisoittimien virittämän juhlallisen gavotin sävelet olisivat sen julistaneet, jokainen tiesi, että kesäkuu oli vihdoin alkanut.

Kenneth Grahame

Lähteet: LuontoPortti; Seppo Vuokko, Suomen luonto. Kasvit. Kohokkikasvit; Visit Lohja; Wikipedia; Kenneth Grahame, Kaislikossa suhisee.

PS Juhli Suomen luontoa elokuun viimeisenä lauantaina 28.8.2021! Silloin on Suomen Luonnon Päivä.  

Osallistu toisten järjestämiin tempauksiin ja tapahtumiin tai ideoi oma juttusi luonnon juhlintaan. Aina voit myös vain lähteä kaverin tai perheen kanssa luontoon ja juhlia omalla tavallasi.

lauantai 21. elokuuta 2021

Ristihämähäkillä on nimi selässä

Mökkikeittiömme ikkunassa on ristihämähäkin taidokas ratasverkko, joka symmetrisyydessään hivelee silmää. Itse verkon tekijä, kaunis kellanruskea ristihämähäkki päivystää keskellä verkkoaan. Ristihämähäkkien väritys voi vaihdella oljenvärisestä oranssiin ja tummanruskeaan.

Suomessa on lähes 650 hämähäkkilajia, niistä ristihämähäkki eli aitoristihämähäkki on kenties parhaiten tunnettu. Se on yleinen Länsi-Euroopassa, mutta myös meillä lähes koko Suomessa. Ristihämähäkki on saanut nimensä selässään olevasta valkoisesta ristikuviosta, sillä on siis "nimi" selässä. Suomessa on 33 ristihämähäkkilajia, ja eri lajien kuvioinnit voivat olla hyvinkin vaihtelevia.
 
Ristihämähäkin kansanomainen nimitys ristilukki on harhaanjohtava, sillä laji ei kuulu lukkeihin eikä ole niille läheistä sukua. Ristihämähäkit luetaan verkkohämähäkkeihin, jotka ovat yleensäkin tunnetuimpia suuren kokonsa ja taidokkaiden hämähäkinverkkojensa ansiosta. Lajin naaras on huomattavasti suurempi kuin koiras.
 
Hämähäkkien nimet on uusittu kuvaamaan paremmin lajeja: ristihämähäkit ovat ristikkejä ja pallohämähäkit pallokkeja, pedokit puolestaan syövät muita hämähäkkejä. Uudet nimet ovat varsin hauskoja, kuten täplänupikki, taigapoimukki, kyhmypatikki, sukkulatanakki ja viirunopsakki.

Hämähäkit sekoitetaan usein hyönteisiin, vaikka ne kuuluvatkin hämähäkkieläimiin. Erona hyönteisiin hämähäkeillä on kahdeksan jalkaa, hyönteisillä vain kuusi. Monipuolisista vaatimuksista huolimatta aikuiset hämähäkit tulevat kuitenkin yllättävän hyvin toimeen, vaikka menettäisivät jalan tai useampiakin raajoja, osoittaa tuore ranskalaistutkimus. Eroihin voi laskea myös sen, että hyönteisillä on kaksi silmää, hämähäkeillä silmiä on usein saman verran kuin jalkojakin.

Verkkoja kutovat hämähäkkilajit kuuluvat niihin harvoihin petoeläimiin, jotka virittävät ansoja saadakseen itselleen ravintoa. Ristihämähäkit on helpointa tunnistaa verkon perusteella. Ne kutovat säännöllisiä, kauniita ratasverkkoja, joiden läpimitta voi olla puolikin metriä. Naaraat rakentavat kesäaikaan verkkoja läpi elämänsä, koiraat vain sukukypsyyteen asti, koska täysikasvuisina koiraat eivät ruokaile. Kookkaat naaraat ovatkin mestarikutojia.

Useiden lähteiden mukaan ristihämähäkeille on tyypillistä, että ne rakentavat ja myös purkavat verkkonsa päivittäin, koska tahmeat pyyntilangat menettävät kuivuessaan pyyntitehoa. Purkaessaan verkon ristihämähäkit syövät seitin ja käyttävät materiaalin uudelleen langan rakennusaineeksi. Seitti on tahmeaa nestettä, joka kiinteytyy, kun hämähäkki kiskoo sitä raajoillaan kehruunystyistä. Mitä enemmän seitti venyy, sitä vahvemmaksi sen rakenne käy. Se on lujempaa kuin saman paksuinen teräslanka ja samalla kumimaisen joustavaa. Ristihämähäkin rattaan mallisessa verkossa on seittiä 20 – 60 metriä.

Verkon kutomisen ristihämähäkki aloittaa kiipeämällä kasville ja erittämällä ilmoille seittiä, joka tarttuu esimerkiksi läheiseen oksaan. Kehän ulkolaidalta alkaen hämähäkki erittää lopuksi tahmean pyyntiseitin spiraaliksi yli koko verkon. Rattaanpyörää muistuttava verkko koostuu siis kehyslangoista, keskeltä eri suuntiin lähtevistä sädelangoista ja keskustaa kiertävästä pyyntilangasta, jossa on liimapisaroita.
 
Kun ristihämähäkki asettuu verkon keskikohtaan, se havaitsee pienetkin liikahdukset, koska silloin kaikki kahdeksan raajaa koskettavat verkon sädelankoja. Näin se ilmeisesti pystyy päättelemään, mihin kohtaan hyönteinen on takertunut. Hämähäkki kiirehtii saaliin luokse ja ruiskuttaa sen kehoon tappavaa myrkkyä, joka saa hyönteisen sisäosat muuttumaan nestemäiseen muotoon, koska hämähäkit pystyvät nauttimaan vain nestemäistä ravintoa. Hämähäkin ruokailtua saaliista jää jäljelle vain tyhjiin imetty kitiinikuori. Tätä tapahtumaa seurasin muutama päivä sitten, tosin kyseessä ei ollut ristihämähäkki.

Tämä ”meidän hämähäkki” voi väijyä liikkumatta seittiin tarttuvaa saalista jopa vuorokauden verkon keskellä, joskus se tosin odotteli verkon laidalla. Sieltä johtaa verkon keskustaan hälytyslanka, jonka värinästä hämähäkki huomaa saaliin; sillä on hyvä kyky erottaa hyönteisten aiheuttamat ja muiden syiden aiheuttamat värähtelyt. Toisinaan hämähäkki paketoi kärpäsen seittiin, raahasi saaliin takajaloillaan sivuun ja kiinnitti yhteen tukilankaan odottamaan myöhempää ateriointia.

Hämähäkit ovat osoittautuneet korvaamattoman tärkeiksi pedoiksi. Tiede-lehden mukaan tutkijat ovat laskeneet hämähäkkien kuluttaman eläinravinnon määrän ja se on päätähuimaava: niiden syömä määrä ötököitä vastaa nimittäin yhtä prosenttia vuosittain syntyvistä maaeläimistä. Yhdessä hämähäkit syövät vuodessa siis enemmän eläinproteiinia kuin kaikki maailman ihmiset lihaa. Suurin osa saalistuksesta tapahtuu metsissä ja ruohotasangoilla, viljeltyjen peltojen osuus on pienempi, vain pari prosenttia kokonaissaaliista. Suurin osa kohteista on hyönteisiä sekä niveljalkaisiin kuuluvia hyppyhäntäisiä.
 
Meidän mökkikeittiön ikkunassa väijyvä saalistaja on ristikkinaaras. Paljon naarasta pienemmät koiraat eivät jouda istumaan verkossa, sillä niiden elämän täyttää parittelukumppanin etsiminen. Kun morsian viimein löytyy, se onkin koiraan viimeinen teko, sillä usein naaras syö sen lemmenleikkien päätteeksi.

Hämähäkkien maailman karussa logiikassa syödyksi tuleminen ei ole tappio. Kun naaras saa parittelun ohella tukevan aterian, se jaksaa laskea enemmän munia. Menehtynyt isä saa enemmän poikasia kuin sellainen, joka lähtee verkosta vahingoittumattomana. Ristihämähäkit parittelevat loppukesästä, sen jälkeen naaras munii 200–300 munaa kotelossa esimerkiksi kaarnanrakoseen. Kuoriutuneet poikaset ovat keltaisia ja niillä on takaruumiissa musta täplä.

Hämähäkit ovat hyödyllisiä eläimiä niin puutarhassa kuin sisällä huoneissakin. Ilman hämähäkkejä meillä olisi muita hyönteisiä riesaksi asti. Yksikään Suomen luonnossa elävä hämähäkki ei ole ihmiselle myrkyllinen. Valtaosa maamme hämähäkeistä ei pysty puremaan ihmisen ihon läpi ja monet ovat niin arkoja, että pakenevat mieluummin kuin yrittävät purra.

Hämähäkit ovat silti ristiriitaisia tunteita herättävä niveljalkaislahko. Niihin liittyy tarinoita ja uskomuksia alkaen kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvästä Arakhnesta, joka väitti olevansa taitavampi kutoja kuin jumalatar Athene. Siitäpä Athene suuttui ja muutti Arakhnen maailman ensimmäiseksi hämähäkiksi.

Hämähäkit saattavat aiheuttaa ihmisissä pelkoa, mutta ilmiö kuuluu vain eurooppalaiseen kulttuuriin. Se on tutkijoiden mukaan opittua käyttäytymistä. Oma äitini sanoi, ettei hämähäkkiä saa tappaa, sillä se tuo onnea taloon. Koska äiti ei pelännyt hämähäkkejä, ei minullakaan ole hämähäkkipelkoa.
 
Hämähäkkikammo (araknofobia) on peloista yleisimpiä. On esitetty teoria, jonka mukaan araknofobia juontaa juurensa siihen, että jotkin lajit uhkasivat aikanaan ihmisiä. Toisen teorian mukaan hämähäkkipelko juontaa juurensa keskiajalta, jolloin hämähäkkien luultiin levittävän ruttoa.


Monet kansat ovat pitäneet hämähäkkiä kielteisenä symbolieläimenä. On haluttu pitää etäisyyttä verkkoja kutovaan ja saalista kärsivällisesti odottavaan otukseen, joka puraisee saaliinsa kuoliaaksi ja imee sen tyhjäksi.
 
Hämähäkki on mielletty kuitenkin myös sieluneläimeksi: sielu voi hämähäkin hahmossa lähteä nukkuvan ihmisen suusta ja palata takaisin, samaahan on ajateltu sisiliskostakin. Ristihämähäkkiä on selkäkuvionsa vuoksi pidetty siunattuna ja onnen enteenä. Kiinassa lankaa pitkin laskeutuvan hämähäkin väitettiin kuvaavan taivaasta tulevaa iloa. Hämähäkkejä voidaan käyttää myös lääkinnässä. Euroopan ja Amerikan kansanparannuksessa hämähäkeillä on hoidettu  muun muassa malariaa ja ruttoa sekä hammas- ja päänsärkyä.

Sananlasku: Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa.

Hämähäkki Karvajalka kaapin päälle kapuaa,
vetää sieltä verkon nurkkaan, riippumaan sen ripustaa.

Nurkassansa langan päässä häkki kyttää - vartioi.
Ehkä kohta verkkoon lentää paarma, kärpänen tai koi.

Kärsivällisesti häkki odottaa ja odottaa.
Kudonnasta uupuneena taitaa hiukan torkahtaa.

Jokin nykii tutkalankaa - Karvajalka havahtuu,
kipin kapin saaliin luokse häkin matka suuntautuu.

Hämähäkki Karvajalka nopea kuin raketti
sieppaa saaliin kieputellen - syntyy paksu paketti.

Ensin neulanpisto pieni uhrin uneen tainnuttaa.
Siinä häkin ruoka-aikaa paisti maukas odottaa.

Hämähäkki Karvajalka ahkerana työhön käy.
Huoltaa verkon, parsii, paikkaa, kunnes reikiä ei näy.

Tuulikki Kauvo

Lähteet: Anna-Liisa Pirhonen, Suomen luonnonsuojeluliitto Etelä-Karjala 3.9.2019; Charlotte Kjaer, Tieteen Kuvalehti 10.12.2020; Iiris Kalliola, Helsingin Sanomat 25.9.2000; Juhani Terhivuo, Suomen luonto. Selkärangattomat; Kai Aulio. Tiedebasaari 20.9.2011; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat. Luonto 23.5.2019; Peda.net; Raija Väyrynen, Polku Pohjoisen luontokuvaajat ry 15.9.2015; Stick.fi; Tuulikki Viilo Maaseudun Tulevaisuus. Ympäristö 19.3.2017/The Science of Nature; Wikipedia; Yle. Oppiminen 4.9.2012; ötökkätieto.fi; Timo Nieminen, Kotiliesi. Luonto 15.4.2018; wikipedia; Tuulikki Kauvo, Hämähäkki Karvajalka eli kuinka saalistajan käy. ET-lehti 1.2.2011. Alkuosa runosta.

lauantai 14. elokuuta 2021

Lehtopähkämö on liian kaunis rikkaruohoksi

Olin kuvaamassa ukkomansikoita, kun silmiini osui niiden seasta lähes metrin korkuinen nokkosen näköinen kasvi, jonka kukat muistuttivat pillikkeiden kukkia.
 
Kasvi oli minulle ennestään tuntematon. Tarkastelin lehtiä, ne olivat samanlaiset kuin nokkosella, mutta eivät polttaneet. Kun hypistelin lehtiä, niistä jäi sormiin epämiellyttävä haju. Myöhemmin luin, että tuo haju voisi toimia jopa hyttyskarkotteena.
 
Useimmissa huulikukkaisissa kasveissa on voimakkaasti tuoksuvia aineita. Siksi niitä on ainakin kokeiltu myös lääkkeinä, ja monella on yhä merkitystä lääkekasvina. Pahanhajuisuus on kuitenkin kasville itselleen tarkoituksenmukainen ominaisuus, jonka avulla se koettaa olla tulematta syödyksi.
 
Kun kumarruin alas ja katsoin läheltä huulimaisten kukkien hehkuvaa purppuraa ja siihen piirtyviä marmorikuvioita, kukat näyttivät eksoottisilta. Alahuulen kaunis kirjailu toi mieleen kämmeköiden kukat. Kimalaiset ja mehiläiset pölyttävät pähkämöitä, kuten suurinta osaa huulikukkaisista kasveista. Nämä pölyttäjät eivät tee eroa eri lajien kesken, ja yhteisillä kasvupaikoilla lehtopähkämö voikin risteytyä lähisukuisensa peltopähkämön kanssa. Jälkeläiset perivät ulkoisia ominaisuuksia molemmalta vanhemmalta ja ovat siksi hyvin vaihtelevan näköisiä.
 
Lehtopähkämö on isolehtinen ja pehmeäkarvainen. Nokkosta muistuttavana se on saanut kansalta nimityksiä mettänokkonen ja siannokkonen, sikamaisuus kasvin nimessä saattaa hyvinkin olla halveksuntaa sen omituista hajua kohtaan.
 
Lehtopähkämö on monivuotinen, maarönsyjä muodostava ruoho. Se on hyvien lehtojen indikaattori- eli tunnuslaji. Lehtopähkämö on yleinen vain Suomen lounaiskolkassa, mutta kasvaa sopivilla paikoilla koko maan eteläpuoliskolla. Viime sotien aikaisten huoltokuljetusten mukana se kulkeutui muutamiin paikkoihin pohjoisemmaksikin. Vaatelias lehtopähkämö kasvaa parhaissa metsiköissä pensaiden alla ja kestää jonkin verran myös varjostusta, kuten tämä Lappeenrannan lehtomaisesta metsänreunasta löytämäni kasvusto. Myös ravinteisilta harjurinteiltä lehtopähkämöitä voi löytää.
 
Metsikkö sijaitsee pyöräreittini varrella, joten olen seurannut kesä-elokuussa purppuraisten kukkien muuttumista hauskoiksi siemenkodiksi, jotka ovat täynnä mustia pienenpieniä siemeniä.

Ison kimpun harjaneilikoita ylösalaisin käännettyyn
hattuunsa: lakkaa hämmentämästä
Riisiä ja lähde kanssani Maineen, teemme
kertakaikkisen päätöksen siitä mikä
On pähkämö ja mikä maahumala: mutta
sinä maalaat, tai luonnostelet
Laajoilla hiilenvedoilla sitä mistä tulee maalaus:
minä poseeraan, istun


James Schuyler

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale; laji.fi; Levinneisyyskartta: Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki; LuontoPortti; Seppo Vuokko, Huulikukkaiskasvit. Suomen luonto; Luopioisten kasvisto; James Schuyler, Runon aamu, osa runosta.   

lauantai 7. elokuuta 2021

Seinänvierten sympaattinen ja harmiton vilistäjä

Sisiliskot ovat totisesti auringon ystäviä. Ne vilistävät siellä täällä ja painautuvat mielellään lämpimiä kivi- ja puupintoja vasten levittäen kylkensäkin, jotta auringon lämpö hyväilisi niitä. Yleensä sisiliskon tapaa pihapiirissä rakennusten seinänvieriltä päivää paistattelemasta.

Sisilisko liikkuu enimmäkseen maan rajassa, mutta saattaa toisinaan kiipeillä kivi- ja kalliopinnoilla tai kannoissa ja kuivuneissa puissa. Se on päiväaktiivinen laji, jonka elämää auringon tuottama lämpö ohjaa voimakkaasti. Aurinkoisena päivänä liskot liikkuvat ja lämmittelevät, kun taas sateella ne eivät välttämättä lähde lainkaan liikkeelle.

Matelijoiden tapaan sisilisko on vaihtolämpöinen. Tutkimusten mukaan lisko pyrkii pitämään kehonsa lämpötilan noin 32 asteessa. Aivan kuten ihmisellä, lämmön lisäksi myös UV-säteily on liskolle tarpeen, sillä se käynnistää D-vitamiinin tuotannon ihossa, mutta runsas säteily on liskoillekin haitallista. Tumma pigmentti ja keratiinisuomut toimivat kuitenkin riittävänä suojana. Sisilisko ei pysty hikoilemaan, minä vuoksi se siirtyy liian lämpöisestä paikasta viileämpään. Sisiliskot eivät etsi sopivia lämmittely- tai vilvoittelupaikkoja umpimähkään, vaan pitkäikäisinä ne muistavat vakituisen elinpiirinsä aurinkoiset ja varjoisat kohdat.
 
Sisiliskon levinneisyysalue ulottuu Välimeren tuntumasta Jäämeren rannoille, se onkin maailman pohjoisin matelija. Liskon menestyksen salaisuutena on pidettävä sen fysiologisia ominaisuuksia ja elintapoja. Uusien elinalueiden valloitusta on varmaan helpottanut sisiliskon kyky elää hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Se voi elää jopa yli 10-vuotiaaksi ja pysyttelee enintään muutaman kymmenen metrin alueella koko ikänsä, joskus elinpiirin keskiosissa on sopiva talvehtimispaikkakin.

Suomessa suomumatelijoihin kuuluu kaksi heimoa: sisiliskot ja vaskitsat. Sisilisko on pieni eläin, sillä sen kokonaispituus jää pariinkymmeneen senttiin. Vartalon yleisväri on ruskehtava ja pitkittäisviirut vartalonmyötäisiä, kuivassa ihossa on vaaleita täpliä. Liskon pää on pyöreä ja ruumis lieriömäinen, suhteellisen paksu häntä on liki kaksi kertaa ruumiin mittainen. Pitkävarpaiset jalat ovat melko lyhyet; nopeasti liikkuessaan sisilisko käyttää apuna myös vartalon liikkeitä, jolloin pieniä jalkoja voi olla hankala havaita.

Sisiliskolla on ainutlaatuinen tapa harhauttaa vihollistaan. Kun sisilisko ei pääse pakoon, se heiluttaa häntäänsä edestakaisin houkutellakseen pedon iskemään siihen. Ainakin pelästymistapauksissa erityinen lihas kurouttaa hännän poikki, minkä jälkeen sisilisko itse luikahtaa piiloon. Vaikka hännässä on vararasvaa, jonka menettäminen varsinkin syksyllä heikentää liskon kuntoa ja vaarantaa talvehtimisen, hännän menetys on kuitenkin pienempi paha. Sisiliskolle kasvaa tilalle uusi häntä, mutta se ei ole kuitenkaan alkuperäisen veroinen.
 
Kevään ensimmäisen sisiliskon näin puolivälissä toukokuuta paistattelemassa päivää Mikonsaaressa aurinkoisella metsäpolulla. Uros ja naaras kohtaavat toukokuussa paritellakseen. Naaraslisko hautoo munia elimistössään ja onkin kantavana huomiota herättävän pullea. Se synnyttää heinä-elokuussa tavallisesti neljästä kahdeksaan parisenttistä poikasta. Ne syntyvät kalvomaisen munan sisällä, mutta sätkivät itse kalvon rikki parissa tunnissa. Emo ei avusta poikasiaan mitenkään, vaan tulitikun mittaisten poikasten on kiirehdittävä itse saalistamaan. Niiden on nimittäin ennen koleiden säiden alkua ehdittävä kasvaa muutama sentti pituutta ja kerättävä vararavintoa talvehtimista varten.

Aikuisten sisiliskojen tapaan myös poikaset syövät erilaisia selkärangattomia eläimiä, kuten kärpäsiä, sääskiä, hämähäkkejä, toukkia ja perhosia. Ravintotutkimusten mukaan etelä- ja keskisuomalaisen sisiliskon ruokalistan kärjessä ovat hämähäkit, kaksisiipiset ja kaskaat. Yhdessä ne muodostavat noin kolme neljäsosaa sisiliskojen makupaloista, mutta myös perhoset ja lukit maistuvat.

Usein sisilisko itsekin päätyy saalistajan, vaikkapa kyyn ruokalistalle. Meillä liskokantoja verottavat erityisesti pienet petonisäkkäät, kuten päästäiset, linnuista puolestaan lepinkäiset sekä päiväpetolinnuista suo- ja hiirihaukat.

Sisilisko vaipuu horrokseen elokuun lopulla ja viettää kylmän ajan kiven alla, lahokannossa tai mättäässä. Kansa on paikoin uskonut sisiliskon kuolevan talveksi. Erään Someron miehen mukaan sisiliskosta tulisi krokotiili, jos se saisi kasvaa, mutta pieneksihän se jää, kun sen täytyy Suomessa kuolla talveksi.
 
Suomessa sisiliskokoiras herää huhtikuun puolivälissä, naaras kuukautta myöhemmin. Lyhyen aktiivisen kauden aikana naaraan on kuitenkin synnytettävä poikaset ja kerättävä vararavinto seuraavaa talvea varten. Pohjois-Suomessa vireä kausi on vain kolmisen kuukautta.

Sisiliskon ulkoinen olemus ei ole ehkä miellyttänyt kaikkia, ja kummallisena luonnonoikkuna on voitu pitää myös sen kykyä irrottaa kappale hännästään vaaran uhatessa. Vaarattomaan pikkueläimeen on kenties suunnattu osa siitä inhosta, vihasta ja pelosta, jota suuremmat matelijat ovat herättäneet. Aikojen kuluessa sisilisko on herättänyt ihmisessä monenlaisia, usein melko kielteisiä tunteita, vaikka nykyisin pientä liskoa ei vainota vaan sen annetaan rauhassa paistattaa päivää talon seinustalla tai kiven kyljessä.

Harmitonta sisiliskoa on aiemmin pidetty monin paikoin myrkyllisenä ja sen on uskottu purevan pahemmin kuin käärme. Arveltiin, että puremaan ei ole juuri parannuskeinoja, mutta yhdeksän valkean tamman maidon sanottiin kuitenkin auttavan. Jos tunsi sisiliskon syntysanat, luki ne ja samalla paineli vaskella puremajälkeä, niin sekin tepsi ainakin erään kuhmolaisen mukaan. Syntysanojen tai eräänlaisten lepyttelysanojen lukeminen heti sisiliskon nähtyään myös esti sitä käymästä kiinni. Toisaalta sisiliskon sanottiin purevan vain kiusattaessa.
 
Sisiliskoa ei sopinut tappaa, sillä sen pääpuoli oli ihmissukua, häntä sen sijaan käärmettä. Hännän se oli saanut käärmeeltä oltuaan sille lapsenpiikana: käärmeellä ei ollut varaa maksaa palkkaa piialle, joten se nipisti palan hännästään ja antoi sen sisiliskolle. Käärmeeseen on sisiliskon liittänyt myös uskomus, jonka mukaan se on käärmeen huoripoika tai käärmeen sisko.

Sisilisko on tuttu suomensukuisten kansojen asuinalueilla, ja eläimen nimityksen lasketaankin kuuluvan vanhimpaan omaperäiseen, uralilaiseen sanastokerrostumaan. Sanalla on vastineita kaikissa sukukielissämme mordvaa ja unkaria lukuun ottamatta. Sisilisko-nimelle on eri kielissä monenlaisia äänteellisiä muunnoksia. Myös suomen kielen murteissa ja vanhassa kirjallisuudessa sisiliskoa tarkoittavasta sanasta on käytetty kymmeniä eri variantteja. Kyseessä on alkuaan hellyttelymuoto oletetusta sisiliskoa tarkoittaneesta sanasta sisal. Johdoksen varhaisimman muodon on arveltu olleen lähinnä sisalikko, tätä lähellä on esimerkiksi vironkielinen sisiliskon nimitys sisalik.
 
Suomen kielessä varhaisin kirjallinen merkintä on Mikael Agricolan vuonna 1551 kirjaama siseliskot (luetaan: sisäliskot). Ericus Schroderus mainitsee vuonna 1637 ilmestyneessä Latinalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassaan sisaliskon. Christfrid Gananderin 150 vuotta nuoremmassa leksikossa on myös artikkeli sisalisko, jossa yhdeksi rinnakkaismuodoksi annetaan sisilisko. 1800-luvun jälkipuolella sisilisko näyttäisi jo päässeen yleisimmäksi kirjakielen muodoksi. Murteissa eläimestä on käytetty sisiliskon lisäksi ainakin seuraavia nimityksiä: sikaliiska, sikaliisko, sikaliska, sikalisko, sikolisko, sisalisko, sisarlieska, sisarliisa, sisarlisko, sisarniska, sisilieska, sisiliesko, sisiliisko, sisiliusko, sisiniska, sisolieska, sisolisko, sisälisko, sysilieska.

Yksi suomenkielisen luonnontieteellisen kirjallisuuden uranuurtajista ja edistäjistä oli kuopiolainen Aukusti Juhana Mela. Hänen vuonna 1872 ilmestyneessä esikoisteoksessaan Fauna Fennica, Suomen Eläimistö on esitelty muun eläimistön mukana myös matelijat. Mela loi uuden eläintieteellisen termin typistämällä sisiliskon liskoksi, ja sisilisko tarkentui merkitsemään vain tiettyä liskolajia eli nykyistä sisiliskoamme.

Jos haluat sisiliskoja pihapiiriisi, kokoa aurinkoiseen paikkaan näyttävä kivikeko, johon jätät sopivia koloja sisiliskojen piilopaikoiksi. Kivikkoon voit myös istuttaa mehikasveja ja muita sopivia lajeja, jotka ilahduttavat kukinnallaan ja hellivät pihapiirin pörriäisiä.
Sisiliskoperhe valtasi terassin Kuopiossa.

Halkopinoon sisilisko
oli tehnyt pesän.
Suunnitteli viipyvänsä
siellä koko kesän.

Poikasia oli sillä
viisi taikka kuusi.
Halkopino vuodenvanha,
ei siis ihan uusi.

Tuli siihen mökkiläinen,
aikoi purkaa pinon.
Sydämessä hyinen tunne
oli pikku dinon.

Kutsui apuun lapsilauman
puolustamaan omaa.
Lapset juoksi kaikkialla,
pitkin joka lomaa.

Sydän heltyi mökkiläisen,
antoi puitten olla.
Sisilisko pelin voitti
vähintään kaksi nolla.

tee 3.7.2011

Lähteet: Anna Tuominen, Suomen Luonto 4/2021; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Terhivuo, Suomen luonto. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat; Kauri Mikkola, Suomen Luonto 26.7.2014; Kirsti Aapala, Kielikello 2/2003; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Yle Savo/Mika Moksu 19.7.2011; tee 3.7.2011, Suomi24.fi. Sisilisko ja halkopino. Suurin osa kuvista Iina Tuomolan.