Jääsoittimet ja jääveistokset hehkuivat revontulten värejä

27 maaliskuuta 2021

Imatralla Vuoksen kalastuspuistossa Varpasaaressa oli helmikuun ajan kahdessa jääiglussa esillä jää-, video- ja äänitaidetta. Tämän vuoden teemana oli soittimien esittelyn lisäksi Vuoksen pohja ja vedenalainen maailma. Iglu tehtiin nyt viidettä kertaa, tosin kahden edellisen talven sääolot olivat niin vaihtelevat, etteivät jääkupoli ja jäästä tehdyt soittimet kestäneet sitä.
 
 
Aiemmin Varpasaaressa on nähty yksi jääiglu, mutta tämän talven erittäin hyvien olosuhteiden ansiosta rakennettiinkin kaksoisiglu. SounDome-projektin aivoina toimi jäämestari Juuso Partanen, joka on harrastanut jäänveistoa parinkymmenen vuoden ajan sekä Suomessa että ulkomailla. Kymmenhenkinen talkoojoukko rakensi kaksoisiglun kahdessa viikossa.
 
 
Työ oli alkanut kupolien pohjan tamppaamisella ja jäädyttämisellä. Seinät rakennettiin ilmatäytteisten muottien päälle lumisohjosta ja suihkutetusta vedestä viisisenttisiksi, minkä jälkeen lumilingon ja -tykkien avulla niihin saatiin tarvittava 30 sentin vahvuus. Rakennusvaiheiden välillä täytyi aina odottaa jään kovettumista. Sopiva ilmankosteus sekä vallinnut pitkäkestoinen pakkanen olivat tärkeitä työn onnistumisen kannalta.

Jääkupolien pinta-ala oli 55 m2 ja korkeus 3,6 m, ja nämä halkaisijaltaan kahdeksanmetriset kupolit oli yhdistetty lyhyellä jäisellä välitunnelilla. Pellistä rakennettujen ovien ympärillä oleva uretaani piti pakkasen iglujen ulkopuolella ja toisaalta säilytti iglujen sisäpuolisen lämpötilan neljässä pakkasasteessa, jota ilmanvaihtokoneisto piti yllä.
 

Iglujen valmistuttua alkoi veistosten ja soitinten veistäminen jäästä, mikä vei kaksi viikkoa. Teräsjäätä käytettiin sisätiloissa sekä veistosten ja soittimien raaka-aineena 13 000 kiloa. Yksi jäälohkare painaa 150 kiloa, ja näitä lohkareita sahattiin Saimaasta ja kuljetettiin rakennustyömaalle kaksi rekkakuormallista.
 
Jäätä nostettiin myös Vuoksesta suoraan tapahtuma-alueen keskeltä. Työntekijöillä oli verstaana konsertti-iglun vieressä oleva toinen jääkupoli, jossa voitiin myös säilyttää keskeneräisiä veistoksia ilman pelkoa niiden sulamisesta.
 
 
Vierailimme jääigluissa helmikuun viimeisinä päivinä. Taidegalleriassa oli rapuja, kaloja ja muitakin jääveistoksia, jotka kertoivat Vuoksen tarinaa. Suurin jääveistoksista oli lähes ihmisen kokoinen sukeltaja, jonka silmin katselimme Vuoksen vedenalaista maisemaa seinälle heijastetusta videoteoksesta.
 
 
Iglussa oli myös jäinen seinä, joka kuvasti Vuoksen pohjassa olevan Linnakosken voimalan vanhaa puista patoa. Olimme tässä tilassa ikään kuin sukelluksissa, joten siellä ”uiskenteli” jäästä veistettyjä haukia, ahvenia, lohia ja rapuja, jotka pääsivät oikeuksiinsa upean valaistuksen avulla.
 

Konserttisalissa oli jääsoitinnäyttely, jossa marimba, udu-rumpu, torvet ja sello hehkuivat revontulten värejä valaistuksen avulla. Sello olikin oikea jäämestarin taidonnäyte, sillä työstämisvaiheessa sellon kaula oli pitänyt saada paikalleen millintarkasti oikeaan asentoon. Marimbaan oli tehty jäälohkareesta sahaamalla useita kieliä. Jäinen kieli oli hiottu ja koverrettu, jolloin siihen oli saatu erikorkuisia säveliä.
 
 
Tänä vuonna iglussa ei voitu koronaviruksen takia järjestää perinteisiä konsertteja, mutta me vierailijat pääsimme itse kokeilemaan soittimia. Lehtiotsikon sanoja lainatakseni Imatralla voi siis soittaa jäätä ja sukeltaa videolla!

Yö on kylmä eikä hän aio poistua,
lumen ja kuuran hahmo,
hän aikoo jäädä tänne talveksi. Mutta talvi voi hänen kaltaisilleen
olla lyhyt, sitä hän ehkä tahtookin sanoa.
Minä sytytin hänelle valon
kirjoittaakseni hänet muistiin. 
Mirkka Rekola

Lähteet: GoSaimaa.com; Imatra 11.1.2021, 22.1.2021 ja 3.2.2021; Mikko Savolainen, Yle; Samppa Rautio, Iltalehti 13.3.2018; Santeri Tynkkynen, Etelä-Saimaa 7.2.2021; Sirkka Haverinen, Yle Uutiset 7.2.2021; Tommi Parkkinen, Yle. Uutiset 28.1.2017; Ville Toijonen, Juuso Partasen haastattelu, Yle Uutiset 16.1.2021; Mirkka Rekola, Taivas päivystä. SounDome-yhdistys Jere Nuppola ja Toni Kainulainen sekä Juuso Partanen, mm. jääsoittimet; projektin työntekijät; Jussi Solehmainen, Imatran Urheilusukeltajat, Videoteos; taitelija Katri Verronen, Sukeltaja.

LUE LISÄÄ

Ketut ovat maaltamuuttajia

20 maaliskuuta 2021

Tutkimustulosten mukaan viime jääkauden aikana 40 000 – 9500 vuotta sitten Euroopassa eläneet ketut olivat hämmästyttävän samanlaisia kuin meidän kettumme nyt. Geenit ovat virranneet idästä länteen, kettu ja susi ovat nimittäin ne koiraeläimet, joista on löydetty Euroopassa eniten jäänteitä viime jääkauden ajalta. Sen jälkeiseltä lämpökaudelta ketusta onkin sitten tehty jo ylivoimaisesti eniten löytöjä. Kettu näyttää siis selviytyneen lähes missä oloissa tahansa.
 
 
Nykyisin puhutaan kettujen maaltamuutosta uutena ilmiönä. Biologi Timo Vuorisalon mukaan kettu on kuitenkin ollut meillä tavallinen kaupunkivieras jo 1800-luvulla. Sitäkin vanhempia kettupopulaatioita on ollut kaupungissa tai ainakin Turussa, sillä ennen 1700-luvun puoliväliä Turun tuomiokirkon papin Samuel Wacklinin kerrotaan tappaneen 56 kettua Kakolanmäeltä.
 
Hevoset olivat 1800-luvulla tärkein kulkuväline, ja niiden rehuvarastojen luona vilisi kettujen lempiruokaa myyriä. Myös jätehuolto oli alkeellinen, joten kaikkiruokaiselle repolaiselle riitti ravintoa. Siinä pari hyvää syytä kettujen viihtymiseen kaupungissakin.
 
 
Kettujen kaupungistumisessa on kolme vaihetta. Aluksi ne kävivät vain saalistamassa kaupunkialueella, mutta pysyvä elinpiiri oli sen ulkopuolella. Toisessa vaiheessa eläimet muuttivat reviirinsä kaupunkiin. Tuoreimmat havainnot kertovat, että ketut ovat siirtyneet jo kolmanteen vaiheeseen, sillä ne ovat niin tottuneita ihmisen läsnäoloon, että pesivät kaupungin sisällä. Varsinkin eteläisen Suomen kaupungeissa ketuista näyttää tulleen jopa tuttavallisia. Onko pihapiiriin tullut kettu peloton vai kesy? Asiantuntijoiden mukaan se on todennäköisesti peloton yksilö ja oppii hyödyntämään ihmisen tarjoamaa apua eli kesyyntyy.

Venäläinen geneetikko Dmitri Beljajev aloitti vuonna 1959 kokeen nähdäkseen, miten ketut kesyyntyvät. Hän onnistuikin kesyttämään ketun muutamassa sukupolvessa. Tätä ilmiötä kutsutaan domestikaatiosyndroomaksi, ja sen kuvasi aikoinaan jo evoluutioteorian isä Charles Darwin. Biologi, tiedetoimittaja Maija Karala on kirjoittanut artikkelin tuosta Beljajevin tutkimuksesta.
 
 
Havaintojen perusteella kettuja esiintyy meillä koko maassa, myös suurimmissa kaupungeissa ja tunturialueella, sama tulos on saatu myös Luonnonvarakeskuksen riistakolmiolaskennoissa. Kaupunkiketut ovat jo useiden sukupolvien ajan tottuneet elämään lähellä ihmistä, ja niistä on tullut rohkeampia kuin harvaan asutuilla alueilla elävistä lajitovereistaan. Ylen Luonto-Suomen nisäkäsasiantuntija Heidi Kinnusen mielestä se on osittain perimän ja osin oppimisen tulosta.
 
Kettu pyydystää erittäin ahkerasti myyriä. Sen vuoksi kettuja voi pitää hyötyeläimenä varsinkin kaupungeissa, sillä myyrät levittävät punkkeja. Ketut pitävät siis hiiri- ja myyräkannat kurissa, samoin ne hävittävät rottia.
 
 
Jotkut kissojen ja koirien omistajista ovat olleet näkevinään, että kettu on yrittänyt käydä lemmikin kimppuun. Riista-asiantuntija Matti Sundelin mukaan kettu tuskin havittelee kotieläintä ruuakseen, mutta ehkäpä kaverikseen. Hänen mielestään kissan tai koiran ja ketun lähempi tutustuminen kannattaa kuitenkin estää, koska ketuilla on paljon kapia, mikä on ikävä sairaus lemmikkieläimellä.

Kettu etsii parittelukumppania tammi-maaliskuussa. Näinä aikoina saatat siis kuulla haukahduksia, joilla kettu-urokset kutsuvat naaraita. Maaseudulla tai kaupungin ulkopuolella ketut perustavat pesäluolansa kiviröykkiöön tai hiekkarinteeseen. Kaupungistuneille ketuille asumattomat talot ja niiden perustukset muodostavat nykyisin mieluisan asuinsijan. Samoin niille kelpaavat piharakennukset tai vaikkapa automyymälä, jonka alla kettuvanhemmat kasvattivat viime kesänä pentujaan Suomen Luonnon artikkelin mukaan. Viereisellä tontilla oli huoltoasema, niinpä pennut tottuivat nopeasti ihmisiin ja kaupunkielämään.
 
 
Touko-kesäkuussa syntyvien poikasten lukumäärä vaihtelee huomattavasti ravinnon määrän mukaan. Kuukauden ikäisenä poikaset kurkistelevat jo ulos pesästä ja alkavat tutustua pesäkolonsa ympäristöön turvallisesti emon valvonnassa. Kettujen pennut ovat leikkisiä ja oppivat sillä tavalla myöhemmän elämän tarpeita.

Erään juhannuksen tienoilla kuulin Lappeenrannan Linnoituksen lähellä asuvasta kettuperheestä, niinpä läksin etsintämatkalle. Aikuisia kettuja en nähnyt, mutta löysin kaikki kolme pienokaista temmeltämässä teollisuusraiteella ja sen läheisyydessä. Ne vähät välittivät minusta, tosin kuvasin niitä etäältä.
 
 
Kanavarkaan ajat ovat ohitse ja monet ketut ovat siirtyneet taajamiin, joissa on tarjolla enemmän ravintoa, vähemmän vihollisia ja metsästyksen aiheuttama stressikin puuttuu. Osasta on tullut jopa aitoja citykettuja, jotka ovat voittaneet pelkonsa ja sopeutuneet elämään ihmisen läheisyydessä. Ketut ovat siis muuttaneet maalta kaupunkiin paremman elintason perässä.

Kettu, tuliturkki
aidan takaa kurkki
näkyisikö pihamaalla
nam, nam, syötävää.
Sulavasti niin kuin tali,
pujottautui aidan ali.
Ja kohta oli hampaissa
jo kana muheva.
Jukka Itkonen
 
Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 5.2.2018; Anniina Liimatainen, Maaseudun Tulevaisuus 31.7.2020; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Elina Kaakinen. Ylen Luonto-Suomen nisäkäsasiantuntija Heidi Kinnunen Yle Uutiset 4.1.2020; Hirvikota; Ilmatieteen laitos; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 1/2021; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Jyväskylän yliopisto. Koppa; Kaisa Häkkinen. Tiede. Helsingin Sanomat 2.10.2012; Kari Kytö, Maaseudun Tulevaisuus 31.7.2020; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Maija Karala, Erään planeetan ihmeitä 7.4.2015; Mari Pihlajaniemi, Suomen Luonto 28.6.2018; Nathan Anderson, Kettu, unsplash; Ranua Zoo, Lapin arktinen eläinpuisto; Riikka Tervonen. Kieli kartalla. Kielikello 1/2014; Riistakolmiot.fi; Suomen luonto. Eläimet. Kettu. Asko Kaikusalo. Kaarina Kauhala. Pirkko Ukkonen; Riistakolmiot.fi; Seppo I. Seppälä 25.5.2009; Tuomas Heinonen, Suomen Luonto 14.11.2019; tuomas.salste.net; Yle Lahti. Luonto. Riista-asiantuntija Matti Sundelin; 23.8.2011/9.4.2012; Jukka Itkonen, Hirvi irvistää.

LUE LISÄÄ

Metsäpoluilta iloa ja kuntoa - kuuletko kevättalvisen luonnon kutsun

13 maaliskuuta 2021

Kaunis luminen talviluonto on hemmotellut meitä tänä vuonna joka puolella Suomea. Luonnossa liikkumisen tapoja on yhtä monta kuin on sinne lähtijöitäkin. Kävijätutkimusten mukaan suomalaiset hakeutuvat luontoon erityisesti maisemien, tunnekokemusten ja rentoutumisen vuoksi. Nyt korona-aika on saanut ihmiset luontopoluille ja laavuille niin runsaasti, ettei koskaan aikaisemmin ole vastaavaa nähty.
 
 
Runsas kolmannes kaikesta aikuisten vapaa-ajan liikunnasta ja ulkoilusta tapahtuu luonnossa. Luonto voikin olla rentouttavampi kuin rakennettu ympäristö, koska se tarjoaa myös esteettisiä elämyksiä. Luonto on sekä liikkumispaikka että liikkumaan innostaja, sillä se ikään kuin houkuttelee kaikkina vuodenaikoina luokseen. Vaihteleva maasto myös innostaa liikkumaan reippaammin kuin kaupunkiympäristö.
 
Tänä talvena metsä ja jää ovat kutsuneet meitä monien viikkojen ajan laduille, luistelureiteille ja poluille tai uusimpana trendinä villasukkajuoksuun. Minusta se on kyllä uusvanha idea, sillä minä juoksentelin siskojeni kanssa lapsena pitkin hankia isän kolmet villasukat jalassa. Lumikenkäily tai lumikenkäsukset tuovat ulottuville reitittömätkin maastot, onhan lunta vielä jäljellä melkoisesti. Pian saamme iloksemme myös hankiaiset eli kantavat hanget, joilla kelpaa viilettää.
 
 
Yli kaksi miljoonaa suomalaista ilmoittaa harrastavansa kävelyä. Maastossa käveleminen vaikuttaa monella tavalla ja sopii kaikenikäisille. Terveydelle on hyväksi kävellä reippaasti puoli tuntia päivässä, vaikka vain vähän kerrallaan. Sitä paremmin tulee tietysti lähdettyä ulkoilemaan, mitä vaivattomampaa se on.
 
Minun kaupunginosastani on helppo lähteä niin metsäpolulle kuin hiihtoladullekin. Lenkkeilemässä käyn yksin tai mieheni kanssa ainakin joka toinen päivä, tavallisesti sauvomme reippaasti tunnin pitkin metsiä. Olemme nimenneet lenkit muun muassa Annelin lenkiksi, Olgan lenkiksi, rantalenkiksi ja metsälenkiksi maaston tai sijainnin mukaan. Fyysisten kuntovaikutusten lisäksi ulkona liikkuminen virkistää mieltä ja kotiinpaluun jälkeen on rento, hyvä olo.
 
 
Liikkuessamme haemme luonnosta tietoisesti tai alitajuisesti virkistystä, rentoutumista, rauhaa, hiljaisuutta, kauneutta ja erilaisia elämyksiä. Tämän hetken paras tieteellinen tutkimustulos liikunnan ja luonnon yhteisvaikutuksesta on näyttö mielialoihin liittyvästä lyhytkestoisesta hyödystä. Lyhytkin luonnossa oleminen vaikuttaa, sillä tutkimusten mukaan jopa kymmenen minuutin luonnossa oleskelu laskee sykettä, hengitystiheyttä, verenpainetta ja vähentää stressihormonia.

Kaksi tuntia viikossa riittää lisäämään itsearvioitua terveyttä ja yleistä hyvää oloa. Elimistö rauhoittuu ja mieli virkistyy sitä tehokkaammin, mitä pidempään luonnossa oleskelee, mutta toisaalta sillä ei ole merkitystä, mitä luonnossa tekee ja kuinka pitkinä jaksoina. Tarkkoja minuuttimääriä tärkeämpää on ylipäätään lähteä luontoon ja ennen kaikkea nauttia siellä olostaan. Minulle luonnon sekä sen eläinten, lintujen ja kasvien havainnointi on ympäri vuoden mieluisaa ja saan siitä itselleni paljon energiaa. Usea meistä löytää mielipaikkansa juuri luonnon helmasta; tutkimuksissa onkin todettu, että mielipaikoissaan ihminen pystyy säätelemään olotilaansa terveyttä edistävään suuntaan. Sienestys ja marjastus ovat syyskesällä monelle tärkeitä, vaeltaminen ja geokätköily jollekulle toiselle – ne kaikki ovat lisäksi oivallisia liikunnan muotoja.
 
 
Ulkoilu- ja luontoharrastukset ylläpitävät myös ihmissuhteita. Toisaalta myös yksin liikkuminen tekee hyvää, jos kaipaa vastapainoa kiireiseen arkeensa ja ihmisten paljouteen. Tällä hetkellä eli pandemian aikana suositellaankin liikkumista nimenomaan yksin tai omien perheenjäsenten kanssa. Olet varmaankin huomannut, miten luonnossa mieli tyhjenee ja ajatukset selkiintyvät. Omakohtaisena muistumana tulee mieleeni juoksulenkit töiden jälkeen. Kun läksin kotoa, päässä tuntui olevan puristavan tiukka pipo. Juostessani tuohon pipoon ikään kuin tuli reikiä, kun huolet hävisivät pikkuhiljaa taivaan tuuliin. Kotiin päästyäni minulla ei ollut päässäni enää minkäänlaista pipoa!
 
 
Uusia voimapolkuja on perustettu ainakin Parkanoon, Helsinkiin ja Mikkeliin. Seitsemisen kansallispuistossa Ylöjärvellä runot rytmittävät voimapolkua, jonka ohjetaulut on suunnitellut Tampereen yliopiston psykologian professori Kalevi Korpela. Tauluissa on huomioitu luonnossa vietetty aika sekä muutokset kehossa, mielialassa ja tarkkaavaisuudessa. Voimapolku syntyi osana Metsäntutkimuslaitoksen eli Metlan ja Tampereen yliopiston Terveyttä metsästä -hanketta. Idea on nyt viety myös Luxemburgiin, Ranskaan ja Ruotsiin eli se on suomalainen vientituote.
 
 
Japanissa metsässä ulkoilusta käytetään ilmausta shinrin-yoku, joka on suomennettavissa metsäkylvyksi. Tämä tarkoittaa terapeuttista kävelyä metsässä, jossa ihminen intuitiivisesti tuntee olonsa hyväksi ja voi käyttää kaikkia aistejaan. Esimerkiksi puista haihtuvien ainesten tuoksu, veden ääni ja kauniit maisemat aktivoivat ihmisessä mielihyvää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta luonnon kanssa.

Japanissa on tutkittu 2000-luvulla metsän vaikutusta ihmisen fysiologiaan, esimerkiksi keskushermoston toimintaan ja stressiin liittyviin merkkiaineisiin veressä ja syljessä. Tutkimuskohteina käytettyjä metsiä on sertifioitu terveysmetsiksi. Niiden käytön edistämiseksi on koulutettu metsäterapeutteja ja luotu erityisiä metsäkylpyohjelmia, joissa kansalaisia ohjataan metsäkäynneille.

Aurinko pilkistää pilven takaa lumiseen metsään
 
Siis lähde linnuntietä,
jos joudat, kulkemaan,
ja juhlahetki vietä
kun saavut linnuntietä
metsään tuuheaan.

Juupelijuhla varmaan
metsän salissa on:
näet pilven takaa harmaan
pilkistelevän armaan
iloisen auringon. 
P. Mustapää

Lähteet: Anne Brax, WWF-lehti 1/2020/Luonnonvara-keskuksen tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen; Anne Kuusisto, 25.4.2018; Annukka Alapappila 5.4.2019, Sydänliitto; Anu Kylvén, Suomen Mielenterveys ry, Mieli ry; Ann Ojala ja Liisa Tyrväinen, Mielenterveys-lehti 3/2015; Luontokortit. Luontosivusto; Metsähallitus; Reumaliitto; Suomen Mielenterveys ry; Sydänliitto; UKK-instituutti 18.1.2021; P. Mustapää, Aurinko pilkistää pilven takaa lumiseen metsään -runon kaksi ensimmäistä säettä.

LUE LISÄÄ

Satusankari Mikko Repolainen

06 maaliskuuta 2021

Tiedätkö, mistä sanat Kettu ja Repolainen tulevat? Suomessa ketun vanha nimi  on repo. Se on ikivanha sana, joka esiintyy myös kaikissa suomen sukukielissä. Karjalan kielellä se on repo, reboi ja rebolaine, lyydiksi rebuoi ja rebuo, vepsäksi reboi, repej, vatjaksi repo, viroksi rebane ja liiviksi re'bbi. Viroksi rebu tarkoittaa myös punakellertävää väriä ja munankeltuaista. Muissakin kielissä ketulle on samankaltaisia nimiä, kuten portugalin raposa sekä turkkilaisen osseetin rubas ja robas sekä nykypersian robah. Muinaisnorjaksi repo on refr. Nykyruotsiksi kettu on räv, sen sanan arvellaan lainautuneen ruotsiin itämerensuomalaisista kielistä. Repo-sana tunnetaan myös etäisimmissä sukukielissämme, joissa se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin meilläkin, siis kettua. Esimerkiksi unkarissa sanan vastine tarkoittaa paitsi kettua myös viekasta.
 
 
Repo on ollut aikoinaan tärkeä turkiseläin. Sen nahkasta käytettiin nimitystä kettu, joka siirtyi sittemmin koko eläimen nimeksi. On sanottu esimerkiksi Pehmeä kuin revon kettu eli ketun turkki. Repo on sittemmin jäänyt toissijaiseksi sanaksi, ja sitä käytetään nykyään vain saduissa Kettu Repolaisena ja runokielessä. Repo-sana elää edelleen suku- ja paikan- sekä kadunnimistössä. Joihinkin sanontoihinkin repo on jäänyt, kuten maata reporankana.
 
 
Kettu puolestaan on tarkoittanut alun perin suomen itämurteissa ´ohutta nahkaa, kalvoa tai kuorta´. Myös Lönnrotin suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) kettu-sanan ensisijaisena merkityksenä mainitaan ´ohut nahka´ ja vasta jäljempänä ´eläin´.

Kananmunan kuoren alla tai kuuman maidon pinnalla oleva kalvo on myös kettu. Maaningalla kun kettuun kiehuu velli, sillo ov velli kystä (kypsää). Savitaipaleella on varoiteltu heikoille jäille menemisestä: Ehä siel viel oo ko ohva (= ohut) kettu jeäätä! Ihmisen vaatetustakin on kutsuttu ketuksi, esimerkiksi Juuassa pienillä poejjilla eij ̮olt mittääm muuta kun semmonem paejjankettu päällä kesällä. Viipurin läänin Uudellakirkolla on sanottu: Kun kuoloo ihmine tulloo kalma silmii pääl, se o sellane kettu iha. Ilomantsissa samalle ilmiölle on tunnettu nimitykset kalmankettu ja kuolemankettu. Ketun antaminen tai heittäminen on ollut myös kiertoilmauksena kuolemalle.


Luulöytöjen perusteella kettu ja näätä ovat olleet Suomessa muinaisten metsästäjien yleisimpiä riistaeläimiä. Aikoinaan ketun nahka on ollut yksi arvon mitta ja vaihdon väline. Kun turkikset siirtyivät vähitellen vaihdon välineistä pelkästään kauppatavaraksi, tuli oravasta, ketusta ja näädästä tärkeimmät lajit. 1900-luvun alussa kettua pyydettiin arvokkaan turkin vuoksi ja vieläpä 1940-luvulle asti, jolloin yksi kettu vastasi kuukauden palkkaa savotassa - nykyään turkin arvo on kymmenen euroa. Myöhemmin kettu muuttui turkiseläimestä vahinkoeläimeksi, josta maksettiin tapporahaa, siitä tosin on jo luovuttu. 

Muinaiset suomalaiset uskoivat revontulien syttyvän kipinöistä, jotka syntyvät taivaankannen yli juoksevan tuliketun huiskiessa hännällään tunturien lumisia kylkiä. Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä mainittu tulikettu eli tulirepo tai tulikko on myyttinen eläin, joka oli jokaisen metsästäjän salaisten toiveiden kohde. Jos sen onnistui saamaan saaliiksi, kaataja tuli rikkaaksi ja kuuluisaksi. Salaperäinen korvessa lymyilevä ja kotiluolassaan hohtava kekälehäntäinen tulikettu on kuvattu myös Veikko Huovisen romaanissa Havukka-ahon ajattelija.

 
Kansantarinoissa kettua luonnehditaan viekkaaksi ja vaikeasti saalistettavaksi, kuten Hinnerjoelta oleva sananparsikin toteaa Ei vanh ket myrkky syä. Vanhan uskomuksen mukaan saaliseläimen nimeä ei saa lausua äänen, siksi kettu ja mikko ovat olleet alun perin repo-sanan kiertoilmauksia. Nykyisin kettu on riistaeläin, jota pyydystetään pääasiassa riistanhoidollisista syistä, ja vuosittainen saalismäärä on 50 000 – 60 000 yksilöä. 

Pohjoisessa kansanperinteessä kettu repolainen on siis ollut älyn ja oveluuden vertauskuva. Niinpä sen ominaisuudet ovat siirtyneet kuvaamaan myös meidän käytöstämme, sillä vilpillinen ihminen kulkee ketunhäntä kainalossa tai pelaa kettua. Ketuttaa-verbi on merkinnyt ainakin Vampulassa nykykielestä poiketen viekasta lahjomista. Ketun maineeseen kansansatujen nokkelana juonittelijana lienevät vaikuttaneet sen valpas, veijarimainen katse ja utelias luonne.
 
Ulkonäöltään kettu eli punakettu on pienen koiran kokoinen, pitkäjalkainen ja siro. Sen turkki on päältä punaruskea, vatsapuoli ja hännänpää loistavat valkoisina - kettua ei juuri voi sekoittaa muihin koiraeläimiimme. Kettu vaihtaa syksyllä lämpimän talviturkin, joka on pohjoisilla seuduilla pidempikarvainen kuin etelän revoilla. Ketun häntä on lähes puoli metriä pitkä, kylmällä ilmalla kettu käpertyykin kerälle ja peittää osan turkista tuuhealla hännällään.
 
 
Vaikka kettu on metsäeläin, se käy usein etsimässä syötävää viljelymailta. Varsinkin talvella ja myyräkatovuosina sen liikkumisalue on kymmeniä neliökilometrejä. Kettu on elinympäristönsä mukaan kaikkiruokainen yleispeto, jonka ravintoa ovat pikkunisäkkäät, sammakot, liskot, madot, isot hyönteiset ja raadot sekä eläinravinnon puuttuessa kasvitkin. Repolainen pyydystää kuitenkin erityisen paljon myyriä, ja myyrien kannanvaihtelut vaikuttavat suoraan sen lisääntymistehoon. Ketulle on kehittynyt ns. hiirihyppy: paikallistettuaan hiiren tai myyrän kettu loikkaa ilmaan ja syöksyy sitten etujalat edellä saaliin päälle. Englannissa kettu syö paljon kastematojakin, Etelä-Ruotsissa puolestaan kanit ovat sen lempiruokaa. Kettu on saalistaja, mutta se voi itsekin joutua ilveksen tai suden saaliiksi.
 
 
Kettu on maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin. Se on hyvin oppivainen, sopeutuvainen ja älykäs. Kokemuksiaan ja muistiaan hyväksikäyttäen se vaihtaa käyttäytymistapojaan herkemmin kuin useimmat muut eläimet, niinpä laji on sopeutunut sekä tuntureille että laaksoihin, maalle ja kaupunkiin. Luiden dna kertokin, että sopeutuneisuus on pitänyt Euroopan kettukannan hyvin vakaana jo kymmeniä tuhansia vuosia. Suomessa kettua tavataan melkein kaikkialla, tiheimmin sitä esiintyy maan lounaisosassa. Syksyin kanta on suurimmillaan, n. 150 000 yksilöä. Vaikka repolaisia näyttää nykyisin vilistävän vähän joka puolella, ne ovat riistakolmiolaskentojen perusteella viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana vähentyneet pääosassa maata. Blogipostaus cityketuista on 20.3.2021.
 
Ketun jäljet järven jäällä,
paksun lumipeitteen päällä.
Kettu hankea huiskii hännällään,
saaden näin revontulet syntymään.
Taivaalla välkkyy väriloiste,
eilisiltaisen näytelmän upea toiste.
Ketun hahmo loittonee polun päässä,
siinä mistä järvi on kokonaan jäässä.
Repo yksin polkua eteenpäin käy,
ei kaverina toisia kettuja näy.
Sankari tuo monenlaisen tarinan,

saanut maineen yksinäisen kulkijan.

Lyydia Vädeenmetsä

Lähteet: Alice Karlsson, Suomen Luonto 5.2.2018; Anniina Liimatainen, Maaseudun Tulevaisuus 31.7.2020; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Elina Kaakinen. Ylen Luonto-Suomen nisäkäsasiantuntija Heidi Kinnunen Yle Uutiset 4.1.2020; Heli Sirviö, Yle Uutiset 3.1.2016; Hirvikota; Ilmatieteen laitos; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 1/2021; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Jyväskylän yliopisto. Koppa; Kaisa Häkkinen. Tiede. Helsingin Sanomat 2.10.2012; Kirlah-kielet 18.5.2011; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Luontoilta, toimittaja Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Maija Karala, Erään planeetan ihmeitä 7.4.2015; Mari Pihlajaniemi, Suomen Luonto 28.6.2018; Ranua Zoo, Lapin arktinen eläinpuisto; Riikka Tervonen. Kieli kartalla. Kielikello 1/2014; Riistakolmiot.fi; Suomen luonto. Eläimet. Kettu. Asko Kaikusalo. Kaarina Kauhala. Pirkko Ukkonen; Riistakolmiot.fi; Seppo I. Seppälä 25.5.2009; Taigakoru; tuomas.salste.net; Yle Lahti. Luonto. Riista-asiantuntija Matti Sundelin; 23.8.2011/9.4.2012; Lyydia Vädeenmetsä, ET-lehti 1.2.2012.


LUE LISÄÄ