Poimulehdestä salaattia, kauneutta ja rohtoa

Yllättävän moni kasvilaji on kotiutunut maahamme vasta toisen maailmansodan aikaan saksalaisten tai venäläisten sotajoukkojen rehukuormien mukana, niinpä esimerkiksi poimulehden kasvupaikoista voi nykyisin päätellä entiset sotilasleiripaikat. Suomessa on 29 poimulehtilajia, joista vain kahdeksan lienee alkuperäisiä luonnonkasveja, tosin maallikon mielestä poimulehti on kaikkialla sama, kovin tuttu piparkakkulehtinen tienvieren ja niityn kasvi.

Poimulehtien lehdet ovat nuorina terävillä poimuilla, joista ne vähitellen kasvaessaan laskostuvat auki. Tästä on johdettu kasvin kirjakielinen nimi poimulehti, joka näyttäisi tulleen kieleen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hämeessä kasvia voitiin arkisesti kutsua myös ryppylehdeksi, lehden pisaroihin viittaavat puolestaan nimitykset kastelehti, vesipisara ja sateenvarjo.

 

Suomen kansankieliset poimulehden nimet kertovat sekä kasvin ulkonäöstä että sen hyötykäytöstä. Näitä ovat mm. juomakuppi, kasteheinä ja kannusruoho. Pohjois-Hämeessä kasvia on kutsuttu harakan-, hiiren- tai käenhameeksi. Karkeampiakin nimiä hämäläiset ovat kasville antaneet, sillä Ruovedellä selitettiin, että Huarahammeissa on noi lehlet, kun ne on noiv vekattu. Joutsenossa on käytetty nimeä körttiheinä, körttihän tarkoittaa naisen hametta.

Pakanauskoiset germaanit pyhittivät poimulehden hedelmällisyyden ja rakkauden jumalattarelle Freijalle, mutta Kristinuskon tullessa valtaan kasvi siirrettiin Neitsyt Marian hallintaan. Uusia nimityksiä olivat esimerkiksi Neitsyt Maarian viitta, Lady`s Mantle, Frauens Mantel tai Frauenmantel, mariekåpa, vårfrumantel.

Mariaan viittaa myös kasvin nimitys marianruoho, jonka Elias Tillandz mainitsi vuoden 1683 kasviluettelossaan. Poimulehti on suomalaisessa ja länsimaisessa kansanperinteessä arvostettu naisten rohto, johon liittyvät monet kansanomaiset nimet, kuten röijyheinä, vanhanpiianheinä ja maarianvaippa.

 

Olet kaiketi ihastellut kesäaamuisin poimulehdillä auringon kilossa kimmeltäviä "kastepisaroita". Jos maistat noita pisaroita, huomaat, etteivät ne olekaan oikeaa kastetta,vaan kasvin lehdistään aktiivisesti pusertamaa karvasta nestettä. Pisaroilla on uskottu olevan suurenmoinen taikavoima, sillä niiden jalokivimäisen hohteen sanottiin muuttavan raudan kullaksi. Tuota temppua yrittäneitä nimitettiin alkemisteiksi, joiden mukaan poimulehtien suku sitten sai tieteellinen nimensä Alchemilla.

Kuviteltiin myös, että pisaroissa piilee ikuisen nuoruuden salaisuus. Siksi neitojen kerrotaan keränneen pisaroita kasvojensa pesuun ja vartalonsa hoitoon, melkoinen työ siis turhuuden takia. Uskottiin myös, että pisarat voivat palauttaa menetetyn neitsyyden. Poimulehteä on käytetty sekä suojelevana kasvina että lemmenyrttinä.

Ihan huuhaata entisajan neitojen kauneusrutiinit eivät kuitenkaan olleet, sillä poimulehdellä on ihoa puhdistavia ja hoitavia sekä turvotusta poistavia ominaisuuksia. Tästä syystä sitä voidaan käyttää kosmetiikassa esimerkiksi puhdistusmaitoihin, kasvovesiin ja naamioihin. Itse olen kerännyt ja käyttänyt poimulehteä alkukesällä jalkakylpyjä ja kasvojen höyrytystä varten. Poimulehdellä on myös vaalentava vaikutus. Arabit ovat käyttäneet poimulehteä lähes kaikkeen kauneudenhoitoon.

 

Poimulehti on myös vanha hyötykasvi, sillä sen lehtien karvailla aineilla on haavoja parantava vaikutus, niinpä sitä on kutsuttu jo parisataa vuotta haava- ja plaastarilehdeksi. Poimulehdestä on myös keitetty hauteita ruusutautia potevalle, mistä kertovat nimitykset ruusuheinä, -lehti ja -ruoho. Poimulehteä on sanottu leiniheinäksikin, koska sen lehdistä tehdyllä hauteella on parannettu leiniä eli reumatismiä.

Villiyrttiharrastajat käyttävät poimulehtien lehtiä ja varsia muun muassa salaattina, vaikkapa vihersilppuna leivän päällä. Norjassa poimulehteä on käytetty pinaatin asemesta. Poimulehti on Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla nimellä ´ei uuselintarvike´. Alkukesän varjossa kasvaneet lehdet ovat parhaimman makuisia, sillä kuivalla paikalla kasvaneissa kasveissa lehdet voivat olla sitkeitä ja kitkeriä. Poimulehteä voidaan hyödyntää myös kuivattuna, jolloin siitä saadaan teetä ja siemenistä maustetta. Poimulehti sopii hyvin myös kasvivärjäykseen.

 

Poimulehti kasvaa tuoreilla niityillä ja pientareilla koko Suomessa sekä muuallakin Euroopassa, Aasiassa ja Yhdysvaltojen itäosissa. Lisäksi luonnon poimulehteä viljellään paljon puutarhoissa koristeellisuutensa ja syötävyytensä vuoksi. Kasvupaikakseen poimulehti tarvitsee aurinkoisen tai puolivarjoisan paikan, jossa on kuiva tai tuore hiekkamaa. Jos poimulehteä viljelee salaattiaineeksi, kukkiva kasvusto kannattaa poistaa, jolloin kasvi tekee uusia lehtiä syksyyn asti. Jättipoimulehteä (Alchemilla mollis) viljellään puutarhoissa koristekasvina.

Tapasin ystävääni
poimulehtien luona,
joimme silmillämme
kastepisaroita.

Ei niin pientä asiaa,
etteikö sen voisi jakaa.
Kasvaa vasten toisiaan,
ääriviivaa hakien.

Kuoriutumisen jälkeen
poimulehden reunalla istun kanssasi
kaikkein pienimmässä muodossani.  

Minna Sadeniemi

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Evira; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Luontoäidin lääkekaappi, suomennnos Ilona Sevelius, Valitut Palat, asiatarkistus farmakognosian professori Raimo Hiltunen Helsingin yliopisto; Noidankoto, valkosipulia ja salviaa 1.6.2011; Virpi Raipala-Cornier, YLE Terveys/Merja Turunen; Yrttitarha; Minna Sadeniemi 11.1.2018, puutarharunoja.blogspot.com.

PS Olethan huomannut, että tänään vietetään Suomen luonnon päivää. Sitä voi juhlia rennosti ja pilke silmäkulmassa. Minä kävin noukkimassa lähimetsästä mustikat Suomen luonnon juhlapiirakkaa varten!

LUE LISÄÄ

Elokuussa syksy hiipii maisemaan

Suven viimeisenä kesäkuukautena tunnettu elokuu tarjoilee lämpimiä päivä ja pimeneviä iltoja. Luonto on hidastanut tahtiaan, kuin sillä ei enää olisi kiire mihinkään. Heinä on tuleentunut ja siementänyt, marjat kypsyneet ja lintujen poikaset lähteneet pesästä. Huomaamatta syksy hiipii kaikkialle. Maisema kylpee eri sävyissä ja vihreä muuttuu tummemmaksi. Väriä elokuisiin päiviin tuovat kuitenkin kannusruho, terttualpi, pietarytti, kultapiisku, ketokeltto ja monet muut kauniinkeltaiset kukkaset.

 

Öiden pimetessä syttyvät tähdet loistamaan taivaalla Laurin päivästä alkaen (10.8.). Tähdenlentoja esiintyy runsaasti Maan osuessa radallaan Perseidien meteori- eli tähdenlentoparveen. Elokuussa täysikuu on suurimmillaan.

Kuun loppupuolella sateisemmaksi muuttuva sää tuo mukanaan sienikauden. Myös vihannesten ja marjojen satokausi alkaa olla runsaimmillaan. Kun mietit sanaa elo tarkemmin, löydät sille monta merkitystä ympäröivästä elämästä, kuten elämä, talous, omaisuus, ruoka, karja, iso porotokka, asuinpaikka, talo ja tietenkin vilja. 

 

Suomen kielen elokuu kertoo nimensä mukaisesti elonleikkuun aloittamisesta. Tosin viljasatoa on monesti alettu korjata jo heinäkuun loppupuolella, Jaakon päivän tienoilla (25.7.). Ajankohdan kannalta ratkaisevaa oli viljan tuleentuminen ja jyvien kypsyminen. "Lauri (heinä)ladot lukkoon panee ja kuhilaat pellolle pystyttää", mikä tarkoitti heinänteon lopettamista ja elonkorjuun aloittamista. "Mitä elokuu ei keitä, sitä syyskuu ei paista", tiesi vanha kansa. Siispä kaiken viljan täytyi olla ennen syyskuun tuloa valmista ja korjattuna.

 

Elokuussa leiskuu öisin kalevantulia, äänettömiä elovalkeita eli elosalamia, joiden uskottiin jouduttavan satoa. Heinäsirkkojen viulut soivat kiivaimmin heinä-elokuussa, kun koiraat kutsuvat sirittämällä naaraita kosiomenoihin. Hepokatit ja heinäsirkat ovat äänessä erityisesti loppukesän aurinkoisina päivinä.

Aamuisin pensaissa alkaa näkyä muutolle lähteviä paju- ja leppälintuja sekä muita hyönteissyöjiä. Myös ensimmäiset metsäkirviset ja keltavästäräkit suuntaavat jo etelään. Osa linnuista tosin pyöräyttää loppukesästä toisen pesyeen, ja esimerkiksi haarapääskyn pesäpoikasia näkee melko yleisesti vielä elokuun lopussa. 

Pääskysten lähdöstä on muuten useita sananlaskuja. Minulle on tutuin "Laurilta laumaan, Pärttyliltä peräti pois". On myös sanonta "Pääskyset Uoti (Olli 29.7.) ottaa, Lauri lakaisee ja Perttu vie". Elokuussa räksänpojat ovat kasvaneet isoiksi ja kärkkyvät ahnaina herukkapensaiden marjoja. Meidän pihan leikkisät räkättirastaat ovat nyt ahkerasti pihlajanmarjojen kimpussa ja mahtuupa päivään aina muutama kinastelu kylpyaltaallakin.

 

Elokuussa kylmä syksy lähestyy ja hallan vaara kasvaa. "Ei halla haasta lähde, kaste varjosta varise, päivän Pärttylin perästä". Toisaalta elokuussa saatetaan kokea jopa intiaanikesä, jonka vanha suomalainen nimitys on Pärttylin eli Pertun (24.8.) pikkukesä.

Joidenkin kansansanontojen mukaan jo Lauri aloittaa syksyn "Syystä Laurista (10.8.), kevättä Kynttelistä (2.2.)". Talven alkaminen puolestaan ennustettiin Samulin päivän (20.8.) jälkeisestä myrskystä eli "hattutuulesta", siitä olisi yhdeksän viikkoa talven tuloon.

Elokuun pimeinä iltoina
puiden suhinassa
kesän viime henkäys,
haikean suloinen
ja syksyyn katoava.
Kuiskaus menneestä kesästä. 

Maria Ahlstedt

Lähteet: Anssi Alhonen, Taivaannaula; Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys Tringa ry; Koti & keittiö; Lukemisto, Turun Sanomat 15.03.2008; Marko Leppänen, Luonnontie; Rakentaja.fi; Ritva Kupari, Aarrelehti 30.4.2019; Ruokatieto Yhdistys ry; tunturisusi; Ville Vanhala, Seura 9.7.2015; Yrttitarha; Maria Ahlstedt, Syksyn pimeinä iltoina. 

LUE LISÄÄ

Sudenkorento on lentotaituri vailla vertaa

Tiesitkö, että Suomessa on yli 50 sudenkorentolajia? Maailmanlaajuisesti lajeja tavataan noin 7000. Sudenkorentojen kantamuotoja eli nykyisiin sudenkorentoheimoihin luettavia lajeja eleli kivihiilikauden suometsissä yli 300 miljoonaa vuotta sitten, siis jo hirmuliskojen valtakaudella. Tuolloin happea oli ilmassa sellaisia määriä, että korennot kasvoivat jättiläisiksi, niiden siivenväli saattoi olla jopa käsivarren mittainen – vuosimiljoonat ovat siis kutistaneet korennot.

Sudenkorennot viettävät suuren osan elämästään vesien äärellä, monipuolisin lajisto on pienillä runsaskasvustoisilla lammilla ja lahdenpoukamissa. Sudenkorennot, kuten muutkin hyönteiset, ovat vaihtolämpöisiä. Ne hyödyntävät auringon lämpöenergiaa, jotta niiden ruumiinlämpö nousee riittävän korkeaksi lentoa varten. Aktiivisimmillaan korennot ovat aurinkoisina, tyyninä ja lämpöisinä kesäpäivinä.

 

Sudenkorentojen toukat elävät vedessä muutaman vuoden ajan, ukonkorennot jopa kuusi vuotta. Ne ovat petoja, jotka syövät muita vesieläimiä. Toukat luovat nahkansa 6 – 15 kertaa lajin ja olosuhteiden mukaan. Kaikilla sudenkorennoilla on ns. vaillinainen muodonvaihdos eli toukkavaiheen jälkeen ei ole kotelovaihetta. Olin lapsena todistamassa läheisen puron rannalla, kun toukannahan sisältä kuoriutui aikuinen korento. Varhaisimpia kuoriutujia ovat touko–kesäkuun vaihteessa punamustat lampikorennot, litteäperäiset rusko­hukankorennot ja kuparinhohtoiset kiiltokorennot.

Sudenkorentojen ilmailutaidot ovat hämmästyttäviä, sillä ne lentävät parhaimmillaan 48 km/h nopeudella. Sen lisäksi ne kykenevät pysymään paikallaan ilmassa sekä lentämään taaksepäin ja sivuittain. Lentoakrobaatteja vaanivat myös vaarat, sillä niiden matka voi päätyä seitteihin tai kukkahämähäkin väijytykseen. Soilla ne saattavat takertua kihokkeihin tai joutua sammakon yllättämäksi. Linnut ovat kuitenkin niiden suurin uhka, sillä muun muassa västäräkki on mestari nappaamaan sudenkorentoja. Mökkimme kaislaisella lahdella lentelee valtavasti sudenkorentoja, joita nuolihaukat pyydystävät taitavasti.

 

Sudenkorennot sieppaavat saaliinsa lennossa pitkillä eturaajoillaan. Hyvä näkö auttaa paikallistamaan vaikkapa kärpäsen, hyttysen tai mäkäräisen. Sen sijaan korennot hylkäävät pahanmakuiset ja myrkylliset perhoset, kuten tuomenkehrääjäkoit ja keltasiivet. Hyökätessään hyönteisten kimppuun sudenkorennot onnistuvat 95-prosenttisesti. Korentojen ruokahalu on pohjaton, ja ne syövätkin päivittäin ravintoa jopa viidesosan omasta ruumiinpainostaan. 

Kuvissa esiintyvä ruskohukankorento (Libellula quadrimaculata) on Suomen yleisimpiä sudenkorentolajeja ja varsin helppo tunnistaa. Suurikokoisen korennon siipiväli on noin kahdeksan senttiä ja molempien siipiparien etureunassa kaksi mustaa täplää. Ominaisuus on niin näkyvä, että se on myös tieteellinen lajinimi, quadrimaculata eli nelitäpläinen. Ruskohukankorennon sukupuolet ovat samannäköiset.

 

Ruskohukankorento viihtyy lähes kaikissa Suomen vesistöissä, merenlahdista järvien rannoille. Lajia tavataan myös virtavesien ääreltä, mutta runsaimmillaan se on runsaskasvuisten lampien ja lahtien rannoilla. Lajin lentoaika alkaa toukokuussa ja kestää elokuulle, mutta eniten korentoja esiintyy kesä- ja heinäkuun vaihteen tienoilla. Suurin osa meikäläisistä sudenkorentolajista talvehtii toukkana, mutta myöhään syksyllä lentävien lajien, kuten syyskorentojen talvehtiminen tapahtuu munana.

Japanissa sudenkorennot ovat hyvin suosittuja hyönteisiä. Sudenkorento eli tombo on jopa valtakunnan symboleja. Me nykysuomalaiset yhdistämme sudenkorennon loppukesän hellepäiviin, mutta monien eurooppalaisten kansojen uskomuksissa ne ovat pimeyden voimien palvelijoita. Niinpä ne ovat saaneet pelottavia nimiä eri kielissä, kuten lohikäärmekorento, paholaisen neula tai silmänpuhkaisija. Tähän viittaavat myös suomen murteissa tunnettavat nimitykset pirunpuntari, pirunhevonen ja pahanhevonen, samoin ruotsin trollslända eli noidan värttinä ja englannin dragon-fly (dragon = lohikäärme).

 

Uskomusten mukaan sudenkorennot ennustavat onnettomuutta, syövät jyviä tähkäpäistä, saattavat puhkaista ihmiseltä silmät tai ommella nukkuvan silmät umpeen. Sellainenkin keskiaikaiselta vaikuttava uskomus näihin hyönteisiin liittyy, että sudenkorento nyhtää ihmiseltä hiuksen ja piilottaa sen kantoon. Kun kanto mätänee, ihminen kuolee.

Tällaiset uskomukset voisivat selittää myös kummalliselta tuntuvaa sudenkorento-nimitystä. Suomen sudenkorento on itämurteissa suvenkorento, joka viittaa siis pelottavaan suteen. Korento tarkoittaa paitsi tietynlaista hyönteistä myös salkoa, seivästä, tankoa ja vesisaavin kanninpuuta. Jos tämä viattomalta tuntuva hyönteinen voi toimia pirun ratsuna, niin miksei myös vaarallisen ja pahana pidetyn eläimen eli suden seipäänä tai kantotankona.

Mä sudenkorentoja ennen pelkäsin
Nyt sain yhdestä niistä kaverin
Se järveltä jostain lensi polvelleni
Kun auringossa makailin

Ei mikään niin kuin sinä ole kummallinen
Ei mikään niin kuin sinä ja tiedät sen
Sä elät vain päivän tämän kesäisen
Hei miten aiot käyttää sen

Ohikiitävä hetki on elon tuokio
Älä tuhlaa sitä minuun sudenkorento
Sä olet niin kaunis siinä katsella
Mut lennä sudenkorento

J. Karjalainen

Lähteet: Anniina Wallius, Yle Luonto 6.4.2013; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juho Rahkonen, Apu-lehti 9.6.2018; Jussi Murtosaari, Erä ja luonto 18.6.2018; Luonto-Liitto; Matti Hämäläinen, Suomen luonto. Eläimet. Selkärangattomat; Sari Maamies, Kotimaisten kielten keskus; sudenkorento.wiki; Turun Sanomat. Lukemisto 8.10.2005; J. Karjalainen, Sudenkorento.

LUE LISÄÄ

Herhiläinen on levittäytymässä Suomeen

Tänä kesänä olet saattanut havahtua herhiläisten tavallista suurempaan määrään, viime vuonna ampiaisia puolestaan tuntui olevan ylenpalttisesti. Tarkkaa tietoa herhiläisen liikehdinnästä Suomessa ei kuitenkaan ole, sillä pistiäisten kattavaa seurantaa on tehty vain vähän. Nyt tilanne on tosin muuttumassa, sillä vuoden alussa käynnistynyt AMPASE-hanke tarkastelee ampiaisten ja ihmisten yhteiseloa. Tässä Koneen säätiön sekä Turun ja Jyväskylän yliopiston yhteishankkeessa selvitetään myös eri ampiaislajien yleisyyttä.

 

Vielä 1930-luvun hellekesinä herhiläinen oli Suomessa tuttu näky, mutta sotien jälkeen herhiläiskanta harvinaistui ilmeisesti ilmaston viilenemisen myötä. Lämpimien kesien siivittämänä herhiläisistä alettiin kuitenkin tehdä uusia havaintoja viime vuosisadan loppupuolella. 

Herhiläisiä tavataan edelleen Venäjän Karjalassa, sieltä laji onkin hivuttautunut uudestaan itärajan yli 1990-luvulla. Suomen ympäristökeskuksen vanhemman tutkijan Ilpo Mannerkosken mukaan ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että herhiläisen palaaminen selittyisi juuri ilmastonmuutoksella. Kanta vakiintui Kaakkois-Suomessa vuosituhannen vaihteessa, ja kartoituksessa sitä on havaittu etenkin Etelä-Karjalan alueella. Herhiläisten levinneisyysraja kulkee Virolahdelta Joensuun tietämille.

Etelä-Karjalan Allergia- ja ympäristöinstituutin tutkija Kimmo Saarinen on seurannut pitkään herhiläisiä ja on varma siitä, että laji on tullut jäädäkseen. Herhiläinen levittäytyy tulevina vuosina vääjäämättä ja on jo työntynyt pikkuhiljaa sekä länteen että pohjoiseen. Kimmo Saarinen muistuttaa, ettei herhiläinen ole Suomen luonnolle haitallinen laji. Päinvastoin, se on hyvin näyttävä ja mahtava lisä meidän ampiaiskenttään, hyödyllisenä pölyttäjänä ja pikkuotusten saalistajana.

Euroopan suurimpana ampiaislajina tunnettu herhiläinen on tehnyt pitkään toista tuloaan Suomeen. Tämä pistiäisheimon raskassarjalainen on lähes kaksi kertaa suurempi kuin yleinen ampiainen. Ampiainen on nimittäin kooltaan 2,2 - 3,2 cm, sen sijaan herhiläiskuningatar voi olla jopa 3,5 cm:n pituinen.

Herhiläisen keskiruumis ja osa takaruumiista on ruskeanpunainen eli yleisilmeeltään se ei ole niin keltainen kuin ampiainen. Herhiläisen myrkky sisältää kohtalaisen määrän asetyylikoliinia ja sen pistos on riviampiaisen iskua kivuliaampi, vaikka reaktiot pistoihin ovat toki yksilöllisiä. Herhiläinen on kuitenkin rauhallinen kaveri, jos sen läheisyydessä ei tee turhia äkkiliikkeitä. Minäkin sain kuvata ihan rauhassa tätä pesän rakentajaa.

Herhiläinen käyttää ravintonaan mettä, mahlaa, mesikastetta sekä saaliseläinten ja raatojen nesteitä. Toukkien ruokaa puolestaan ovat aikuisten pesiin tuomat kärpäset ja muut hyönteiset. Herhiläinen käy surutta itseään suurempien saaliseläinten kimppuun, ja hunajaa etsivä yksilö aiheuttaa melkoista tuhoa mehiläispesässä. Muista suomalaisista ampiaisista poiketen herhiläiset lentävät myös ilta- ja aamuhämärissä. Herhiläisen tunnistat värisevästä äänestä, jota se pitää lentäessään.

Herhiläinen elelee puistoissa ja puutarhoissa sekä lehtimetsien reunamilla. Se pesii puunkoloissa ja linnunpöntöissä sekä muiden ampiaisten tavoin mielellään myös rakennuksissa. Koristeellinen pesä on järeämpi kuin tavallisella ampiaisella, sillä halkaisijaltaan jopa yli puolimetrisessä pesässä voi asustaa tuhansia herhiläisiä.

Sain näiden kuvien herhiläisestä vihiä kesämökkinaapureiltamme, joiden aitan ulkokaton reunaan se rupesi rakentamaan pesää touko-kesäkuun vaihteessa. Suurin osa herhiläisistä huomataan kuitenkin vasta loppukesällä ja syksyllä, jolloin yhteiskunnat ovat suurimmillaan.

Sananlaskussa herhiläinen on Heikin lintu, ampiainen Annin lintu, mehiläinen meidän lintu. Tieteen termipankin mukaan herhiläisen vieraskieliset vastineet ovat Vespa crabo (latina), hornet ja European hornet (englanti), Hornisse (saksa), frelon européen (ranska), bålgeting (ruotsi), vapsik (viro), Sirsenis (latvia), širšė (rūšis) (liettua) ja шершень (venäjä).

Nyt läkkiseppä Lindblad
on pihassa pitkällään
hän makaa, ruohomätäs
tuuhea alla pään,
ja vihreä on raitti -
hoi, herhiläiset vaiti!
Hän miettii yksinään.

P. Mustapää

Lähteet: Allergia-, Iho- ja Astmaliitto ry; Hyönteismaailma; Ilkka Teräs, Suomen luonto. Selkärangattomat. Pistiäiset; Ilpo Mannerkoski, vanhempi tutkija Suomen ympäristökeskus; Joakim Westrén-Doll, Luonto. Helsingin Sanomat 24.7.2019; Juha Vauhkonen ja Antti Tuominen, Yle. Luonto 6.6.2013; Yle Lahti. Luonto 29.9.2009; Kimmo Saarinen, Etelä-Karjalan Allergia- ja ympäristöinstituutti; Seija Hackman, Kymen Sanomat 8.5.2019; Tieteen termipankki; Wikipedia; Ötökkätieto; P. Mustapää, Lindblad-runot.

LUE LISÄÄ

Maariankämmekkä, korpien herkkäkukkainen kaunotar

Orkideoilla eli kotoisammin kämmeköillä on suuri suku. Maariankämmekkä on sukunsa yleisin laji ja yövilkan jälkeen runsain Suomessa kasvava kämmekkä. Mielestäni tämä Soinin kunnan nimikkokukka on yksi kauneimmista kasveistamme. 
 

 

Maariankämmeköiden ulkonäkö vaihtelee suuresti, sillä kukkien väri, kuviointi, muoto, koko ja lehtien pilkullisuus ovat erilaisia jopa samassa kasvustossa. Kämmekkä kukkii kesäkuusta elokuuhun.

Maariankämmekän lehdet ovat täplikkäitä, mistä tulee niiden latinankielinen nimi Dactylorhiza maculata, joka on suomennettuna Täplikäs sormijuuri. Suomessa maariankämmekkää on paikoin kutsuttu tummapilkkuisten lehtiensä vuoksi käärmeenheinäksi, -kieleksi ja -kukaksi.

 

Nykyinen elämänmeno ei miellytä maariankämmekkää. Vanhakantaisen maatalouden aikana maariankämmekkä oli runsas kosteilla suoniityillä ja laidunnetuissa metsissä, mutta soiden ojitus on tuhonnut suuren osan sen luontaisista kasvupaikoista. Nykyisin maariankämmekän kohtaaminen alkaakin olla jo luontoretken kohokohta. Tänä kesänä olin hyvin onnekas, sillä mustikanpoimintareissulla tielleni osui niin yksittäisiä maariankämmeköitä kuin runsaampiakin kasvustoja kangasmetsän soistuneissa painanteissa.

Maariankämmekkä pölyttyy hyvin pelkällä huijauksella, sillä kukassa ei ole mettä houkuttelemassa pölyttäjiä. Usein kukissa näkee kuitenkin kukkajääriä, mutta ei tiedetä, miten maariankämmekkä niitä houkuttelee. Maariankämmekkä tuottaa kuitenkin runsaasti siemeniä, sillä yhdessä kukintovarressa niitä on laskettu kehittyvän yli 100 000.

 

Maariankämmekän juurimukuloita on kaksi, joista toinen on kurttuinen ja tumma, toinen vaalea ja pullea. Sana kämmekkä on johdettu sanasta kämmen, sillä sen mukulat muistuttavat käsiä. Tästä syystä kasvia on paikoitellen sanottu myös kämmenkukaksi. Kämmeköiksi Suomen orkideoita on kutsuttu ainakin 1820-luvulta lähtien.

 

Maariankämmekkä on yhdistetty ympäri Eurooppaa kristinuskoon, sillä sana maaria viittaa Mariaan. Meillä kasvi on tunnettu jeesuksenkämmenenä, jeesuksenkätenä, vapahtajankädenkukkasena ja jumalankätenä. Toisintoja on runsaasti ja ne näyttäisivät olevan lähinnä länsisuomalaisia. Tosin jotkut ovat pitäneet kasvia pirunkourana tai sitten tummaa juurimukulaa on sanottu pirunkämmeneksi, mutta vaalea mukula on omistettu Jeesukselle tai Marialle.

Olen lukenut, että Sippolassa kymenlaaksolaisilla lapsilla on ollut ennen tapana leikkiä maariankämmekän juurimukuloilla. Ne mukulat, jotka pysyivät pinnalla, olivat enkeleitä, kun taas pohjaan painuvat olivat paholaisia. Itä- ja Keski-Suomessa mukuloita on verrattu Eevaan ja Aatamiin, kun taas Pohjois-Karjalassa on puhuttu eevankädestä ja aataminkädestä. 

 

Maariankämmekän juurimukuloiden on nähty muistuttavan myös miehen kiveksiä. Sen vuoksi sileistä, vaaleista juurimukuloista jauhettua rohtoa on käytetty ja käytetään edelleen sukupuoliviettiä lisäävänä aineena Välimeren maissa. Tulevan lapsen sukupuoleenkin on mukuloiden avulla arveltu voitavan vaikuttaa. Samaan aihepiiriin kuuluu myös kämmeköiden varsinainen sukunimi Orchis, joka tarkoittaa kreikan kielessä kivestä.

Kaakkois- ja Keski-Suomessa maariankämmekkää on kutsuttu utara- ja utare- tai udarheinäksi, sillä mukuloista tulivat mieleen lehmän utareet. Sen mukaisesti mukuloilla on ruokittu tai lääkitty lehmiä. Kainuussa maariankämmekkää on nimitetty niin ikään juurakon mukaan maapotuksi tai mehtäpotuksi. Kerrotaanpa Savosta sellaistakin, että jos syötti vihamiehelleen kämmekän mukuloita eli käenpottuja, sai hänet menettämään järkensä.

Minä sanoin: kaste haihtuu
ja kuolee kukkanen.
Minä sanoin: tuuli vaihtuu
ja sydän ihmisen.
Mitä ymmärsinkään tästä!

Sen tiesin elämästä,
mitä maariankämmekästä
voi tietää perhonen,
joka liitää levottomasti
yli kukkain lempeäin.

Kun pääsin juureen asti,
sen kauniin kasvun näin.
Koko salaisuus on tässä,
koko totuus sydämen:
sydänmullassa pimeässä
on juuri valkoinen.--

Aale Tynni

Lähteet: Emma Heinänen LUK-tutkielma 750367A Oulun Yliopisto, Ekologian yksikkö; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; Peda.net; Seppo Vuokko, Suomen luonto. Kämmekkäkasvit; Soinin kunta; Aale Tynni, Maariankämmekät.

LUE LISÄÄ