lauantai 26. syyskuuta 2020

Päärynäpuut ovat vanhimpia viljeltyjä hedelmäpuita

Antiikin Kreikan muinaisajalla elänyt Homeros mainitsee kirjoitukseni lopussa olevassa Odysseia-runossaan päärynäpuut. Päärynäpuu on siis ollut ihmisen viljelyksessä tuhansien vuosien ajan, eikä sen kantamuotoa tunneta varmaksi. Pohjoismaissakin sitä on kasvatettu jo keskiajalla. Tiesitkö, että yli 20 päärynäpuulajia kasvaa luonnonvaraisena niin Euraasian alueella kuin Pohjois-Afrikassakin, toisinaan villejä päärynöitä tavataan jopa Etelä-Ruotsissa saakka?

Päärynäpuut eli päärynät on ruusukasvisuku, jonka monia lajeja viljellään hedelmäpuuna. Ne ovat hyvin läheistä sukua omenapuille, niinpä niitä lisätään ja viljellään samalla tavalla.


Runsaasti kukkiva päärynäpuu on usein viikon tai kaksi edellä omenapuiden kukintaa. Suojainen kasvupaikka onkin tärkeä, etteivät keväthallat pääse vahingoittamaan päärynäpuun kukkia. Aurinkoisessa ja lämpimässä kasvuympäristössä kukkasilmuja muodostuu runsaasti, jolloin päärynöistä tulee maukkaita.
 

Tänä vuonna pyöräilin päärynäpuun ohi lähes päivittäin seuraten samalla sen kukkien muuttumista hedelmiksi. Pikkuhiljaa paisuvat hedelmät voivat olla eri päärynälajikkeilla pitkulaisia tai pyöreähköjä, tällä näkemälläni lajikkeella ne olivat pisaramaisia. Kiiltävät lehdet säilyivät kauniina koko kesän, mutta syksyllä raikkaanvihreä, rehevä lehdistö muuttui ruskan väreiksi.

Päärynä on upea pihapuu, joka saattaa hyvin hoidettuna elää jopa 200-vuotiaaksi. Päärynäpuun voi jättää halutessaan leikkaamatta ja kasvattaa koristepuun tavoin, jolloin vanhat yksilöt ovat näyttävän näköisiä tukevine mutkittelevenie oksineen. Oksat ovat raskaita, joten puutarhuri joutuu usein tukemaan niitä erilaisin rakennelmin.
 
Parhaiten päärynäpuu menestyy Etelä-Suomessa, mutta jotkut lajikkeet kasvavat hyvin IV-vyöhykkeellä eli Keski-Suomen korkeudella asti. Päärynät tuottavat satoa Pohjois-Suomessakin, jos istuttaa kaikkein kestävimpiä, Sallassa saakka talvehtivia lajikkeita. Kaupallisesti päärynää viljellään Suomessa ainoastaan Ahvenanmaalla, jossa käytetään pääosin keskieurooppalaisia lajikkeita.

Vanhoja yksittäisiä puita on kasvanut suomalaisilla pihoilla jo vuosikymmeniä. Omenan kaltaiseksi joka pihan hedelmäpuuksi päärynällä on vielä matkaa. Mehukkaat hedelmät innostavat kotipuutarhureita kokeilemaan sen kasvattamista, sillä päärynät ovat terveitä ja pitkäikäisiä puita. Uutta päärynäpuuta ei kuitenkaan pidä istuttaa vanhan, kuolleen päärynä- tai omenapuun paikalle. Juuristoa lahottavat bakteerit nimittäin erittävät aineita, jotka haittaavat uuden päärynäpuun kasvua.
 

Sanoina peruna ja päärynä muistuttavat toisiaan, sillä ne palautuvat samaan lähtökohtaan eli latinan päärynää tarkoittavaan sanaan pirum. Muutenkin sanojen historia on kietonut ne yhteen. Näistä kahdesta peruna on tullut aikaisemmin suomen kieleen kuin päärynä. Mikael Agricola käytti 1540-luvulla sanaa peruna, mutta siihen aikaan se tarkoitti ’päärynää’. Peruna on lainaa muinaisruotsista, jossa se oli nimenomaan päärynän nimitys. Agricola ei olisi aikanaan edes voinut tuntea maan sisään mukuloita kasvattavaa perunaa, sillä kasvi tuotiin Suomeen luultavasti vasta vajaat 200 vuotta myöhemmin.
 

Kun uusi viljelykasvi opittiin vähitellen tuntemaan, se nimettiin monin paikoin jonkin ennestään tutun ja sitä muistuttavan kasvin mukaan. Perunan mukuloita verrattiin päärynän hedelmään, ja esimerkiksi ruotsin kielessä perunasta tuli jordpäron ’maapäärynä’. Myös suomenkielisessä tietokirjallisuudessa käytettiin Ruotsin mallin mukaan 1700-luvun jälkipuoliskolla perunasta nimitystä maapäärynä.

Sana päärynä mainitaan ensimmäisen kerran nykymerkityksessä suomeksi Antti Lizeliuksen Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa vuonna 1776 yhdyssanassa päärynäpuu.

Vaan puutarha on eess' esikartanon porttien laaja,
auran neljän maa-ala, sen sivut äärtävi aita.
Siin' isot kasvaa puut kukass' uhkuen, päärynät kantaa
tuo ja granaatit tuo, helokyljet tuo omenansa,
viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat.
Talvell' ei, suvell' ei kato konsaan käy, sato ehdy;
pitkin vuott' yhä vain mikä kukkii, taas mi jo kypsyy
läntisen henkäilles', yhä päärynä päärynän jälkeen
joutuu, uusia puut yhä kypsyttää omenoita,
seuraa terttua terttu ja viikuna viikunamarjaa.

Lähteet: Anna Aho, Viherpiha. Meillä kotona; harviala.fi; Ihana Piha. Viherrinki; kauppila.fi; KaksPlus, Ruokaan liittyviä lasten runoja 11.5.2008; Kysy kirjastonhoitajalta, kirjasto.fi; Kirsti Aapala, Kotimaisten kielten keskus; Kotiliesi; mtv-uutiset 25.4.2012; Puutarha.net; tahvoset.fi; Viherpeukalot; Wikipedia; Homeros. Odysseian 7. laulu, Alkinoon puutarha. Suomennos Otto Manninen.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Violettiseitikki, sienimetsän väripilkku

Jos olet oikein onnekas, voit törmätä metsäreissulla melko harvinaiseen violettiseitikkiin. Sienieksperttinä tunnettua kälyäni onnisti loppukesästä, sillä hän havaitsi Ruokolahdella sijaitsevan mökkinsä ympäristössä peräti yhdeksän violettiseitikkiä, vaikka niitä yleensä löytyy samalla sienireissulla yksi tai kaksi.
 

Sienistä seitikeillä on kaikkein eniten lajeja, jopa kaksinkertaisesti seuraavana tulevaan sukuun verrattuna. Seitikkilajeja on nimittäin listattu lähemmäs 300, joskin todellisuudessa niitä lienee jopa 600. Metsässä tavattavista lakkisienistä voi parhaimmillaan olla seitikkejä kaksi kolmesta.

Pääosa seitikkilajeista on väritykseltään ruskean sävyisiä, mutta osalla on myös kirkkaita värisävyjä ja muutamat lajit ovat jopa kokonaan punaisia tai violetteja. Värin ohella lajin edustajat jakautuvat myös muun muassa kuivapintaisiin ja limaisiin sieniin. Koska seitikkien suku on hyvin monimuotoinen, se jaetaan useisiin alasukuihin. Violettiseitikkien alasuku on pieni, vain noin 50 lajia sisältävä ryhmä.


Violettiseitikki on Suomessa koivun ja erityisesti haavan seuralainen, mutta se on myös kuusen juurisieni. Laji kasvaa melko harvinaisena etelästä Kuusamon korkeudelle asti, ja sen satoaika on elo-syyskuussa. Yläpuolella olevassa kuvassa violettiseitikki on oikeassa alanurkassa.

Sienen haju on erikoinen, seetrin tai suopursun kaltainen. Vaikka laji ei olekaan myrkyllinen, sen maku on hieman epämiellyttävä, kuulemma kuin maistaisi lyijykynään käytettyä seetripuuta. Violettiseitikki onkin ruuaksi kelpaamaton juuri tuon ”lyijykynämäisen makunsa” vuoksi.

Kuiva, huopasuomuinen lakki on yläosasta kartiomaisena kupera ja laakenee 5 - 12 sentin kokoiseksi. Ikääntyessään sienelle tyypillinen violetti väri haalistuu. Violettiseitikin heltat ovat melko harvassa, kolotyviset ja aluksi syvän violetit, mutta itiöiden kypsyessä ne muuttuvat ruosteenruskeiksi. Alla olevassa kuvassa huomaat ruskeaa itiöpölyä sienen alapinnalla.
 
Kymmenisen senttiä pitkä ja pari senttiä leveä, nuijamainen violetti jalka on tyveltään pullistunut. Ikääntyneen sienen jalassa voit huomata suojuksen muodostamia epätäydellisiä vyöhykkeitä. Sientä on käytetty lankojen värjäämiseen siniharmaaksi ja violetiksi.

Näitähän syntyy kuin pieniä sieniä sateessa.
Joskus enempi ja vähempi
Märkänä kesänä kasvusto kukoistaa, kuivana ei,
pahkat vain kasvaa
Tatteja ei nouse useinkaan, pelkkää rouskua luulisin.
Kun myrkyllistä seitikkiä pukkaa,
voi mennä viikkokin hukkaan
Ja kantarellit kerään vaikka sukkaan.
Kukaan ei tiedä milloin on sienimetsästä lähtö.
Runot on ihan metsästä

Lähteet: Anna-Karoliina Tetri, Tetri Design; Annukka&Lily, villikataja.blogspot.com 19.3.2013; Helsingin Yliopisto, Pinkka opiskelijalle; LuontoPortti; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; ymparisto.fi. Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu; Jorma P. Luoma, Kajastus. Sienikuvat Heli Niskanen.

lauantai 12. syyskuuta 2020

Ruisleipä on Suomen kansallisruoka

Ruis on suomalaisille rakas ja tärkeä vilja. Sen osoittaa rukiin jatkuva suosio ruoanlaitossa sekä ruisleivän äänestäminen 100-vuotiaan Suomen kansallisruuaksi. Rukiista on helppo olla ylpeä, sillä siinä on jotain hyvin perisuomalaista. Ei siis ole ihme, että ulkomaillakin kaipaamme ruisleipää. Suomalaiset syövät eniten ruista koko maailmassa, jopa 16 kiloa vuodessa henkeä kohti.

Ruisleivän päivää vietetään Kalevalan päivänä 28.2., jolloin juhlitaan myös ruokakulttuuria, ovathan leipä ja viljat olleet jo Kalevalan tarinoissa kiinteästi mukana.
 
Tiesitkö, että rukiissa ei ole sitkoainetta. Sen leivontaominaisuudet perustuvat hiilihydraattien, etenkin arabinoksylaanien vedensidontakykyyn ja tärkkelyksen liisteröitymisominaisuuksiin.

Rukiin voimakas maku on herkullisimmillaan perinteisessä, suomalaisessa ruokaleivässä, kuten hapanleivässä. Ruisjauhoista leivottu leipä on aromikas, ravitseva ja pitkään säilyvä. Perinteisin ruisleipä tehdään hapattamalla se taikinajuurella. Ruisleivällä on ollut alueellisesti erilainen muoto, sillä lännessä on tehty kuivatettua kovaa ruisreikäleipää ja idässä pehmeää ruislimppua. Myös ruisleivän happamuudessa on alueellisia eroja.
 
Kyläilin tutussa talossa kameran kanssa juuri, kun siellä oli leivänteko lopuillaan eli ruisleivät odottivat puu-uuniin menoa - eikä aikaakaan, kun makuhermojamme hivelivät lämpimäisleivät, joiden päälle voi suli.
 

Ruisleivän leipomista voi nykyisin opetellakin. Keski-Suomessa Wanhan Vartiamäen tilalla tarjoavat taikinaterapiaa Marianne ja Matti Kosonen. Alla oleva Runo ruisleivästä on heiltä lähtöisin.

Rupean runolle rukiista,
leivänteosta lepertelen.
Ohjeet oivat samalla,
resepti reikäleivälle.
Lämmitän leivinuunia lempeästi,
herättelen huomiseksi,
esilämmitän ensiksi.

Pytyn panen paljuun,
suureen saaviin sukellutan
tiinun turpoamaan tiiviiksi. 
 

Illansuussa alkaa urakka,
ehtoolla ensimmäinen erä.
Pytyn pyörittelen pirttiin pakeille piisin,
tiinun tuon tupaan kupeeseen kuuman uunin.


Siihen kumoan kädenlämpöisen veden
ja huoneenlämpimät jauhot.
Havupuista hierrintä heiluttelen,
hienosormisella härkimellä hämmennän,
vatkaan vahvan vellin pahaisesti puuronpaksuiseksi.
Juuri ja juuri hierrin juurivellissä
pystyssä pysyy, tukematta töröttää.


Peitän pytyn harsolla hyvällä,
liinan levitän ja täkin taittelen
pytyn päälle, tiinun turvaksi.
Siinä taikinanjuuri tekeytyy yli yön,
kellonympäryksen kehittyy,
kuplii ja kuohuu, happamen herättää


Aamu kun aukeaa, huomiseen herään.
Tuoksu tuttu tiinusta tulvahtaa,
haju hienoisesti hapan, miellyttävän mieto.
Jauhoja joukkoon lisään, löystynyttä juurta jatkan.


Tuon tupahan havupuisia halkoja,
kannan koivuklapeja, kerään kaikki kuivat kalikat.
Tuikkaan tulitikun tuohiseen, sytytän sytykkeen.
Virittelen valkean, pistän puut palamaan.


Taikinan tekoon!
Tunti tähän tärvääntyy, hitaasti hyvää tulee.
Taikinanjuuri taas turvonnut, kuohunut ja kuplinut.
Sinne sekaan suolaa, lusikallisen lasken litralle.
Härkintä hurjasti kierrän, hiertimellä hierrän
vatkaten ilmaa juureen. Suolat sekaisin ja jauhoja joukkoon.


Hartain hetki koittaa.

Käsi korvoon katoaa kyynärvartta myöten.
Alustettaessa aikalailla kiertää kämmen,
nuljuaa nyrkki, sormet survoo
tehdessä taikinaa, vaivatessa verkkaisesti.
Kotvan kuluttua kuuluu napsahdus nostettaessa nyrkki taikinasta.
Taputan takeron taikinan tasaiseksi, kerään kasaan keoksi.
Päällimmäiseksi jauhoja ripottelen,
ristillä siunaan ja pehmeästi peittelen puhtaalla pyyhkeellä.
Pistän vielä paksun peiton päälle.
Taikinatiinu tiiviisti uunin kylkeen tuolille,
kohotakseen korkeaksi, paisuakseen pytyssä,
turvotakseen tiinuntäyteiseksi.

Paljon palaa puuta, kuumaksi käy kupeet uunin.
Koivusta kuumuus, havupuista hyvä, tasainen tuntu.
Kekäleet kun kellertävät, pienennän peltiä,
hiilloksen harmaannuttua hormit horrokseen,
pellit kiinni kokonaan.


Essu taas eteen ja pytty pöydän ääreen.
Taikina turvotessaan tuplaantunut,
kohonnut kauniisti kahden kolmen tunnin kuluessa,
risti reunoiltaan revennyt, leveäksi levinnyt.


Ripottelen reilusti rukiisia jauhoja pöydälle.
Taikinasta sutjakkain sormin, kätevin kämmenin
pyöräytän pöydän täyteen mykyjä,
leivinlaudoille levitän, kohoamaan komeiksi, lepäämään leveiksi,
kunnes taputtelen tunnin päästä tasaisiksi,
reiän kairaan keskelle ja haarukan piikein pistelen pohjaan asti.
Kuumuutta kohkaa uuni. Pieneksi hetkeksi pellit auki.
Hiipuneet hiilet hiillokseen, uuniharjalla tuhkatkin pesästä.
Uuniharja on kuin uusi, jos liossa lojuu,
vedessä viruu ennen kuumaan uuniin joutumista.
(Pellit kiinni, ettei kuumuus karkaa, lämpö livahda linnuille!)
Arina arvatenkin kuumin kaikista, polttavin paikka.
Kärventyisi siellä käntty, palaisi paistos piloille
ilman koekakkaraa, ohrarieskaa ohutta. 
Leivät lennätän kuumuutta kohkaavan uunin kitaan.
Vajaa varttitunti, vedän valmiit leivät vieretysten vaatteen alle,
kiireesti kiidätän kypsät uunista ulos pöydälle peiteltäviksi.
Uudet uuniin ja satsille suurin piirtein sama paistoaika.
Pikku hiljaa hiipuu lämpö, kuumuus kaikkoaa ja paistoaika pitenee.
Kypsä leipä on kevyt ja kumisee koputtaessa pohjasta.
Jälkiuunileipiä jälkilämmöstä,
jos tuli taikinaa tiinuun tolkuttomasti,
pyttyyn paljon paistettavaa.


Vastapaistetusta leivästä leviää täyteliäinen tuoksu,
joka jo hellii makuhermoja.
Voi sulaa päälle lämpimän leivän,
pieni käsi ojentuu ja palan haukkaa pikkusuu. 
Lämpimäinen lähtee lähinaapuriin,
tuliainen tuttaville.
Parasta, mitä lapsilleni lahjoittaa voin:
makumuiston mahtavan mukaan maailmalle,
kotoa kauas kulkeville.
Taito tuliaiseksi tuleville tuttaville,
evääksi elämänpolulle.


Lähteet: Alko Oy; ELO-Säätiö. Lehdistötiedote 19.1.2017; Leipätiedotus ry; peda.net; Pirkanmaan Allergia- ja Astmayhdistys ry; Annastiina, Rukiista. Lukijalta, Maaseudun Tulevaisuus 15.2.2016; Ruokatieto Yhdistys; Saara Liespuu, Maatilan Pellervo elokuu 2019; Suomen Luonto. Vuosi luonnossa 5.8.2020; Sydän.fi; VYR Vilja-alan yhteistyöryhmä; Wanhan Vartiamäen Lomamökit. Kansallispuisto. Runo ruisleivästä.