Kuvamuistoja heinäkuusta joulukuuhun

Heinäkuu
Tuoksuu villit mansikat,
vadelmat ja lillukat.
Eipä maistu mikään muu,
on jo metsän heinäkuu.

Elokuu
Sirkka viulun virittää,
soittojansa sirittää.
Ilta hämyyn kietoutuu,
onkohan jo elokuu?

Syyskuu
Pii paa puu, terve syyskuu!
Omenat on vielä puussa,
Pian ne maistuu lasten suussa.
Makeaksi suu, onhan syyskuu.

Lokakuu
Katsokaa lehtiä putoaa,
punaista, keltaista, ruskeaa.
Pöllövaari vastaa: huuuuuu,
metsässä on lokakuu.

Marraskuu
Marraskuun iltoina nähdä voi kummia,
hämärän hahmoja, varjoja tummia.
Lieneekö tonttu vai naapurin kissa,
vilahdus vain - se on kadoksissa.

Joulukuu
Joulukuu on täynnä kiirettä ja juoksua,
paperin rapinaa, piparin tuoksua.
Enkeli joulun viestiä kantaa,
rauhaa ja iloa lahjaksi antaa.

Lähteet: Kuukausirunot heinäkuu – joulukuu. birgitmummu.fi

LUE LISÄÄ

Lumihiuksia – mitä ihmettä?

Marraskuisena aurinkoisena päivänä olin etsimässä kääpiä ja limasieniä valokuvatakseni niitä. Kuivuneitten kuusenoksien kasassa oli liituvinokkaita, kauniita nekin. Maassa lojui myös puolittain lahonneita lehtipuiden oksia, jotka olivat jääneet maatumaan. Katseeni kiinnittyi niiden lomaan: jotain valkeaa pursusi puun kuoren välistä, ikään kuin valkeita hiuksia. Kuvasin oksan ja otin sen sitten mukaani, että saan tutkia vielä kotona.

Mutta mitä ihmettä? Huoneilmassa valkea katosi ja käteeni jäi pelkkä oksa. Vein sen takaisin pihalle pettyneenä - valkea olikin vain kuuraa. Kun vilkaisin tunnin päästä pihamaalla olevaa oksaa, siihen oli alkanut kasvaa uudelleen valkoista hahtuvaa. Nyt olin ihmeissäni. Tarkastelin valokuviani tietokoneelta ja aloin etsiä tietoa tuosta valkeasta ilmiöstä, joka mainittiin nimellä hiusjää.

Iltapäivällä läksin uudelleen samaan metsään ja löysin vielä yhden valkean hattaran kannon tyngältä. Saman päivän retkellä muodostelmia voi siis huomata useassa paikassa. Lisäksi pitää olla liikkeellä aamulla tai aamupäivällä, sillä iltapäivällä hiusjäät ovat voineet jo sulaa.

Ensimmäiset tieteelliset havainnot lumihiuksista tehtiin Yhdysvalloissa vuonna 1833, mutta ilmiö kuvattiin tarkemmin vasta 1918. Asialla oli tuolloin kuuluisa saksalainen tutkija Alfred Wegener, joka oli esittänyt myös teorian mannerlaattojen liikkeistä. Hän arveli tietyissä puissa viihtyvän sienimäisen kasvuston liittyvän jotenkin hiusjään muodostumiseen.

Emeritusprofessori, hiusjäätä vuosikymmeniä tutkinut sveitsiläinen Gerhart Wagner löysi todisteita Wegenerin teorialle 90 vuotta myöhemmin, mutta jään syntymismekanismi jäi edelleen selvittämättä. Nyt, liki 100 vuotta Wegenerin tutkimusten jälkeen sveitsiläis-saksalainen tutkijaryhmä varmisti hänen teoriansa oikeaksi. Syy jään hiusta muistuttavaan ulkomuotoon on luultavimmin liilatali Exidiopsis effusa -niminen sienilaji.

Christian Mätzler Bernin yliopiston sovelletun fysiikan laitokselta puolestaan selvitti, miten hiusjäätä muodostuu: kun lämpötila painuu pakkasen puolelle, puun pinnalla olevat vesimolekyylit jäätyvät, mutta puu pysyy sisältä sulana. Sulan puun huokosista alkaa imeytyä pintaa kohti lisää vettä, joka sekin jäätyy ja työntyy hiuksenhienoina rihmoina ulos. Mätzler kutsui ilmiötä puu-jää-vesi-kerrosleiväksi. Se on siis sienen hengitystä.

Hiusjää kasvaa lähinnä yöllä ja sulaa auringon noustessa. Se on näkymätöntä lumessa ja huomaamatonta kuurassa, sanoo tutkimuksessa mukana ollut biologi Gisela Preuß. Jopa kymmenen senttiä pitkät, mutta vain 0,01 mm paksut jäähiukset saattavat säilyttää muotonsa useita tunteja, vaikka lämpötila olisi noussut nollan tuntumaan. Myös tämä liittyy tutkijoiden mukaan sienikasvustoon, sillä jos puusta on hävitetty sienikasvusto, se ei enää tuota lumihiuksia.

Hiusjäätä esiintyy lähinnä 45–55 leveysasteilla lehtipuumetsissä eli varsinkin Keski-Euroopassa. Havaintoja valkoisista kasvustoista on kylläkin tehty lähes kaikilta mantereilta, ja hiusjäätä voi nähdä myös suomalaisissa metsissä.

Lahoavassa lehtipuussa olevat sienet ja niiden hengitys mahdollistavat siis sopivissa oloisissa lumihiusten synnyn. Tutkijaryhmän mukaan mystisten jäisten kiehkuroiden salaisuus säilyi näin kauan, koska ilmiö on harvinainen ja lyhytaikainen.

Yö on kylmä eikä hän aio poistua,
lumen ja kuuran hahmo,
hän aikoo jäädä tänne talveksi.
Mutta talvi voi hänen kaltaisilleen
olla lyhyt, sitä hän ehkä tahtookin sanoa.
Minä sytytin hänelle valon
kirjoittaakseni hänet muistiin.
Mirkka Rekola

Lähteet: Lasse Kosonen, Dmitri Schigel, Risto Setälä, Ivan Smirnoff, Suomen Luonto 8.12.2014, Suomen Luonto 9/2021 Ilmiöt; Repullinen retkiä -blogi 2.12.2019; Tiia-Maria Taponen, Iltalehti 17.12.2015; Tuomon kuva ja sana, luopioistenkasvisto.fi 1.12.2012; Mirkka Rekola, Taivas päivystää.

LUE LISÄÄ

Piikkikärkihaarakas on hauskannäköinen sieni

Haarakkaat ovat nimensä veroisia eli nämä sienet haarautuvat yksinkertaisesti tai moninkertaisesti, jolloin ne voivat muistuttaa muodoltaan sivellintä. Monet haarakkaista ovat keltaisia tai kellertäviä.

Keltaisia haarakkaita olenkin nähnyt metsässä, tämä löytämäni vaalea haarakas kasvaa kotipihassa ihan tontin ja puistometsän rajalla. Olin haravoimassa syksyn viimeisiä lehtiä marraskuussa, kun haravani löysi tämän haarakkaan. Sen lajia arvuuttelin pitkään.

 

Kuusihaarakkaalta puuttuu kokonaan vihreä väri, mutta tämän muutoin vaalean sienen haaran kärjet vihertävät. Siispä sieni lienee piikkikärkihaarakas sieniasiantuntijakälyni ja biologituttavan tunnistamana. Haarakkaisiin syvällisempi perehtyminen vaatii kuitenkin alan viimeisimpiin julkaisuihin tutustumista sekä mikroskoopin käyttöä, että itiöiden muoto ja pintarakenne selviää sekä asiantuntijoiden kielellä ilmaistuna rihmaston sinkilällisyyden toteaminen onnistuu.

Piikkikärkihaarakas on 4 - 14 cm korkea ja 4 - 10 cm leveä, jalkaa ei varsinaisesti ole näkyvissä, vaan haarat kiinnittyvät lukuisiin valkeisiin ns. juuriin. Pystysuuntaiset ja pitkänomaiset haarat ovat litistyneitä ja sileitä. Haarakas tuoksuu ihan tavalliselta sieneltä. Sen vaalea malto on melko kovaa ja maku kitkerää. Itiöiden väri on ruosteinen, kellertävä. 

Piikkikärkihaarakkaat kasvavat puun juurella tai juuresta, vaikka puuta ei enää näkyisi lainkaan. Sienet kasvavat yleensä yksittäin tai hajallaan. Meidän pihassa oli isompi ja pienempi haarakas, ja ne nousivat pari vuotta sitten kaadetun männyn juuren päältä.

Colorian Päivi Hintsasen mukaan haarakkaat (Ramaria-suku) sisältävät parkkiainetta, jonka avulla muun muassa piikkikärkihaarakkaista (Ramaria apiculata) saadaan rautapuretuksella violettia väriä. 

"Onneksi saimme paljon tatteja, limanuljaskoita, torvisieniä, haperoita, haarakkaita, kanttarelleja ja karvalaukkuja. Nyt meillä on hyvä talvivarasto, sanoi äiti. – Talvi on pitkä, pimeä ja kylmä ja silloin on syötävä ravitsevaa ruokaa, että veri kiertäisi. – Minussa kiertää sahajauho harvoin, Uppo-Nalle sanoi. Mutta minä toivon, että kestän talven kuin mies, se lisäsi.”
Elina Karjalainen

Lähteet: Coloriasto. Päivi Hintsanen; luomus.fi; LuontoPortti; Mikkelin Kaupunkilehti; MushroomExpert.com; mycoweb.com; Topi Linjama, Suomen Luonto 6/2016; wikipedia; Elina Karjalainen, Uppo-Nalle. Lainaus.

LUE LISÄÄ

Nallekarkkisienet, hytykät Osa 2

Lahoavilla puilla on monentyyppisiä sieniä, on nystyjä, nyppyjä, rypyköitä, limamöykkyjä, hytyköitä, lakkeja ja kääpiä, eri puulajeilla erilaisia. Luonnonvarakeskuksen mukaan ilmastonmuutos hellii lahottajia.

 

Limaiset hytykät kuuluvat hyytelösieniin. Ne turpoavat kostealla säällä ja kuivina vetäytyvät huomaamattoman rupisiksi. Useimpien hyytelösienten itiöemässä ei ole lakkia tai jalkaa, vaan sieni on epäsäännöllisen muotoinen pyöreä tai liuskainen möykky. Niitä näkee eniten myöhäissyksyllä, mutta monet lajit ovat löydettävissä myös keväällä. Useat hytykät voivat kasvaa talvellakin, sillä ne eivät säikähdä kylmyyttä, mutta kuivuudesta ne eivät pidä.

 

Keltahytykkä (Tremella mesenterica) on ilahduttava näky varsinkin myöhäissyksyllä. Tätä nallekarkkia olen tavannut pajuryteiköistä, mutta harvoin runsaana, vaan yleensä pieninä ja aluillaan olevina itiöeminä siellä täällä. Sieni ei ole myrkyllinen, mutta on mitättömän makuinen. Hytykän kokoa voit verrata pajunlehteen.

 
Keltahytykkä kasvaa lehti- ja sekametsissä sekä pensaikoissa puunrungoilla lahottaen niitä ja on löydettävissä lähes koko vuoden. Keltahytykkä ei ole erityisen harvinainen sieni, sillä siitä on hajanaisia havaintoja koko Suomen alueelta, mutta eniten eteläisimmästä Suomesta. Myös Pohjois-Amerikassa sieni on levinnyt laajalti.

 

Meduusamainen keltahytykkä kasvaa vasta sitten, kun sateet ovat kastelleet läpikotaisin lepikkojen ja pajukkojen lahot oksat ja rungot. Syksyn hämärässä tihkusateessa kirkkaan oranssinkeltaiset keltahytykät suorastaan loistavat rungoilla. Niiden 2, 5 – 10 cm leveä ja 3 – 4 cm korkea itiöemä on epäsäännöllisesti liuskainen ja sileäpintainen.

 

Sieni on sateella pehmeä ja turvonnut, sen sijaan kuivina aikoina se kutistuu tummanoranssiksi ja kovaksi, mutta virkoaa taas kosteutta saatuaan. Toinkin kokeeksi sisälle keltahytykkää kasvavan oksan, parin päivän kuluttua sieni oli pienentynyt huoneenlämmössä ryppyiseksi kasaksi.

 

Rustohytykän (Exidia cartilaginea) tärkeimpiä maastotuntomerkkejä on kasvaminen koivulla, ulkoreunan hienoinen ripsikarvoitus ja itiöemän irrallisuus. Sieni voi tuoda mieleen korvasienen, mutta rustohytykkä on hyytelömäinen, ei napakka.

 

Ruokapöytään hyytelösienet eivät kelpaa, vaikka joitakin niistä arvostetaan itämaisessa ruokakulttuurissa mukavan purutuntuman vuoksi, lisäksi niillä arvellaan olevan myös terveysvaikutuksia. Suomessakin yhtä lajia, orahytykkää, on suositeltu syötäväksi. Meillä hyytelösieniä voidaan käyttää ruokien koristeena, varsinkin keltahytykkää.

 

Lahohytynupukoista ja kantohytynupikoista löysin erittäin vähän tietoa. Luonnonvarakeskus on tutkinut tyvilahoa ja sitä aiheuttavia lahottajasieniä mm. vuoden 2012 – 2015 tutkimuksessaan. Sen tulosten mukaan yleisin sekä kuuselta että männyltä tavattu lahottaja oli kotelosieniin kuuluva lahohytynupikka.

 

Lahohytynupukoiden vierellä kuvassa näkyy valkeita hytyrypyköitä.

Ei elämä ole aina helppoa kauraa,
siksi on hyvä joka päivä nauraa.
Kun hymyyn kaartuu suu,
elo paremmin onnistuu.

Kun muistaa iloita pienistä jutuista arkena,
hassutella lauantaina,
hekotella sunnuntaina,
ei silloin niin paljon murheet paina.
Kun nauraa niin että pakahtuu,
sydän raukkakin siinä parantuu.
Parantava nauru

Lähteet: Korhonen & Penkkimäki, Suuri suomalainen sienikirja; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 5.1.2021, 3/2020; Luonnonvarakeskus; Martti Rajamäki, Sienet ja niiden seuralaiset; Markku Rättilä, Lapin Kansa 6.2.2019; Mauri Korhonen Tunnista sieni; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; Satumainen luonto 26.9.2018; Seppo Vuokko, Helsingin Sanomat. Kotimaa. Luonto 19.11.1996; Wikipdia; Laji.fi; runojajatarinoitasulle.word.press, Parantava nauru.

 

LUE LISÄÄ

Nallekarkkisienet, hytykät Osa 1

Hyytelömäiset sienet ovat kehityshistoriallisesti hyvin epäyhtenäinen ryhmä. Postaukseni aiheena olevat hytykät kuuluvat hyytelösieniin. Hyytelösienillä samanlainen rakenne on kehittynyt evoluution aikana monesti toisistaan riippumatta, esimerkiksi kahden runsaslajisimman suvun eli oksahytyköiden ja poimuhytyköiden sienet ovat vain hyvin kaukaista sukua toisilleen.

 

Kuvassa kantohytykkä

Lähteissä kuvataan hytyköitten ryhmän sieniä hyytelömäisiksi, mutta jotkut voivat olla rustomaisenkovia tai hyvin sitkeitä. Kosteina itiöemillä on normaali muotonsa, kokonsa ja värinsä, mutta kuivalla säällä ne vettä menettäessään pienenevät ja kovettuvat hauraiksi.

 

Kuvassa liuskahytykkä

Liuskahytykkää (Tremella foliacea) ihmettelin pari vuotta sitten mökkimetsässä lepän rungolla. Valokuvasin sienen ja jätin kuvat odottamaan aikaa parempaa, koska silloin en tiennyt sienen lajia enkä nimeä. Aikanaan se selvisikin. Rakenteeltaan meduusamainen liuskahytykkä on poimuhytyköiden sukuun kuuluva laji ja sukua keltahytykälle, jonka esittelen ensi viikolla.

Itiöemä on 2 – 15 cm leveä, hyytelömäinen, pyöreähkö, väriltään vaalean- tai suklaanruskea ja muodoltaan aluksi aivomaisen poimuinen, myöhemmin liuskainen. Maku on mieto ja tuoksu heikko. Sienen pinta on kosteana limainen, mutta kuivana kova, miltei musta.

 

Liuskahytykkä on lahottajasieni ja kasvaa yleisenä lehti- ja sekametsissä sekä pensaikoissa kuolleella tai elävällä havupuulla ja erityisesti lehtipuulla. Sienen voi löytää läpi vuoden, mutta se on yleisin myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä heti lumen sulamisen jälkeen.

 

Kuvassa nystyhytykkä

Nystyhytykkä (Exidia glandulosa) on hyytelömäinen, mustanpuhuva, poimuttunut ja tiheään pieninystyinen lahottajasieni. Itiöemät ovat peukalonpään kokoisia, usein yhteen kasvaneita ja alapinnaltaan alustaan kiinnittyneitä.

 

Nystyhytykän voi tavata hyvin monenlaisilta paikoilta, usein raidan (pajun) rungolla, mutta myös laholla lehtipuulla tai sen kannolla huhtikuusta joulukuuhun.

Sienioppaasta sain myöhemmin selville, että alla olevan kuvan sieni on ilmeisesti kantohytynupikka (Ascocoryne sarcoides).

 

Monet hyytelösienilajit ovat lahottajia tai jopa loisia. Ne kasvavat tyynymäisinä, poimuisina tai liuskamaisina ja usein pinnanmyötäisesti lahopuulla. Useat lajeista ovat yleisiä ja osa värikkäitäkin, kuten suppilo- ja keltahytykkä. Kuvasin hytykät kodin lähimetsässä marraskuussa, paitsi liuskahytykät jo aikaisemmin saaressa.

 

Ruokasienikäyttöä näillä sienillä ei juurikaan ole, ainoastaan suppilohytykkä ja orahytykkä ovat syötäviä. Joitakin hyytelösieniä käytetään kiinalaisessa keittiössä yleisesti terveysruokana. Muistelimme mieheni kanssa, että söimme pekingiläisen hotellin aamiaisella jotain tällaisia sieniä, ei niissä erityistä makua ollut, mutta jotain suutuntumaa kyllä.

Syksyllä haistelen sienihattuja,
sammalmättään päällä,
kuulakkaalla säällä.

Pii paa puu, terve marraskuu!

Kohta menee järvet jäähän.

Saappaat jalkaan, myssy päähän.

Nenä punehtuu, onhan marraskuu.

Kuukausilorut

Lähteet: Korhonen & Penkkimäki, Suuri suomalainen sienikirja; Martti Rajamäki, Sienet ja niiden seuralaiset; Mauri Korhonen Tunnista sieni; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; Satumainen luonto 26.9.2018, 17.3.2019; Wikipedia; Laji.fi; peda.net. Kuukausilorut.

LUE LISÄÄ

Takiainen

Muistatko heitelleesi lapsena takiaispalloja kaverien hiuksiin tai vaatteisiin? Antiikin Kreikassa kerrotaan takiaista kutsutun nimellä filanthropos ’ihmisystävä’. Syynä olivat kasvin kukkamykeröt, takiaispallot, jotka takertuvat tiukasti vaatteisiin ja sillä tavalla siirtyvät uusille seuduille. 

Jostain luin arvelun, että ehkäpä jo kivikaudella lapset ovat harrastaneet tuota hauskuttelua tai kiusoittelua. Paitsi kiusantekoon, mykeröitä on käytetty myös tositoimiin, kuten vaatteiden sukimiseen, villan karstaamiseen ja jopa lepakoiden pyydystämiseen. Aikoinaan Elias Lönnrot ehdotti takiaispallojen käyttämistä likapilkkujen poistamiseen tummista vaatteista, mykerö oli siis eräänlainen tarraharjan esi-isä.

Seittitakiainen on keskieurooppalainen tulokas, joka on saapunut Suomeen jo ammoin. Ihmisen mukana seittitakiaiset ovat myöhemmin levinneet kaikkiin maanosiin paitsi Antarktikseen. Ennen ihmistä ja kotieläimiä takiaista ovat saattaneet levittää maassamme käyskennelleet jääkauden suurnisäkkäät. Kenties toista metriä maanpinnan yläpuolelle kurottavat mykeröt ovat olleet juuri oikealla korkeudella takertuakseen ohikulkevan mammutin matkaan.

Puutarhakasvina seittitakiaisella on pitkät perinteet; esimerkiksi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren kerrotaan 800-luvun alussa määränneen, että takiaista täytyy kasvattaa luostaripuutarhoissa. Kookasta purppurakukkaista kasvia on aikoinaan istutettu kotipihoihinkin, jotta sitä pystyttiin käyttämään hyödyllisiin tarkoituksiin, kuten edellä jo ilmeni. Se oli myös tärkeä rohdoskasvi.

Takiaiset ovat kaksivuotisia tai lyhytikäisiä, kerran kukkivia kasveja. Suomessa on neljä takiaislajia, jotka risteytyvät helposti keskenään, isokokoinen seittitakiainen on niistä tavallisin. Sen hyvä tuntomerkki on mykeröiden ulkopintaa peittävä seitti, joka on kuin hämähäkin kutoma. Valtavan suuret ”raparperinlehdet” ovat lajin huomiota herättävin piirre. Kasvin varsi on tanakka ja pituus puolesta metristä puoleentoista metriin.

Pallomaiset, villakarvaiset mykeröt ovat haarojen latvoissa. Heinä-syyskuussa takiaisen mykeröihin ilmestyvät kukat ovat purppuranpunaisia, ponnet sinisiä ja emin vartalo ruusunpunainen. Harmaa seittimäinen karvoitus ja koukkupäiset piikit ympäröivät kukintoja, nämä piikkipallot tarttuvatkin hanakasti syksyllä ohikulkevaan eläimeen tai ihmisen vaatteisiin.

Muhkeimmat takiaiskasvustot löytyvät kaatopaikoilta ja navettojen liepeiltä, typekkäästä maaperästä. Seittitakiaista tapaa yleensä kaupunkien joutomailta, tienvarsilta ja vanhoilta markkinapaikoilta Oulun tienoille asti. Onpa joku laskenut, että sitä kasvaa joka kolmannella Suomen rautatieasemalla. Joutomaiden vähentyessä seittitakiaiselle on yhä vähemmän hyviä kasvupaikkoja. 

Takiaiset keräävät ravintoa juurakkoonsa kenties montakin vuotta, kunnes kaikki ravintovarat käytetään kerralla korkeaan varteen ja runsaaseen kukintaan. Kookkaan kukinnon kasvattaminen vie kuitenkin seittitakiaisen kaikki voimat ja kasvi kuoleutuu.

Takiaisen versot säilyvät pystyssä talventörröttäjinä, ja niihin jääneet siemenet ovat lintujen ravintoa. Varsinkin tikli syö mielellään takiaisen siemeniä, mutta tuskin levittää kasvia, sillä itse siemenissä ei ole tarttumaelimiä. Siemenet kelpaavat myös useille hyönteisille, jotka tuhoavat merkittävän osan sadosta.

Meillä seittitakiainen on nykyisin lähinnä kiusallinen rikkaruoho, mutta esimerkiksi Kiinassa takiaisia viljellään. Juurta on Euroopassakin käytetty rohdoksena jo Antiikin aikoina. Myös Suomessa takiainen on ollut ennen monipuolinen rohdos- ja hyötykasvi.

Sen bakteereja tuhoavia aineita ja inuliinia sisältävällä juurella on lääkitty monenlaisia särkyjä, paiseita, palovammoja, ihottumaa ja psoriasista, peräpukamia, kuppaa ja keripukkia. Takiaista on käytetty myös ulostuslääkkeenä, sappi- ja rakkovaivoissa, reumaattisissa kivuissa ja kasvaimissa sekä puhdistamaan verta, kiihottamaan virtsaneritystä ja lisäämään hikoilua. Ulkoisesti sillä on hoidettu rohtumia ja huonosti paranevia haavoja sekä liiallista hiusten lähtöä ja nopeutettu hiusten kasvua. Tuoreita lehtiä on käytetty kääreenä ihottumissa ja mätähaavoissa.

Rohtokäyttöön tulevat takiaisen juuret nostetaan ensimmäisen kasvuvuoden syksyllä tai toisen vuoden keväällä ennen kukintaa ja kuivataan. Nuorta juurta voi käyttää myös vihanneksena sellaisenaan, sen sanotaan maistuvan miltei artisokalta. 

Kahvinkorvikkeeksikin juuri on aikoinaan kelvannut. Keväisiä lehtiruoteja ja varsia voi valmistaa ruuaksi parsan tapaan, seittitakiainen on villivihanneskokkien mukaan mureaa ja miellyttävää syötävää. Japanilaiset ovat jalostaneet takiaislajiketta, jolla on erittäin mieto pähkinän maku. 

Miltä maistuisi alkupalaksi seittitakiaisen juuri voikukannuppujen kera? 

Ruotsin kielen takiainen kardborre on ollut Suomen ohdakkeiden, karhiaisten ja takiaisten kansannimien lähtökohtana, sillä niistä on käytetty muun muassa nimiä karriainen, karrikka tai karporri. Seittitakiaista on sanottu myös ämmänkengäksi, ämmänkämmeneksi ja akantupakiksi.

Seittitakiaisen tieteellinen nimi on Arctium tomentosum. Suvun tieteellinen nimi Arctium tulee kreikan sanasta arktos, karhu, mikä viittaa karheisiin ja karvaisiin kukkamykeröihin. Mykeröitten tarttuvuus on puolestaan seittitakiaisen toisessa nimessä tomentosum, tarttuva, tahmea.

Se on kylpevinään Hippokrene-lähteessä
ja sukeltaakin – viilivatiin.
Suloista on sentään sukeltaa viiliin
ja unohtaa hometahrat turkissaan.
Ihanaa, kolminkertaisesti ihanaa
on nousta kylvystä
uutena ja sileäkarvaisena
niin kuin vatsanuoltu vasikka.
Mutta vielä, vielä ihanampaa
on keinua, keinua,
heilahdella edestakaisin
kaukana ja korkealla
sinisessä äärettömyydessä
niin kuin lehmän häntään juuttunut takiainen.
Uuno Kailas

Lähteet: Arja Kivipelto, Helsingin Sanomat. Tiede 5.5.2016; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Henriette Kress, Suomen Luonto 6/2000; Henry Väre, Asterikasvit. Suomen luonto; Kaj Simberg, Alkupalat luonnosta 23.8.2020; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Mikko Piirainen, Pirkko Piirainen, Hannele Vainio, Kotimaan luonnonkasvit; Pentti Halenius ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas. Kukat ja niiden hedelmät; Puutarha-artikkelit; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suvi Hilvonen ja Julia Vilenius, Stadia, Helsingin ammattikorkeakoulu; Yrttitarha; Uuno Kailas, Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja. Ihmisaivoituksen tiet -runon loppuosa.

LUE LISÄÄ

Myöhäissyksyn hunajankeltainen sienilöytö talvijuurekas

Talvijuurekasta on vaikeaa olla huomaamatta, sillä se loistaa lehtipuiden rungolta hunajankeltaisena. Olin etsimässä marraskuisena päivänä talvisieniä, minkä vuoksi tähystelin pienen hiekkatien oikealle ja vasemmalle puolelle. Sitten onnisti. Lehtipuuryteiköstä oranssinkeltaiset sienet osuivat vaivatta silmään.

Talvijuurekas kasvaa pusikoissa, yleensä sen löytääkin erilaisista pajutiheiköistä. Usein sen kasvualustana on pajun tai haavan lahoava runko, niin nytkin. Laji on sangen satoisa ruokasieni, eikä sieniä yleensä tarvitse mennä haeskelemaan kovin kaukaa. Talvijuurekas kasvaa aina Utsjokea myöten, mutta Etelä-Suomessa se on pohjoista yleisempi.

Talvivinokkaan ohella talvijuurekas on sienikauden viimeisiä lajeja, sen satokausi onkin nyt parhaimmillaan. Juurekas aloittaa kasvunsa vasta syysmyöhällä yöpakkasten jälkeen ja kestää hyvin kylmyyttä. Jos keskelle talvea osuu viikon lauha jakso, uusia sieniä saattaa ilmestyä näkösälle. LuontoPortin mukaan moneen kertaan jäätyneitä sieniä ei kuitenkaan tulisi käyttää ruuanlaitossa.

Talvijuurekas on lahottajasieni, jonka haju on heikko ja miellyttävä. Juurekkaan saattaa sekoittaa muihin lahopuulla kimppuina kasvaviin sieniin, kuten lahokkaisiin ja helokkaisiin. Tuntomerkkinä näiden kaikkien itiöpöly on kuitenkin eriväristä: lahokkaiden violetinmustaa, helokkaiden ruskeaa ja talvijuurekkaiden valkoista, mutta toisaalta sienten itiöpölyn värin tarkistaminen metsässä on mahdotonta.

Nuorten talvijuurekkaiden jalka on hunajankeltainen, tyvestä alkaen tummeneva, myöhemmin se muuttuu ruskeaksi ja lopulta kokonaan mustanruskeaksi. Sienestä syödäänkin vain lakki, joka on vaalean- tai hunajankeltainen, keskeltä usein tummempi ja reunoiltaan heleämpi, märkänä tahmea- tai limapintainen. Heltat ovat kellanvalkoiset, leveät, kolotyviset ja kohtalaisen harvassa, ne kuultavat läpi lakin reunaosista.

Sieniä ei tarvitse keittää, mutta ne on kypsennettävä hyvin. Talvijuurekas on villiruokalähettiläs, keittiömestari Sami Tallbergin mukaan mainio ruokasieni kaikin tavoin valmistettuna. Hän nimeää talvijuurekkaalle Top 5 -makupareiksi kukkakaalin, vihreät pavut, vihreät linssit, ruohosipulin ja lakritsin.

Vielä viime vuosiin asti talvijuurekasta on esitelty sienikirjoissa yhtenä lajina. Viime aikoina on kuitenkin erotettu useita eri lajeja, eikä ole vielä varmaa, miten yleisiä eri talvijuurekaslajit ovat Suomessa tai ylipäätään mitä lajeja meillä edes kasvaa. Joidenkin lähteiden mukaan meillä on tavattu ainakin viittä lajia. Lajeilla ei sinällään ole suurta merkitystä meille sienestäjille, koska talvijuurekkaat ovat joka tapauksessa hyviä ruokasieniä.

Talvijuurekas on meillä aliarvostettu, vaikka se on maailman viidenneksi eniten viljelty ruokasieni. Muun muassa Japanissa sitä kasvatetaan runsaasti, sillä tämä enokitake- tai enoki-nimellä tunnettu sieni on hyvin suosittu japanilaisissa keittiöissä. Tuoreita enokitake-nippuja on ollut myynnissä Suomessakin. Kiinnostaisiko sinua valmistaa enokikeitto? Se syntyy kasviksista, nuudeleista, talvijuurekkaista ja misosta.

Enokikeitto: yksi valkosipulinkynsi, pieni pala inkivääriä pilkottuna, kasviöljyä, vettä, dashia, vaaleaa misotahnaa, purjoa, palsternakkaa, porkkaa, merilevää, talvijuurekkaita ja pussi pikanuudeleita. Dashia ja misoa on meilläkin saatavana hyvinvarustetuista ruokakaupoista.

Talvijuurekkaista käytetään vain lakit, jotka lähtevät yleensä jo poimintavaiheessa hyvin irti jalasta. Puhdista sienet roskista ja jos jalkoja on mukana, poista ne. Sieniä ei tarvitse pieniä.

Pilko ensin valkosipuli ja inkivääri. Kuumenna öljy pienessä kattilassa. Lisää valkosipuli ja inkivääri kuumaan öljyyn, sekoita pari kertaa ja kaada vesi päälle. Kun vesi kiehuu, lisää dashia ja pilkottuja vihanneksia. Keitä, kunnes kasvikset ovat kypsiä. Ota mukillinen keitinvettä ja liota siihen pari ruokalusikallista misotahnaa. Kiehauta vielä nuudelit kypsiksi ja lisää sienet aivan lopuksi. Viimeistele misolla ja vie tarjolle.

Talvijuurekkaita kasvatetaan myös kotona väljäsuisissa astioissa, joihin sienen rihmasto on istutettu jo sienimöissä valmiiksi. Kasvualustana ovat sahanpuru ja sopivat ravinteet. Talvijuurekas on lahottaja ja lahottajia on helppo viljellä. Luonnonsienten pienimuotoisesta viljelystä saat lisätietoa Suomen Sieniseuran Veikko Hintikan artikkelista.

Suomessa talvijuurekkaasta kasvatetaan muun muassa Flammulina elastica -lajia. Vain viljelty talvijuurekas on sallittu kauppasienenä, se kuuluukin Ruokaviraston suosittelemiin sieniin. 

Kauppatuotteena talvijuurekas näyttää vaalealta ja hontelolta, se siis eroaa ulkonäöltään huomattavasti luonnossa esiintyvästä sienestä. Ulkona on paljon valoa ja vähän hiilidioksidia, siksi talvijuurekkaasta tulee luonnossa lyhytjalkainen ja oranssinvärinen. Sen sijaan sisätiloissa kasvatettuna sienelle annetaan vähemmän valoa ja hiilidioksiditasot pidetään korkealla, jolloin sieni kasvaa pitkäjalkaiseksi, mikä helpottaa sienen sadonkorjuuta.

Syysmetsään hiljaa keiju kulkee,
sammaleiseen syliinsä hänet sulkee,
usvaan utuiseen kietoo maan,
rauhaan ja puiden havinaan.
Askel on keveä, ei jälkiä jää,
niittyvillan taipuu hiljaa pää.
Sieni hattunsa laskee maahan.

sadepaivaonnittelut

Lähteet: Arja Kivipelto, Tiedeluonto 16.11.2019; kertomuksiaelamasta.wordpress.com 6.11.2015; Korhonen&Penkkimäki, Suuri suomalainen sienikirja; Lasse Kosonen & Sami Tallberg, Villisienet. Tunnistusopas; LuontoPortti; Mauri Korhonen, Tunnista sieni; osterivinokas.fi; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; ripaustryffelia.wordpress.com; Veikko Hintikka, Suomen Sieniseura; sadepaivanonnittelut.blogspot.com. Runoja vuodenajoista 20.1.2016.

LUE LISÄÄ

Tunnetko ruohokanukan - pohjoisen ja rannikon komistuksen?

Elo-syyskuussa kiertelin mieheni kanssa Kolarissa Äkäsmyllyn maisemissa. Suuntasimme kohti Äkäskeroa, mutta heti alkutaipaleella pitkospuut olivat liian huonot matkan jatkamiseksi, ja vielä suurempi este oli pieni sillaton joki, johon polkumme katkesi kuin leikaten. Se ei ollut kuitenkaan turha reissu, sillä polun varrella näin elämäni ensimmäisen kerran kirkkaanpunaisia, puolukkaa isompia marjoja, jotka tunnistin heti ruohokanukoiksi. Ympäristö oli kanukalle sopivaa suomaisemaa, sillä kasvi suosii kosteaa maaperää.

Puolisenttiset luumarjat kasvoivat tiiviinä ryppäinä. Etenkin kanalinnut syövät marjoja mielellään ja levittävät niiden kivikovia siemeniä ulosteissaan. Kanukan ruotsalainen nimi onkin hönsbär, kananmarja. Ruohokanukan marjat ovat aluksi tummanpunaisia, mutta muuttuvat kypsyessään helakanpunaisiksi. Marjat eivät ole ihmisellekään myrkyllisiä, mutta maistuvat lähinnä jauhoille, niinpä niitä ei mauttomuutensa takia poimita. Marjojen vähäarvoisuutta kuvaavat myös kansan antamat toisintonimet hepo-, kanan-, kivi-, käärmeen-, madon-, rotan- ja sianmarja. Ruohokanukan lehdet värjäytyvät syksyllä punaisiksi, ne ovatkin osa näyttävää maaruskaa.

Pienestä koostaan huolimatta ruohokanukka koristaa kasvupaikkojaan alkukesästä myöhään syksyyn. Se on kevään ja varhaiskesän kukkija, mikä tarkoittaa pohjoisessa juhannuksen jälkeistä aikaa. En ole käynyt sitten lapsuuden Lapissa keskikesän aikaan, niinpä minulta on toistaiseksi jäänyt näkemättä ”ruohokanukoiden valkoiset patjat”. Onneksi sain kukkakuvia Äkäslompolosta tuttavalta ja nykyisin Muoniossa asuvalta sukulaistytöltä.

Ruohokanukka lienee ollut kasvitieteilijä Carl von Linnén suosikki, koska hän antoi sille Ruotsin kunniaksi nimen Cornus suecica (suecica=ruotsalainen). Kasvi on yleinen Ruotsissa, mutta se on tavallinen myös Suomessa, tosin levinneisyydeltään kaksijakoinen. Ruohokanukka on nimittäin levittäytynyt maassamme niille seuduille, joissa haihtuminen on vähäistä, kuten Lapin sisäosiin ja rannikkoseuduille.

Kilpisjärvellä tuntureiden länsirinteillä ruohokanukka kasvaa erittäin yleisenä. Myös Lapin tunturikankailla, korpimättäiden kupeella ja rannikolla ruohokanukka muodostaa maanalaisen juurakkonsa avulla laajoja kasvustoja tiheäksi peitteeksi. Sen sijaan Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa ruohokanukka on hyvinkin harvinainen, minkä vuoksi minä sisä-Suomen kasvattina en ollut koskaan nähnyt kasvia muualla kuin kirjoissa. Norjassa kanukka on yleinen lähes kaikilla metsätyypeillä.

Ruohokanukka kukkii runsaana kesäkuun lopulla Lapissa ja rannikkoseudulla. Kasvin latvassa on neljän valkean suojuslehden yläpuolella mykerökukinto, jossa on toistakymmentä pientä mustaa kukkaa. Tämä nelisakarainen tähti näyttää ihan isolta kukalta, jonka tarkoitus lienee houkutella pölyttäjiä, sillä ruohokanukan kukat eivät tuoksu eikä niissä ole mettä. 

Kanukkakasvien heimoon kuuluu kaikkiaan 89 lajia, mutta Suomessa kasvaa luonnonvaraisena vain ruohokanukka. Tuntuu uskomattomalta, ettei sitä hyödynnetä koristekasvina, sillä lähes mustat kukat valkeiden ylälehtien keskellä muodostavat kontrastin, jollaista ei muilla kasveillamme ole. Runollisesti sanottuna ”ruohokanukan pienet mustat kukat ovat valkeiden ylälehtien sylissä kuin silmäerä”. Myös lehtien upea syysruska ja helakanpunaiset kukat toisivat väriä pihapiiriin.

Mesimarja,
ailakki eli taivaan portin avain,
koiranputki,
ruohokanukka,
niittyleinikki,
oravanmarja...

Täynnä ihania pieniä yksityiskohtia,
tulvillaan kesää,
kesän tuoksuja, värejä
Kaisu 

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Henry Väre, Kanukkakasvit. Suomen luonto; Kasviatlas 2015; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Pentti Halenus ja Arto Rantanen, Kasvibongarin opas; Seppo Vuokko, Suomen Luonto. Kysy luonnosta 10.7.2015; Kaisu 11.6.2018, tau(v)onpaikka.blogspot.com. Osa Kaisun postauksen runosta. Kukkivien ruohokanukoiden kuvat Nina Vaahtoranta ja Maritta Kärkkäinen.

LUE LISÄÄ

Kuerlinkat, taimenputoukset

Äkäslompolon lähistöllä on useita mielenkiintoisia nähtävyyksiä Lapin matkaajalle. Osa niistä on helposti saavutettavissa autolla ja kilometrin parin patikoinnilla. Yksi tällainen on kuerlinkat, joille suuntasin Ylläkseltä mieheni kanssa toissa syksyn Lapin-matkalla ja uudelleen tämän vuoden syyskuussa Äkäslompolosta.

 

Kuerlinkoille pääsee tieltä 940, joka kulkee pohjoisesta Äkäsjärveltä etelän suuntaan Äkäslompolon kautta Kolariin. Kuerjoki laskee Äkäsjokeen tien ali kuuden kilometrin päässä Äkäslompolosta etelään. Linkoille voi mennä kahta eri reittiä sen mukaan, haluaako Kuerjoen itä- vai länsirannalle.

Kuerjoen itärannalle pääsee, kun kääntyy Äkäslompolosta tultaessa noin kilometriä ennen Kuerjoen siltaa oikealle Aavahelukantielle. Noin 300 metrin päässä tien varressa on sopivasti pysäköintitilaa autolle. Loppumatka kuljetaan karttaan merkittyjä reittejä pitkin. Kuerjoen ylittävä siltä oli vähän hutera, mutta ensimmäisellä reissulla pääsimme sillan yli länsirannalle. Nykyisin siltaa ei voi enää käyttää. Jokivarressa on polkuja molemmilla puolilla, niitä pitkin on helppo kulkea putouksille.

 

Kuerlinkkojen länsirannalla sijaitsevalle laavulle pääsee myös niin, että ajaa Kuerjoen sillan jälkeen n. 900 metriä. Siitä alkaa karttaan merkitty reilun kilometrin mittainen metsäautotie. Metsästä laskeudutaan itää kohti joen länsirannalle. Laavulta voi palata tulojälkiä tai suoraan jokivartta seuraten metsän läpi jyrkänteen reunaa pitkin.

 

Kuerjoki ei ole erityisen leveä, kapeimmillaan vain muutamia metrejä, mutta suvantopaikoissa leveys moninkertaistuu. Puolisen kilomeriä ennen Äkäsjokeen laskemistaan Kuerjoki muodostaa kaksi peräkkäistä runsasvetistä putousta, ylemmän ja alemman kuerlinkan, jotka sijaitsevat lähellä maantietä.

Kuerlinkoilla maisema on kanjonimainen ja jylhä. Koski pauhaa kuohuvana syksylläkin, miten upea näkymä siellä onkaan keväällä jäiden lähdettyä!

 

Alemman kuerlinkan kohdalla rinteessä on laavu. Melko tasaisilta kallioilta on erinomainen mahdollisuus katsoa ja kuunnella, miten koski pärskyy juuri ennen laskeutumistaan Äkäsjokeen. Tulipaikalla pidimme kuukkelien seurassa evästauon ja paistoimme makkaraa.

Muistitiedon mukaan ylemmän kuerlinkan itärannalla on ollut aikoinaan mylly, mutta kevättulvat ovat vieneet sen mukanaan. Virta on ajan mittaan kasannut hirret putouksen jälkeen joen länsirannalle, ja ne ovat edelleen nähtävissä mutkassa, jossa joki kaartaa jyrkästi etelään.

 

Kuerlinkka-nimi on saamelaista alkuperää (Kouderlinkka) ja merkitsee suoraan käännettynä taimenputousta. Meritaimenia on entisaikoina pyydystetty putouksista rautalangasta tai alun perin pajusta valmistetuilla konteilla, joihin hypyissään epäonnistuneet kalat ovat pudonneet. Kuerlinkkojen konttipyynti onkin ollut alueen oma, vuosisatoja vanha perinne, joka on päättynyt vasta 1950-luvulla.

 

Kuerjoessa on myös uitettu puuta. Parhaimmillaan Kuerjoen varsilla on voinut työskennellä yli 200 tukkijätkää. Koska joki oli "niin pysty, että se pudotti tulvavetensä nopeasti", uiton häntä on pitänyt kiireesti saada Äkäsjokeen, minkä vuoksi miesten työvuoro saattoi kestää jopa vuorokauden.

 

Ensin oli vettä vellovaa,
Ja sitten kuohuva koski,
Kuohuvan koskenpa reunalla kasvoi
Se ruusu purppuraposki.
Otto Manninen

Lähteet: Kolari, Kotisivut Kuerlinkat; Kolari. Matkailijan talviopas; Kylien Kolari; Jukka Parkkinen 28.9.2013. Retkipaikka; suomenvesiputoukset.fi; Wikiquote.org. Kansanrunousarkisto; Otto Manninen, Kosken ruusu 1898.

LUE LISÄÄ

Vaivaiskoivun lehdet kuin kuparipennit

Kylläpä olikin komeat ruskarinteet Äkäslompolossa syyskuussa, kun vaivaiskoivut loistivat tulenpunaisina. Entisen penninkolikon kokoiset, piparkakkureunaiset lehdet saavat syksyllä upean värin, joka vaihtelee keltaisesta syvän punaiseen ja jopa violetinsävyiseen, kun vaivaiskoivujen lehtivihreä vetäytyy syksyllä oksistosta varren sisälle ja juuriin. Lehdet tippuvat ja koivu jää lepotilaan, kunnes virkoaa kasvamaan taas uuden kesän tultua.

 

 

Kun Etelä-Suomen koivut alkavat olla seuraavana keväänä jo vähintäänkin hiirenkorvalla, pohjoisimman Lapin vaivaiskoivut ovat vasta vapautumassa lumipeitteen alta. Vaivaiskoivun kasvukausi on tunturi- ja lumenviipymäalueilla vain parisen kuukautta, sinä aikana koivulle on kertynyt mittaa muutama sentti. Vaivaiskoivu on enimmilläänkin reilun metrin mittainen, monesti se on vain pensas. Tuulisilla tunturikankailla vaivaiskoivu jää usein aivan maata pitkin suikertavaksi varvuksi; se on sitkeä ja kykenee sopeutumaan ankariin olosuhteisiin.

 

 

Vaivaiskoivu kuuluu maamme alkuperäiseen kasvistoon, ja se on maailman pohjoisin koivulaji. Sitä tavataan lähinnä Pohjois-Euroopassa sekä Pohjois-Venäjällä Jenisein alueelle asti, pohjoisessa levinneisyysalue ulottuu Huippuvuorille saakka. Meillä vaivaiskoivua tavataan koko maassa. Pohjois-Suomessa vaivaiskoivu kasvaa tunturikankaiden ja soiden ohella kangasmetsissäkin. Etelä-Suomessa se kasvaa yksinomaan soilla, tosin suurin osa eteläsuomalaisista vaivaiskoivun kasvupaikoista on nykyisin ojitettu.

 

 

Vaivaiskoivuksi sanotaan usein virheellisesti myös tunturikoivua, joka muodostaa puuttoman tunturin ja havumetsän väliin koivuvyöhykkeen. Vaivaiskoivusta on käytetty myös nimityksiä nälkäkoivu ja kopeekkalehti. Sen lehdistä on saatu keltaista väriä ja oksia on laitettu vuoteen pohjaksi. Ruoanvalmistuksessa vaivaiskoivun nuoria lehtiä voi käyttää vaikkapa persiljan asemesta. Ne sopivat tuoreina tai pakastettuina mausteeksi tuoresalaatteihin ja leivän päälle, keittoihin, kalaruokiin sekä levitteisiin.

 

 

Vaivaiskoivu on hies- ja rauduskoivun kääpiömäinen lähisukulainen. Joskus vaivaiskoivu muodostaa tuntureiden ja kangasmetsien painanteisiin sekä soiden reunoihin vaikeasti ylitettäviä tiheikköjä, kun sotkuisesti toisiinsa kietoutunet varvut takertuvat kulkijan jalkoihin. Vaivaiskoivut ovat Lapin eläinten, kuten porojen, myyrien ja jänisten ravintoa, samoin riekko syö vaivaiskoivun ja mustikan varpuja matalan lumikerroksen aikaan. Pienimmille eläimille vaivaiskoivut tarjoavat suojapaikkoja etenkin petolintuja vastaan, myös monet linnut tekevät kesäisin pesänsä vaivaiskoivun suojiin.

Tunturi- ja hallamittariperhosen toukat käyttävät vaivaiskoivun lehtiä ravintonaan ja voivat tehdä vaivaiskoivuille suurtakin tuhoa. Yleensä koivut toipuvat seuraavaan kesään mennessä, vaikka toukat olisivat syöneet lehdet. Jos toukkatuhoja kuitenkin osuu peräkkäisiksi vuosiksi, vaivaiskoivut useimmiten menehtyvät.

 

 

Sitkeytensä ja monihaaraisuutensa vuoksi vaivaiskoivua on myös käytetty lattialuudan harjaksina, siitä on kuulemma saanutkin parhaat luudat. Vaivaiskoivu on aikanaan ollut tärkeä polttoaine Pohjois-Suomessa, sillä se palaa kuumalla liekillä myös tuoreena. Palavaa ainesta on kuitenkin muistettava lisätä koko ajan nuotioon.

Erämaassa oppia voi sen:
tärkeää on yksinkertainen,
vaivaiskoivu, kelottunut puu,
polku, joka eteen avautuu,
lammen vesi syvän sininen,
valon kajo, tuuli hiljainen.

Erämaassa ymmärtää voi sen:
tärkeää on elää kuunnellen.
Silloin puhuu ruska tunturin,
puro soittaa kielin tuhansin,
vaivaiskoivu lauluun puhkeaa,
joka korsi kiittää Jumalaa.
Erkki Leminen 

Lähteet: areena. yle.fi; Arto Kurtto, Lasse J. Laina, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luontoilta, toimittanut Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Peda.net; Ville Vanhala, Seura. Tiede ja luonto 7.5.2015; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Ruokatieto; Seppo Vuokko, Koivukasvit, Suomen luonto; UPM Forest Life; Ville Vanhala, Tiede&Luonto, Seura 7.5.2015; wikikko; oulu.fi; Erkki Leminen, vauva.fi. Erämaa-runosta alkuosa 19.9.2018.

LUE LISÄÄ