sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Puhtaus on puoli ruokaa linnuillakin

Hygienia kuuluu lintujen ja kaikkien eläinten henkiinjäämiseen hyvin olennaisesti. Linnut tarvitsevat tahrattoman ja järjestyksessä olevan höyhenpeitteen, sillä se suojaa kastumiselta ja pitää siten ruumiinlämmön tasaisena. Sulkienkin pitää olla kunnossa, muuten lentäminen ei onnistu.
 
Puhdistautuminen on linnuilla päivittäistä terveydenhoitoa, sillä sulat likaantuvat ja kuluvat, niihin tarttuu rapaa, levää, pihkaa ja mettä. Höyhenpeitteeseen ilmaantuu usein loisia, kuten väiveitä ja punkkeja, jotka syövät verta tai höyheniä ja heikentävät linnun yleiskuntoa. Pesun lisäksi vesilinnut rasvaavat itseään erityisen rasvarauhasen eritteillä, että höyhenpeite pysyisi vettähylkivänä.
 

Pitääkseen itsensä puhtaana linnut huoltavat ja hoitavat höyhenpeitettään päivittäin. Ne käyttävätkin suuren osan valveillaoloajastaan peseytymiseen ja siistiytymiseen, vaikka ravinnon hankinta onkin tärkeintä. Sulat puhdistetaan liasta ja järjestetään ojennukseen, myös untuvat pöyhitään. Välillä pelkkä nokalla oikominen ei enää riitä, vaan tarvitaan perusteellisempaa pesua ja puunausta. Eri puhdistautumistavat täydentävätkin toisiaan.
 

Sorsat, joutsenet ja muut vesilinnut käyvät vesipesulla, lokkien olenkin nähnyt puhdistautuvan niin matalassa rantavedessä kuin pärskyttelevän lahdella. Linnut saattavat myös kieriskellä ja pyöriskellä vedessä tai tehdä jopa voltteja. Läheisellä kosteikkolammella olen puolestaan seurannut sorsien siistiytymisseremonioita, jotka ovat hyvin perusteellisia.
 

Sulan maan aikaan muutamat linnut käyttävät myös kuivapesua, muun muassa kanalintujen, monien kehrääjien, pöllöjen ja haukkojen on nähty ottavan hiekkakylpyjä tai mutakylpyjä. Metsässä linnuille on muodostunut luontaisesti rypypaikkoja esimerkiksi kaatuneen puun juurakon alle syntyneistä hiekkapaljastumista.
 

Varpuset pitävät hiekka- ja tomukylvyistä. Ne pöllyttävät mielellään hiekkaa päälleen ja ravistelevat sitten itseään voimakkaasti. Seurasin kerran varpusia, kun niillä oli menossa porukan kylpyhetki. Se näytti katsojasta hauskalta. Hiekka vain pöllysi, kun varpuset hävittivät höyhenpuvussaan piileskeleviä loisia.
 
Närhien tiedetään käyneen kylpemässä jopa muurahaispesissä. Osa linnuista levittää siipensä ottaakseen auringonkylpyjä, sillä aurinko helpottaa rauhasen tuottaman rasvan levittämistä ja helpottaa loisten poistamista.
 

Pitkän talven jälkeen keväällä syntyneissä sulamislammikoissa riittää kylpijöitä. Viime kesän hellejaksoilla kaikenlaiset vesipaikat olivat tarpeen, myös meidän pihamaan useissa laakeissa vesiastioissa riitti jatkuvasti räpistelijöitä, samoin janoisia lintuja juomassa.
 

Varpuset, tiaiset, peipot, rastaat ja monet muut kylpevät matalassa vedessä, vaikkapa sadevesilätäköissä. Niinpä laitoimme kotipihaan suuren kiven päälle lintuja varten yhdistetyn juoma- ja uima-altaan.
 
Se on ollut erittäin suosittu varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn, nyt lokakuun loppupuolellakin riittää kylpijöitä. Toisinaan näyttää olevan ihan kinastelua siitä, kenen vuoro on olla spassa. Kun pari tuttavaamme kuuli vesialtaasta, hekin laittoivat samanlaisen pihaansa.
 

Altaassa linnut kastelevat päänsä, rintansa, siiventaipeensa, ja sen jälkeen ravistelevat päätään puolelta toiselle, lyövät siivillään niin että vesi roiskuu ympäriinsä ja painavat vielä lopuksi pyrstön veteen. Sitä on ollut mukava seurata.
 

Sinitiainen lienee uima-altaan kylpijöistä pienin ja sepelkyyhky suurin. Pikkulinnut pärskyttelevät vettä oikein kunnolla, mutta kyyhkynen mahtuu vain ”istumaan” ammeessa.
 

Linnut ovat kuvissa seuraavassa järjestyksessä: viherpeippo, räkättirastaat, leppälintu, harmaasiepot, västäräkki, talitiaiset, käpytikka, kyyhkynen, talitiainen pärskimässä ja sinitiainen.

Puutarhassa linnut tanssivat kastemadot nokassaan.
Kauempana perunapellon kupeessa
linnut kylpevät tuulen huoneessa.
Ne ovat rakastuneet ilmaan.
Antti Huhmainen

Lähteet: Jaakko Kullberg 24.9.2019, Suomen Luonto 10/2017; Juha Roiha. Yle Uutiset 30.9.2019; Jussi Murtosaari, Teemat. Keskisuomalainen 12.4.2015; kaupunkilinnut.fi. Kaupunkilinnut; vintti. yle.fi. Tietoiskut 2.4.2003; wikipedia; Antti Huhmainen, Runot, Osa runosta Painettuja saippuakuplia.

lauantai 9. lokakuuta 2021

Seurallinen erämaan eläjä, kuukkeli

Kuukkeleiden kanssa oli helppo tehdä tuttavuutta. Ne lehahtivat Äkäsmyllyllä lähipuun oksalle tarkkailemaan meitä, sitten yksi laskeutui äänettömästi maahan ja pomppi luottavaisesti lähemmäksi. Kun se oli saanut uteliaisuutensa tyydytettyä ja muutaman leipämurusen, se lennähti takaisin metsään, niin että näkyi vain punaruskea häivähdys.

Pian kuulin hiljaista kujertelua, siitä arvasin kuukkelien tulevan takaisin luoksemme. Koreat kuukkelit ovatkin usein pelottomia ja tulevat leiripaikoille kärttämään ruokaa. Kuukkeli kuuluu pohjoisen havumetsävyöhykkeen eli taigan lajistoon. Se on paikkalintu, joka viihtyy reviirillään metsässä ympäri vuoden. Rengaslöytöjen perusteella linnut liikkuvat hyvin pienellä alueella, niinpä jo kymmenen kilometrin siirtymät ovat kuukkelille hyvin harvinaisia.
 
Vaikka kuukkeli ja närhi kuuluvat samaan heimoon, ne ovat käyttäytymiseltään kuin yö ja päivä: siinä missä närhi lähtee ihmistä pakoon jo kaukaa, kuukkeli istuu olkapäälle ja syö kädestä. Kun Kuerlinkoilla keskityin vain makkaranpaistoon enkä ollut huomaavinani koko kuukkelia, se meni omatoimisesti tutkimaan laavun katolle jäänyttä reppuani.

Kuukkelin ja luonnossa vaeltavan ihmisen välillä vallitsee erikoinen luottamus ja ystävyys. Metsään tullutta lintu tarkkailee ensin piilostaan vaivihkaa ja tulee tervehtimään hyväksyttyään tulijan. Tämän jälkeen kuukkeli onkin jo varsin tuttavallinen ja jää pitämään seuraa. Kuvasin näitä tuttavallisia lintuja sekä Äkäslompolossa, Ylläksellä että Luostolla. Entisinä aikoina kuukkelit ovat oleskelleet talvisin usein tukkikämppien lähettyvillä, olihan siellä ruuan saanti taattua.

Kuukkeli on pohjoisten metsien ja erämaiden tyyppilintu, joka elää karuissa, vanhoissa naavoittuneissa havumetsissä ja sekametsissä. Niissä linnut viettävät perhekunnittain varsin piilottelevaa elämää. Kuukkeli on olemukseltaan kuin jättiläismäinen tiainen; se on lakkaamatta liikkeessä, hyörii ja pyrähtelee ketterästi oksalta toiselle. Tiheässä metsässä kuukkelin pyöreät, leveät siivet sekä pitkä pyrstö pääsevät oikeuksiinsa. Sen sijaan aukeilla paikoilla se on altis vaaroille, koska on hidas ja haparoiva lentäjä.
 
Monissa kielissä kuukkelin nimi on siperiannärhi. Venäjän suunnattomat taigametsät ovatkin sen vahvinta esiintymisaluetta, ja lajin levinneisyys ulottuu lännessä Suomen, Ruotsin ja Norjan metsäisille syrjäseuduille asti. Kuukkeli on runsaimmillaan Metsä-Lapin ja Peräpohjolan havumetsissä, ja Suomen kuukkeleista valtaosa pesii Lapissa. Siellä suojellun metsän osuus koko metsäalasta on huomattavasti suurempi kuin muualla Suomessa ja kuukkelikanta on pysynyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana vakaana.

Keski-Suomessa syrjäseutujen korpikuusivaltaisilla metsäalueilla kuukkeli on nykyisin erittäin harvinainen ja paikallinen. Vielä 1900-luvun alussa se pesi koko Etelä-Suomessa, mutta enää ei ole edes yksittäisiä pareja linjan Kristiinankaupunki - Parikkala eteläpuolella, sillä kuukkeli hävisi vanhojen ja yhtenäisten metsäalueiden hakkuiden, harventamisen ja pirstoutumisen myötä.
 
Kuukkeli on luokiteltu meillä silmälläpidettäväksi lajiksi sen levinneisyysalueen pieneneminen vuoksi.
Suomella onkin kuukkelista erityisvastuu EU:ssa, sillä noin puolet EU:n kuukkeleista pesii maassamme eli m
uutaman vuoden takaisen arvion mukaan noin 40 000–80 000 kuukkeliparia.

Tiaisten tapaan myös kuukkelit tekevät kätköjä aktiivisesti loppukesällä ja syksyllä, mutta toisaalta ne varastoivat ympäri vuoden, jos ruokaa on runsaasti tarjolla. Kuukkelin ravintona ovat hyönteiset, hämähäkit, sammakot, myyrät, pikkujyrsijät sekä marjat ja sienet. Kesällä se ryöstää löytämänsä pikkulinnunpesät ja on erityisesti järripeipon ja urpiaisen kauhu.

Kuukkeleiden on arveltu piilottavan talvivarastoihinsa jopa kymmeniä tuhansia pikkuötököitä, siemeniä ja muuta ruuaksi kelpaavaa. Kuolleiden eläinten raadot sekä metsästäjien ja kalastajien jälkeensä jättämät sisälmykset ovat kuukkelin herkkua. Tietysti se tutustuu mielellään myös retkeilijän evästarjontaan.
 
Vaikka kuukkeli on kaikkiruokainen, ei sillekään kaikki kelpaa. Huomasin kuukkelille leipää tarjotessani, että se söi jotkin muruset, jotkin sylkäisi pois. Joskus se tunki nokkansa täyteen evästä ja lähti luultavasti kätkemään sen.

Uudet tutkimustulokset osoittavat, että jokainen lintuyksilö käy omilla kätköillään. Tarhakokeissa on todistettu, että tiaiset ja kuukkelit ovat oikeita muistihirmuja. Mahdollisesti lintu sijoittaa varastonsa esimerkiksi tietyllä tavalla yhdenmukaisiin paikkoihin, sillä tällainen kaavamaisuus helpottanee muistamista.
 
Kuukkeli piilottaa ruokansa kaarnanrakoihin ja oksien naavatuppoihin. Sopivan kokoiseksi pyörittämänsä naaavatupon se liimaa syljellään oksan kärkeen korkealle puuhun. Useimmiten se kiinnittää kätkön roikkuen selkä alaspäin, jolloin piilo syntyy oksan alapinnalle. Koska männyn tai kuusen oksan kärki on hento ja taipuisa, isommilla linnuilla ei ole mahdollisuuksia käydä kuukkelin varastoilla.
 
Kuukkelipari elää yhdessä koko elämänsä ja vieläpä uskollisesti samalla metsäalueella. Pesimisen kuukkeli aloittaa huhtikuussa, jolloin Lapissa on vielä täysi talvi. Taitavasti sammalista ja naavasta rakennettu pesä sijaitsee kuusessa noin viiden metrin korkeudella. Välttääkseen munien ja pienten poikasten paleltumisen kuukkeli vuoraa pesänsä muutaman sentin paksuisella höyhenkerroksella, myös emon erityisen tuuhea höyhenpuku on hyvä apu. Poikaset poistuvat pesästä pariviikkoisina.
 
Talvisin emojen kanssa elää vaihteleva joukko omia poikasia tai muualta muuttaneita nuoria lintuja. Parvet ovat kuitenkin pieniä, tyypillisesti yhdessä liikkuu neljästä viiteen lintua. Koko perhe on yhdessä seuraavaan kevääseen asti, jolloin emolinnut karkottavat edelliskevään poikaset aloittaakseen uuden pesinnän.

Kuukkelien äänivalikoima on monipuolinen rääkäisyistä ja kiljahduksista visertelyyn. Kuukkeleilla on varoitusäänten lisäksi kymmeniä muita ilmaisuja, joilla kertoa lajitovereille ravinnosta ja ruokailupaikoista tai monista muista tärkeistä elinpiirin ilmiöistä.

Seurallinen kuukkeli on ollut tärkeä ennuslintu, sitä on pidetty jopa noitalintuna. Kuukkelin maine on kaksijakoinen, sillä se on ollut sekä onnenlintu että epäonnen ennustaja. Kuukkelilla oli Lapissa hyvän kala- ja metsästysonnen tuojan maine, mutta kuukkelin pesän löytäjä oli onneton, sillä häntä odotti kuolema. Yleinen uskomus oli myös, että kuukkelin tappaneen ihmisen metsästysonni katoaa lopullisesti.

Tuttavallisuus lienee antanut kuukkelille erikoisaseman metsästäjien silmissä. Pohjoisen havumetsäalueen suomensukuiset kansat ovat yleisesti uskoneet, että kuolleen metsästäjän sielu jatkaa elämäänsä kuukkelissa, se on siis sielunlintu. Sen syntyperä selitti hyvin kuukkeleiden kiinnostuksen erämiesten leiripaikkoihin ja antoi niille myös oikeuden osallistua saaliinjakoon.
 
Suomessa kuukkelia on yleensä siis pidetty onnenlintuna, ja sen näkeminen tiesi hyvää. Etelämpänä Euroopassa on ollut toisin, ja tähän viittaa linnun tieteellinen lajinimi infaustus ’epäonnea tuova’. Saksaksi kuukkeli on ”epäonnennärhi”, Unglückshäher. Kielteiset nimitykset johtunevat siitä, että kuukkeli on ollut Saksassa hyvin harvinainen, minkä vuoksi vieraaseen ja ulkonäöltään hiukan tavallista poikkeavaan lintuun on suhtauduttu ennakkoluuloisesti.

Pitkäpyrstöinen kuukkeli on Suomen pienin varislintu, noin kulorastaan kokoinen. Se on pienehköksi linnuksi pitkäikäinen, sillä jos kuukkelille ei satu onnettomuutta, se voi elää jopa viisitoistavuotiaaksi. Kuukkeli on Pyhä-Luoston kansallispuiston tunnuslintu, se on myös Kainuun ja Koillismaan maakuntalintu. Kuukkeli oli BirdLife Suomen Vuoden laji 2007.

Upean linnun elämää kuvataan monipuolisesti Hannu Siitosen ja Heikki Willamon kuva- ja tietoteoksessa Kuukkeli – sielunlintu (Otava 2003). Kirjassa seikkailevat kuukkelit asustavat Etelä-Karjalassa.
 
Kotimaisten kielten keskuksen mukaan kuukkelilla on suomen murteissa runsaasti toisiaan muistuttavia nimityksiä. Näitä ovat esimerkiksi kuuksa, kuuksanka, kuuksiainen, kuuksikas, kuuksilainen, kuuksinkainen, kuusanka, kuusanko, kuutsanka, kuuhanka ja kuuhinkainen. Myös läheisissä karjalan ja lyydin kielissä tunnetaan sanalle vastine. Eino Koponen ja Ante Aikio ovat osoittaneet, että nimitysten lähtökohta on saamelaiskielissä, esimerkiksi pohjoissaamessa kuukkeli on guovssat. Saamelaiset kutsuvat kuukkelia myös nimillä goeksege, goeksh ja juavaska.

Kuukkelille on 1800-luvun kirjallisuudessa ja murteissa annettu sen sukulaiseen varikseen viittaavia lisänimiä, kuten hepoharakka, huhtaharakka, korpiharakka, korpinärhi, metsänärhi. Vironkielinen kuukkelin nimitys on samansisältöinen: laanenäär on sananmukaisesti korvennärhi.

Kuukkeli esiintyy kymmenissä kansanviisauksissa ja uskomuksissa, esimerkiksi "Heän kuulou kalan hajun" (kuulou eli haistaa, tulee tulille). "Jos tiiainen ensin tuli vastaan kun metsästään lähti, niin sai lintuja. Mutta jos närhi tai korpikuuske (kuukkeli) tuli vastaan, niin ei saanut mitään." Virrat

Kuukkeli punarinta
lappilainen onnenlintu.
Lennät sinne tänne
makupaloja etsien.
Röyhkeä olla osaat
ainoan eväsleipäni
voit nokkaasi varastaa.
Sinulla on vatsa pullollaan
minulla huikaiseva nälkä.
Mikäpä se tuommoinen onnenlintu on?
Eira eränkävijä

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; BirdLife; Hannu Jännes, Kuukkeli. Linnut. Suomen luonto; Hannu Siitonen ja Heikki Willamo, Kuukkeli – sielunlintu; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; Juho Rahkonen, Apu-toimitus 25.11.2017; kirjastot.fi. Kysy kirjastonhoitajalta 4.12.2019; Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus; Kuudesaisti.net; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luonnonsuojeluliitto; Luontoilta, toimittanut Veikko Neuvonen; LuontoPortti; Pekka Peltoniemi 27.12.2014, Ylläksen kuukkelitutkimus 2006 – 2020, kuukkelitutkimus.blogspot.com; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 1.12.2020; Tiede Luonto 5/2020; Tiedon portailla. tiedonportailla.fi; Eira eränkävijä, Kuukkeli-lehti, Lukijalta 16.4.2019.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Ruskan hehkua Äkäslompolossa

Ruska etenee pohjoisesta etelään, joten Lapissa ruska näkyy ensimmäisenä, siellä maaruska alkaa soiden värjääntymisellä elokuun lopussa ja jatkuu syyskuun kolmannelle viikolle. Pohjois-Lapin ruskahuippu sijoittuu usein syyskuun toiselle viikolle, Etelä-Lapissa puolestaan syyskuun puolivälistä eteenpäin.

Matkani ajankohta oli heti syyskuun puolen välin jälkeen. Se oli erinomainen viikko Äkäslompolossa ruskan näkemisen kannalta.

Ruskaraja etenee kohti etelää keskimäärin 250 kilometriä viikossa. Suuret ja lämpimät vesistöt jarruttavat ruskan etenemistä, joten paikallisia eroja on erityisesti suurten järvien ja merialueiden lähettyvillä. Etelä-Suomessa ruska on usein näyttävimmillään lokakuussa.

Aivan tarkkaa Lapin ruskan ajankohtaa on mahdotonta ennustaa etukäteen. Värien syntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttavat geneettiset tekijät, kesän sääolot sekä puiden ravinnetila. Ruska on merkki vuodenajan vaihtumisesta; ilmat kylmenevät ja valon määrä vähenee, kesä on siis jäänyt taakse.

Ruskan monet värit ovat itse asiassa lehtien todellisia värejä ja kesän vihreä on vain lehden “peiteväri”. Ruska piileskelee lehtivihreän alla jo kesällä ja odottaa pääsyä esille, kunnes valo on vähentynyt tarpeeksi ja lämpötila laskenut sopivaksi.

Lapin kasvit ovat yleisesti ottaen geneettisesti hyvin samanlaisia, sillä ne ovat tottuneet elämään varsin karuissa oloissa ja säiden armoilla. Tämän vuoksi ruska ilmaantuu kaikkiin Lapin alueen puihin ja kasveihin jokseenkin samaan aikaan.

Mustikka

Ruska värittää luonnonpuumme eri tavoin: haapa hehkuu keltaisena tai punaisena ja vaahtera oranssinpunaisena, pihlaja on puista punaisin ja koivu keltaisin. Sen sijaan leppä ei kellastu vaan pudottaa lehtensä vihreänä tai ruskeana.

Vaikka ruska mielletäänkin yleensä pelkästään lehtipuihin, se näkyy myös havupuissamme, joskin vähäisemmin. Kuusen ruskaa on tosin vaikea havaita, sen sijaan mänty kellastuttaa ja varisuttaa osan neulasistaan samoihin aikoihin lehtipuiden kanssa. Sen muuten huomasin taas kerran haravoidessani pari päivää sitten kotipihaa.

Juolukka

Suomessa ruskasta puhuttaessa huomio kiinnittyy lähes pelkästään puuruskaan, jota pidetään vaikuttavampana ja helpommin havaittavana. Käsitteenä maaruska onkin yleiskäsitettä ruska harvinaisempi. Lapin tunturien avarassa maisemassa katse kuitenkin hakeutuu väistämättä maaruskaan, jonka värikkäimpiä kasveja ovat mustikka, juolukka, riekonmarja ja vaivaiskoivu. Niitä minäkin ihastelin melkein henkeäni pidättäen Seitapolulla.

Vaivaiskoivu

Lapin-viikkoni aikana puuruska oli alkamassa, mutta varpukasvien maaruska hehkui jo loistavana. Vaikeakulkuisella Moloslaen kierroksella piti keskittyä jalkoihin, mutta katse karkasi tuon tuostakin silmäähiveleviin näkymiin.

Riekonmarja eli kaarnikka

Ruska tulee Lappiin kahdessa erässä: ensin ilmaantuu maaruska ja noin viiden päivän kuluessa alkaa myös lehtiruska. Ruskaa kestää pari viikkoa, ja sen päätteeksi yksittäinen voimakas syystuuli voi pudottaa tunturikoivujen lehdet yhden yön aikana.


Kotimaisten kielten keskuksen mukaan suomen sana ruska on lainaa saamelaiskielistä, sillä pohjoissaamen ruški ja inarinsaamen ruške tarkoittavat niin ikään ruska-aikaa. Aiemmin on oltu sitä mieltä, että saamen kielten sanat olisivat puolestaan lainaa itämerensuomalaisesta ruskea-adjektiivista.

Sittemmin sanojen alkuperää on tutkinut Ante Aikio väitöskirjassaan vuonna 2009. Hän ei oleta saamelaissanojen lainautuneen suomesta, mutta hän arvelee, että jonkinlainen sukulaisuussuhde sanojen välillä kuitenkin on. Adjektiivin ruskea merkitys on muuten aiemmin ollut nykyistä laajempi, sillä on nimittäin voitu tarkoittaa myös punaista väriä.

Lapin luonto luo outoa taikaa.
Se on kaunis ja vertaamaton.
Huiput vaarojen kauaksi hohtaa.
Ruska loistossaan kuin satu on.

Lapin muistan ja tunturit jylhät.
Sekä auringon tuon keskiyön.
Metsälampien välkkyvät silmät
talvi-iltojen tähtien vyön

Mai-Lis Könönen


Lähteet: Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus; KotimaaTutuksi.fi; Luontoilta Yle 29.9.2021; Markus Mäntykannas, VR; Tuomas Haapala, Arctic 25.8.2021; sanat Mai-Lis Könönen, sävellys Unto Mononen, Lapin tango.

lauantai 25. syyskuuta 2021

Sienisuppiloita syysmetsässä

Viime viikon aikana opin tunnistamaan kaksi suppilon muotoista sientä. Mökkinaapuri neuvoi minulle suppilohaperon heidän puuvajansa takaa, ja minä löysin suppilomalikan oman kotipihan läheisyydestä metsäpolun varrelta.

Kun aloin etsiä tietoa näistä sienistä, niin sitäpä oli yllättävän vähän, molemmilla on kuitenkin kaksi tähteä sienikirjoissa. On vielä muitakin suppilomaisia sieniä, kuten  suppilovahvero ja keltavahvero eli kantarelli, mutta niistä olen jo aiemmin tehnyt postauksen.

Nimi suppilomalikka on osuva, sillä tämä keskikokoinen sieni on aivan suppilon mallinen. Sen lakki on ohutrakenteinen ja säämiskän värinen. Aluksi lakki on kupera ja keskeltä nystymäisesti koholla, mutta vanhempana syvään suppilomaiseksi kovertunut. Opittuani tunnistamaan suppilomalikat havaitsin niitä myös lähimetsän sammalikossa yksittäissieninä.

Suppilomalikan maku on mieto ja tuoksu miellyttävä, jotkut sanovat sen muistuttavan heikosti karvasmanteliöljyä. Sienioppaiden mukaan suppilomalikka on paistettuna hyvä ja  sopii myös muiden sienten joukkoon säilykkeeksi. Sientä voi myös kuivata ohuina suikaleina.

Jotkut sienestäjät eivät kuitenkaan kelpuuta suppilomalikkaa koriinsa, koska pitävät sientä liian hentona ja sitkeänä. Jonkun toisen mielestä suppilomalikka ei ole hullumpi ruokasieni ja paremman puutteessa sitäkin voi syödä.

Suppilomalikka on yleinen ja kasvaa heinäkuusta lokakuuhun yksitellen tai pieninä ryhminä monenlaisissa metsissä, mieluimmin kuitenkin ruohikkoisilla paikoilla metsäpolkujen ja -teiden varsilla. Sieniasiantuntija Lasse Kososen mukaan muun muassa suppilomalikoita on esiintynyt tämän vuoden syksyllä erityisen paljon.

Kun mökkinaapuri yritti neuvoa minulle suppilohaperon, en oikeastaan nähnyt muuta kuin rikkoutunutta maata ja kariketta, mutta asialla oli ollutkin ”mullankääntäjäsieni”. Lopulta havaitsin sienet, niitä oli pienellä alueella puolenkymmentä, kaikilla lakki yhtä mullassa. Lähdetietojen mukaan sieni kehittyykin miltei valmiiksi maan alla tai aivan maan rajassa, mistä nousee näkyviin hyvin multaisena ja roskaisena. Harmittavasti suppilohapero on löydettäessä usein jo vanha ja toukkien turmelema, nuoria sieniä puolestaan on vaikea havaita maasta.

Suppilohaperon parikymmentäsenttinen lakki on likaisenvalkea, vanhemmiten laakean suppilomainen, usein sen reunat kääntyvät sisäänpäin. Aikuisella sienellä on valkeat heltat, jotka voivat pisaroida nestettä. Nuorten sienten helttojen maku saattaa olla jonkin verran kirpeä tai karvas, mutta vanhemmilla sienillä mieto. Joidenkin mielestä suppilohaperon maku muistuttaa vähän anjovista ja sen omalaatuinen haju kalan hajua. Sienen kiinteä valkea malto halkeilee juustomaisesti.

Suppilohapero kasvaa heinäkuusta myöhään syksyyn etenkin multavalla pohjalla lehdoissa, lehtometsissä ja puistoissa luultavasti suurimmassa osassa maata. Sieni on hyvä paistettuna joko pelkästään tai muiden sienten kanssa, mutta muhennokseen sopivana sitä ei pidetä. Sen sijaan toisen lähteen mukaan suppilohapero on syötäväksi kelpaamaton.

kuten taas on syksy
lintujen muuttoparvet
jo rannoille kerääntymässä
niin kuljimme yhdessä rantoja kerran

sieniä kasvaa taas, vuosiko
siitä vain on
kun keräsimme niitä yhdessä

Keija Nevaranta 

 Lähteet: Ilari Leppiniemi. Aamulehti, Uutiset 22.8.2021laji.fi; Pinkka oppimisympäristö; puutarha.net 6.8.2014; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Sota-ajan sieniruokia. Helda helsinki.fi; Liisa Lehto 28.8.2015, SKS Suomen kirjallisuuden seura. Vähäisiä lisiä. Sienessä; wikideck; Wikipedia; Keijo Nevaranta, Pöytälaatikon runot III – kymmenen runoa. Osa III runot.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Ukonsieni vai akansieni

Ukonsieni on minulle vuoden takainen tuttavuus. Ensin tosin luulin akansientä ukonsieneksi, mutta siitä valmistettuja pihvejä syömällä asia selvisi, sillä ne eivät maistuneetkaan herkullisilta. Itse asiassa myös sienten kasvupaikkana oli muurahaispesä, siitä olisi pitänyt osata päätellä sienilaji. Akansieni on hieman pienempi kuin ukonsieni, lisäksi sen jalka on sileä ja yksivärisen vaalea. Akansienen malto muuttuu punertavaksi leikatusta kohdasta, mutta ukonsienellä se jää valkeaksi.
 
Ruokolahdella mökin viereinen metsä tuli hakkuiden jälkeen valoisaksi, ja sen myötä myös ukonsienet löysivät tiensä hakkuuaukealle. Tuorein ukonsienihavaintoni on eiliseltä päivältä Lappeenrannasta läntisten asuinalueiden väliin jäävästä laajasta metsästä.
 
Ukonsienten lakki on aluksi munanmuotoinen, mutta laajenee lopulta sateenvarjomaiseksi. Ukonsieni on kookkain lajeistamme; sen lakki on usein yli 20 cm leveä, mutta suotuisilla kasvupaikoilla voi lakin leveys olla jopa 34 cm ja jalan pituus 46 cm. Ei siis olekaan ihme, että skandinaaviset naapurimme kutsuvat ukonsieniä ”päivänvarjosieniksi”.
 
Ruskokärpässieni
Ukonsienen voi sotkea ruskokärpässieneen, jossa on samoja myrkkyjä kuin punakärpässienessä, niinpä tarkastelin aluksi löytämäni sienen ulkoisia tunnusmerkkejä. Lajien erottamiseen riittää lakin väritystä koskeva muistisääntö: Ukonsienessä on nahkeita tummanruskeita suomuja vaalealla pohjalla, mutta ruskokärpässienessä vaaleat pilkut ovat tummanruskealla pohjalla.
 
Sekä ukonsienellä että ruskokärpässienellä on jalassaan rengas. Se on ruskokärpässienellä riippuva, mutta ukonsienellä rengasmainen ja väljä. Ukonsienen pitkä hoikka jalka on selvästi raitakuvioinen, kun taas ruskokärpässienen jalka on varsinkin yläosasta usein kokonaan valkoinen.
 
Ukonsieni on karikkeen lahottaja eikä siksi ole sidoksissa mihinkään tiettyyn puulajiin. Lehdot ovat ukonsienten luontaisia kasvupaikkoja, sieltä sienet ovat siirtyneet pientareille ja laitumille, mutta metsälaidunnuksen loppuminen vähentää jatkuvasti sopivia kasvupaikkoja. Ukonsieni kasvaa jokseenkin harvinaisena etelästä Kuopion seudulle asti.

Ukonsieni kuuluu herkullisimpiin ruokasieniimme. Sen pähkinäinen aromi tulee esille niin tuoksussa kuin maussakin. Lakin malto on pehmeää ja sopii kokonaisena paistettavaksi tai pilkottuna erilaisiin ruokiin. Hohkaisen jalan voi silputa keittoon tai kuivattaa ja jauhaa mausteeksi. Rengasta voi käyttää koristeena, mutta sen voi myös paistaa syötäväksi.
 
Ukonsieni on usein niin kookas, että sieniateriaan riittää jo yksi sieni. Leivitetyt ja paistetut sienipihvit vetävät vertoja herkullisimmillekin ”oikeille” pihveille, ja jos sieniä on paljon, voi renkaista tehdä maittavan kastikkeen. Joidenkin mielestä ukonsieni maistuu parhaimmalta tuoreeltaan voin kanssa pannulla paistettuna.

Jos metsään menet kulkemaan
ja olet kuin et oliskaan,
voit nähdä siellä kummaiset,
näet
myyrän mustan multaisen
ja peikotkin niin pienet
kuin pienet ukonsienet…
Kirsi Kunnas

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Heikki Kotiranta, Kantasienet. Suomen luonto. Kasvit; Jouni Tikkanen, Suomen luonto 12.9.2014; Juha Koskinen, Villiruokablogi 26.9.2013; Kirsi Kunnas, Tiitiäisen metsä, Kummaiset.