lauantai 16. marraskuuta 2019

Marraskuussa talvi tekee tuloaan

Marras, tuo salaperäiseksikin luonnehdittu kuukauden nimi on mitä ilmeisimmin arjalainen lainasana yli kahden tuhannen vuoden takaa. Nimen syntytarinasta on monta selitystä, mutta varmimpana joukosta erottuu kirjailija, tutkija Karl Axel Gottlundin antama ja professori Arvi Korhosen perustelema selitys. Hänen mukaansa nimi juontuu luonnonsuhteista, mitä kuvaavat sanontatavat maa on martaana, maa makaa martona eli kuolleena odottamassa lunta peitokseen
 

Marraskuu riisuu maiseman. Halla on vienyt viimeisetkin kukkaset pihoilta ja pientareilta. Värikylläinen ruska on tippunut lehtipuiden juurelle ja oksat ovat paljaat. Kun ajelet pitkin maaseutua, näet mustia kynnöspeltoja, jotka on käännetty lepäämään talven ajaksi.
 
Marraskuussa suurin osa muuttolinnuista on jo jättänyt Suomen, mutta muun muassa urpiaisilla ja monilla vesilinnuilla muutto on yhä kesken. Eilen näin neljän aikuisen ja kolmen poikasen parven uiskentelevan vielä Saimaalla. 

Olen huomannut marjoja syövien lintujen määrän olevan joinakin vuosina runsas näin myöhäissyksylläkin. Jos pihlajissa on marjoja, kiertelevät räkättirastas- ja tilhiparvet niitä syömässä. Toisinaan voit tavata myös taviokuurnia pihlajia tyhjentämästä.

Nyt alkaa olla se aika, jolloin lintujen ruokintapaikat saavat ensimmäiset vieraansa. Niinpä laitoin loka-marraskuun vaihteessa osan ruokinta-automaateista paikoilleen. Vilskettä on sen jälkeen riittänyt, kun sini- ja talitiaiset sekä pikkuvarpuset käyvät aterioimassa, närhikin on löytänyt tiensä talipalloille.

Marraskuussa järvien jäätilanteessa on suurta alueellista vaihtelua. Syksyllä 2018 suuret järvet jäätyivät selvästi normaalia myöhemmin, mitenhän käynee tänä vuonna. Nyt marraskuun alkupuolella näin lampien ja pienten järvien saaneen jääpeitteen Mikkelistä pohjoiseen, mutta etelämpänä vesisateet taitavat pitää alueet vielä toistaiseksi sulina.

Etelä-Suomessa päivänvalo vähenee marraskuun aikana kahdella tunnilla. Utsjoella puolestaan alkaa marraskuun lopulla kaamos, jota kestää tammikuun loppupuolelle saakka.

Tuulinen ja vetinen marraskuu on ehkä vähiten rakastettu kuukautemme. Etelä- ja lounaisrannikolla se onkin vuoden toiseksi sateisin kuukausi. Matalapaineet pitävät päivät pilvisinä ja harmaina, jolloin valon vähäisyys korostuu entisestään. Etelä-Suomessa aurinko paistaa marraskuussa keskimäärin tunnin päivässä, lisäksi lumen puute saa harmauden tuntumaan ankealta.

Suurimmassa osassa Suomea uskotaan, että marraskuun talvi ei kestä, mutta loka- ja joulukuun talvi kestää. Esimerkiksi Loimaalla on sanottu "Jos marraskuussa talvi tulee, niin se ei ole pysyväinen" ja Värtsilässä "Jos ei lokakuussa talavi tule, ei se tule marraskuussakaan". Tänä vuonna saimme eri puolilla Suomea esimakua talvesta jo lokakuussa.

Oletko huomannut, että marraskuun nimipäiväsankareihin on liitetty perimätietoa talven tulosta:
    • Jo lapsuudessani opin sanonnan Martti maita vahvistaapi (10.11.)
    • Nyt ajat ovat toiset, mutta joskus ennen aikaan marraskuun lopussa on ollut lunta ja rekikeli, mistä todistaa vanhan kansan toteamus Antti aisoilla ajavi (30.11.) 
    • Antista alkutalvi kallistuu yhä lähemmäs joulua. Hänellä on aitan avaimet kädessä merkkinä, että juoman ja ruuan valmisteluihin piti jo ryhtyä: Antti joulut alottaa, Tuomas tupaan taluttaa. 

    Marraskuu on ruotsiksi november, viroksi november, englanniksi November, saksaksi November ja venäjäksi Ноя́брь (nojabr). Nämä nimet pohjautuvat latinankieliseen sanaan novem, joka tarkoittaa numeroa yhdeksän, olihan November vanhassa roomalaisessa ajanlaskussa vuoden yhdeksäs kuukausi. Commodus, joka oli Rooman keisarina vuosina 180 – 192 j.a.a., muutti kaikkien kuukausien nimet omien nimiensä ja kunnianimiensä mukaisiksi. Tällöin marraskuun nimen November tilalle tuli Romanus eli roomalainen. Commoduksen murhan jälkeen kuukausi sai takaisin entisen November-nimen.

    Tove Jansson kuvaa Muumilaakson marraskuussa osuvasti, miten marraskuu tekee meistä suomalaisista vähän alakuloisia, mutta myös onnellisia ja tulevaan luottavia.

    ”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa.”

    Lähteet: Anu Leena Koskinen. Yle Uutiset 14.11.2018; Asko Palviainen, Asiasta almanakkaan -blogi. Helsingin ylipiston Kalenteripalvelut Oy 2.11.2018; Ilmatieteenlaitos; Kustaa Wilkuna, Vuotuinen ajantieto; Lari Heikkinen, Lappeenrannan Uutiset 1.2.2018; Liisa Wright, Salon Seudun Sanomat 24.11.2016; Markus Mäntykangas. Foreca. Sään takaa -blogi 9.11.2017; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto; SYKE, Suomen ympäristökeskus; Tringa, Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys; tunturisusi/juhlat/marraskuu; Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu.

    sunnuntai 10. marraskuuta 2019

    Suppilovahveroista mätimuikkuihin

    Loka-marraskuun vaihde on kutumuikkujen ja suppilovahveroiden aikaa. Meillä se on myös entisten työkavereiden kohtaamisen aikaa, jolloin kokoonnumme Saimaan saareen herkuttelemaan syksyisen metsän ja veden antimilla.
     
    Tänä vuonna mökille saikin veneillä kieli keskellä suuta, sillä tavanomaista matalammalla oleva vesi paljasti runsaasti kiviä. Myös ranta oli karannut kauas, joten saunojilla oli pitkä matka kahlattavanaan, mikäli halusivat veteen vilvoittelemaan.

    Vieraiden asetuttua taloksi joimme kupit kuumaa ja lähdimme lähimetsään kisailemaan siitä, kuka löytää ensimmäisenä suppilovahveron. Olet saattanutkin huomata, että kun näet yhden suppiksen, näet niitä kohta kymmenen tai kaksikymmentä lisää! Suppilovahverot ovat paikkauskollisia, niinpä kiertelimme tuttuja polkuja ja pengoimme polunvarsia. Raikkaassa syysmetsässä kuljeskelu oli hyvää liikuntaa ja ilma raikasta hengittää. Ennen pimeän tuloa kalamiehet riensivät vielä laskemaan muikkuverkot Saimaaseen.

    Seuraavana aamuna miehillä oli kiire lähteä heti päivän valjettua katsomaan, onko Ahti antanut antejaan. Tuskin meni puolta tuntia, kun kalastajat jo kantoivat muikkuja notkuvat verkot veneestä pihamaan narulle roikkumaan. Eräs meistä toimi laskurina ja hänen mukaansa yhdessä verkossa oli peräti 135 muikkua ja muissa kolmessa verkossa kai jotakuinkin saman verran.

    Tänä vuonna oli poikkeuksellisesti kymmenen astetta lämmintä, mutta silti muikkujen irrottelu koleassa syyssäässä käy näppeihin. Lopulta verkot olivat kuitenkin tyhjät ja suuri ämpäri täynnä tuoretta kalaa.
     
    Näillä ulkotöillä aloitettiin päivä. Sen jälkeen pääsimme tositoimiin, sillä sienet oli siistittävä, mäti käsiteltävä, muikkuja savustettava ja monta muuta puuhaa tehtävänä ennen pimeän tuloa. Hommat sujuivatkin nopeasti, sillä meillä oli innokkaita tekijöitä saunan lämmittäjästä alkaen. Joukossamme oli myös taitavia kokkeja, niinpä kaloista ja sienistä valmistui herkullisia aterioita. Vaikka ruoka tehtiin pääosin luonnonantimista, olivat vieraamme kaiken varalta ottaneet mukaansa repullisen herkullisia tuomisia - kalatiskin muikut he olivat kuitenkin jättäneet kauppaan!
     
    Kolme yhteistä päivää meni nopeasti. Verkot oli laskettu toiseksikin yöksi järveen ja sienipaikat kierrelty vielä kertaalleen. Tänä syksyisenä viikonloppuna saimme vaihtaa kasapäin kuulumisia, nauraa sydämemme kyllyydestä ja syödä paljon hyvää ruokaa. Kun kotiinlähdön aika koitti, makuupussit ja reput pakattiin veneeseen, joka vei vieraamme saaresta takaisin mantereelle. Kiitos vierailusta – nähdään taas ensi syksynä!



    Tervaleppä kumartaa yli rannan kivisen
    Kohta lehden viimeisenkin aika tullut on
    Työnnän veteen soutuveneen
    Lähden soutamaan
    Syksyiselle järvelle verkot kokemaan

    --
    Kuulakkaassa ilmassa
    Jo talven tulon aavistan
    Ei saaliistakaan väliä kun koen tunnelman
    Kylmä vesi kohmeeseen jos sormet saanut on
    Eipä haittaa rannalle teen pienen nuotion
    Ei syksy ole surua...


    Lähde: Mikko Perkoila. birgitmummu.vikki.fi/Runous/Syysrunot.

    lauantai 2. marraskuuta 2019

    Mustaloisikka varastaa energiansa maahikkaalta

    Viime syksynä huomasin leikkimökkimme nurkalla kymmensenttisiä, nuijamaisia sieniä. Nämä mustat sienet olivat uusia tuttavuuksia, joista oli otettava selvää! 

    Kyseessä on sinänsä melko yleinen, mutta helposti huomaamatta jäävä mielenkiintoinen sieni, mustaloisikka (Cordyceps ophioglossoides). Joidenkin lähteiden mukaan sen sanotaan olevan lääkinnällinen sieni, jolla on antibioottisia ominaisuuksia. Loisikat ovat erikoisuudellaan synnyttäneet monenlaisia uskomuksia.

    Fransiskaanimunkki Torrubia kertoi vuonna 1749 Kuubassa näkemästään ihmeestä eli ampiaisesta, jonka vatsasta kasvoi puu! Hän oli ilmeisesti havainnut loisikkasienen, joka käytti kasvualustanaan hyönteistä. Myös kiinalaiset uskoivat, että loisikat ovat linkki eläinten ja kasvien välillä. Siihen viittaa myös näiden sienten kiinankielinen nimi Kesällä heinä, talvella mato (Xiàtiān de gāncǎo, dōngtiān de rú chóng
    / 夏天的干草,冬天的蠕蟲).

    Suomessa voit tavata toistakymmentä loisikkalajia, jotka ovat siis nimensä mukaisesti loisia. Useimmat niistä elävät hyönteisillä, mutta muutamat myös sienillä. Loisikoiden kasvaminen sekä sienillä että hyönteisillä perustunee niiden kykyyn hajottaa kitiinipitoisia rakenteita.

    Suurin osa loisikoista käyttää ravinnokseen selkärangattomia eläimiä ja niiden toukkia, kuten maakiitäjäisiä ja humalaperhosen toukkia. Yksi laji loisii muurahaisillakin. Loisikat tarttuvat elävään hyönteiseen ja kasvattavat rihmaston sen vapaaseen vereen. Kun loisikoiden erittämät myrkyt ovat tappaneet hyönteisen, loisikka käyttää sitä kasvualustanaan.
     
    Iso-, himmeä- ja mustaloisikka kasvavat sen sijaan maahikkailla. Esimerkiksi mustaloisikan rihmastokimppu jatkuu jatkuu jopa kahdenkymmenen sentin syvyydessä maan sisällä elävään toiseen sienilajiin, maahikkaaseen, jolta se varastaa energiansa. Ilmeisesti mustaloisikka voi loisia useammallakin maahikaslajilla. Maahikkaat ovat kovia, peukalonpään kokoisia, pyöreähköjä maanalaisia kotelosieniä, joita joskus erehdytään virheellisesti luulemaan tryffeleiksi.
     
    Varovaisesti kaivamalla voisi todeta, että mustaloisikat tosiaan ulottavat rihmastojäänteensä maanalaisiin mäntymaahikkaan mukuloihin. En kuitenkaan tullut kaivaneeksi nurmikkoa tarpeeksi syvälle, koska en vielä löytänyt noita maanalaisia sieniä.

    Kaikki loisikat ovat Suomessa hyvin harvinaisia, vaikka mustaloisikka on selvästi muita loisikoita yleisempi. Havaitsin kuvan mustaloisikat edellissyksynä, mutta en ole sen jälkeen enkä sitä ennen niitä havainnut. Osa loisikkalajeista on löytynyt Suomesta vain muutaman kerran.

    On syksy niin ihmeellinen,
    minä kaikkea ymmärrä en.
    Miten vihreä maa
    värin uuden nyt saa,
    linnut lentävät merien taa?



    Lähteet: Henry Väre, Suomen luonto. Kasvit. Kotelosienet; LuontoPortti. Verkkolehti. Jarkko Korhonen; Juhani Konola osa Syysrunosta. 

    lauantai 26. lokakuuta 2019

    Lokakuu tuo kuura-aamut

    Lokakuun myötä saamme maistiaisia kirpakoista syysaamuista ja pääsemme ihastelemaan kuuraan peittyviä kasveja. Vuoden kymmenes kuukausi tuo myös mukanaan pimeneviä päiviä ja vettä monessa eri olomuodosa. Lokakuussa taivas on usein pilviharson peitossa, minkä takia päivälämpötilojen ja yölämpötilojen ero ei useinkaan ole kovin suuri, ainakaan etelässä.

    Meillä pohjoisella pallonpuoliskolla lokakuu on syksyn toinen kuukausi, kun taas Australiassa vietetään kevään toista kuukautta. Jonas Raumannuksen 1600-luvun alkupuolella toimittamassa käsikirjan kalenterissa on 14.10. nimetty Talwi-Päiwäksi, se siis aloitti vanhassa vuodenkierrossa talvipuoliskon. Jo suomalaisissa vanhoissa kalenterisauvoissa on kaiverrettuna kolme viirua talviöistä 13. - 15.10. Sama merkintä löytyy 1200-luvulta peräisin olevassa norjalaisesta Gulan käräjälaista, jossa nuo päivät tai pikemmin yöt ovat talviöitä, vetrnaetr. Kalenterisauvahan oli puinen keppi, johon oli kaiverrettu koko vuoden kalenteri.

    Lokakuun vaihtelevia säitä on kansanperinteen mukaan pidetty syyskuun vastakohtana. Jos syyskuu on sateinen, tulee kuiva lokakuu. Jos syyskuu on kylmä, sitä seuraa leuto lokakuu ja päinvastoin. Luonnon merkeistä ennustettiin myös sydäntalven säitä. Jos lokakuussa on ikkunat jäässä, tammikuussa sataa vettä. 

    Lokakuun alussa ensimmäiset yöpakkaset ja kuura hiipivät Etelä-Suomeen saakka. Viime vuosina termisen kesän loppu on joitakin kertoja venynyt lokakuun puolelle. Termisen kesän aikana vuorokauden keskilämpötila pysyttelee +10 asteen yläpuolella. Etelä-Suomessa terminen kesä kestää keskimäärin syyskuun puoleen väliin saakka, maan pohjoisosissa se on yleensä kuukauden lyhyempi. Nyt vuonna 2019 terminen talvi alkoi maan pohjoisosissa lokakuun alkupuolella.

    Suomen etelä- ja lounaisrannikolla ruska on komeimmillaan lokakuun ensimmäisellä viikolla ja hiipuu vasta lokakuun lopulla, jolloin maisema on jo pääosin paljas. Lapissa ruska on lokakuussa enää vain muisto. Ensilumi sataa pohjoisessa yleensä lokakuun alussa, muualla Suomessa marraskuun alussa. Tänä vuonna syksyn ensilumi tuli Utsjoelle Pohjois-Lappiin 29.9. sekä yllättäen keskiseen Suomeen jo 4.10.

    Lokakuun nimi tulee loasta, loskasta. Lokakuun luonteesta kertovat vanhat nimitykset lokakuu, likakuu ja ruojakuu. Tämäkin kuukausi on Suomessa säilyttänyt omakantaisen nimensä, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, joissa nimi perustuu latinan sanaan octo ´kahdeksan´. Lokakuu on latinaksi October, ruotsiksi oktober, saksaksi Oktober, espanjaksi octubre, viroksi oktoober ja venäjäksi Октября (aktjabrja).

    Lintujen syysmuutto on komeaa seurattavaa, ja sen sesonki on huomattavasti pidempi kuin kevätmuuton. Syksyllä lintuja on myös enemmän liikkeellä kuin keväällä, ovathan mukana myös poikaset. Syys–lokakuun taite on perinteisesti syysmuuton juhlaa, sillä peipot, kurjet ja hanhet lähtevät talvehtimaan niille suotuisampaan elinympäristöön.

    Myös laulujoutsenet alkavat kerääntyä lokakuussa parviksi ja valmistautuvat pian alkavaan syysmuuttoon. Lisäksi tiaiset, tikat, pöllöt, pähkinähakki ja pähkinänakkeli aloittavat  liikehdintänsä, tosin vaelluslintujen määrä vaihtelee vuodesta toiseen poikastuoton mukaan. Aiemmin näitä lintuja sanottiin kiertolinnuiksi, sillä esimerkiksi tilhet liikkuvat pihlajanmarjojen saatavuuden mukaan. 

    Lokakuu on myös monipuolinen kalakuukausi. Silloin kannattaakin suunnata pyytämään uistelemalla haukia, kuten myös ahvenia ja kuhia.

    Muikun kutu käynnistyy järvien jäähtyessä noin 5 – 7 asteeseen, mutta kutukausi saattaa kestää lokakuulta pitkälle marraskuulle. Juuri syyslomaviikolla kutumuikkua sai erittäin hyvin. Laskimme verkot illalla Saimaaseen ja aamulla ne olivat täynnä hopeakylkisiä muikkuja. Samoin nieriän kutu voi jatkua lokakuun alusta marraskuulle saakka. Järvilohi ja taimen puolestaan aloittavat kudun jokiveden lämpötilan painuessa kymmeneen asteeseen. Veden lämpötila ja päivän pituus vaikuttavat siihen, milloin syyskutuisten kalojen kutu käynnistyy.

    Lokakuu ei ole joka kuu:
    Päivät pienet pilvelliset,
    yöt pitkät ja pimeät.
    Halla hanhen siiven alla,
    talvi joutsenen takana.


    Lähteet: Anssi Alhonen, Taivaannaula. Perinnetieto; Helsingin Lintutieteellinen Yhdistys Tringa; Ilmatieteen laitos; Kalastajan radio; Karjalainen. Kotimaa 28.9.2015/Luonnonvarakeskuksen tutkija Irma Kolari, Enonkosken tutkimusasema; kirlah-kielet; Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto; LuontoPortti; Länsi-Suomi. Ympäristö 26.10.2018; MTV uutiset 4.10.2019; STT. YLe uutiset; Wikipedia; Savolais-hämäläinen kansanruno.

    lauantai 19. lokakuuta 2019

    Sinivihreitä sieniä, mutta vain silmänruuaksi

    Syksyinen metsä tarjoaa väri-ilottelua niin ruskan värjäämien lehtien kuin maasta putkahtaneiden sienien myötä. Kärpässieni on varmaan se tunnetuin metsän väripilkku, mutta oletko jo tavannut mielipiteitä jakavan viherkaulussienen?

    Monien mielestä viherkaulussieni on yksi kauneimmista sienistä, mutta toisten mielestä se näyttää kärpässienen tavoin ainoastaan myrkylliseltä. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole myrkyllinen, mutta ei myöskään ruokasieneksi suositeltava.


    Muutama vuosi sitten valokuvasin maasta nousevia, erikoisen värisiä sieniä, sillä pidin niitä hyvin kuvauksellisina. Vasta kotona tietolähteiden parissa minulle selvisi, että olin tavannut viherkaulussieniä.  

    Viherkaulussienellä on kupera tai laakea lakki ja siinä on usein keskikohonema. Nuoren lakin reunaa voi myös koristaa valkoisia pitsimäisiä suojuskiehkuroita, ja tyvessä on usein valkoisia rihmastojätteitä. Sienen limainen lakki on patinan-, vasken- tai jopa sinivihreän värinen, mutta haalistuu vanhemmiten kokonaan tai osittain kellertäväksi. Malto puolestaan on valkeaa, hajultaan ja maultaan vähän retikkamaista. 

    Heikki Kotiranta kirjoitti Suomen luonto -kirjassa viherkaulussieniä käsittelevän artikkelinsa otsikoksi "Kovat kaulassa, varpaat sonnassa". Kaulussieni on lahottajasieni, joka tosiaan kasvaa kasvissyöjäeläinten lannalla tai paikoissa, jossa on runsaasti lahoavaa ainesta. Viherkaulussieniä voit löytää parhaiten multavasta maasta ihmisvaikutuksen piirissä olevilta alueilta sekä lehti- ja havumetsistä.


    Viherkaulussientä tavataan heinäkuusta lokakuuhun pieninä ryhminä melko yleisenä Etelä-Suomessa. Sieni kuitenkin harvinaistuu pohjoiseen mentäessä Oulun korkeudelle asti, eikä sitä tavata missään kovin runsaslukuisena. Vanhassa kirjallisuudessa sienestä käytetään nimitystä vihreä kaulussieni.


    Sienet naamioituvat
    kantarellien parvi
    kuin sikermä keltaisia varisseita koivunlehtiä.
    Haaparousku etäällä
    sinipunervan limaisen haavanlehden
    identtinen kaksoissisar.
    Mustarouskut pukeutuvat
    mullan ja maatuvien kuusenneulasten väriin.

    Miksi tämä samastuminen tämä vaiva?

    Eläintenkö takia? Mitä piittaavat hirvi tai kettu
    kitkerästä maidostanne
    ja pienet eläimet, madot,
    löytävät teidät yhtä kaikki.
    Vai ihmisten takia? Mihin soluihin kätkeytyy
    tämä salainen äly,
    te kiinteytyneet alkulimamöykyt,
    te jotka putkahdatte niin nopeasti,
    ette ehdi rakentaa
    aisteja aivoja silmiä
    tai edes siementen hidasta aikataulukkoa?
    Ja silti luotte värejä kuin taidetta
    piiloudutte ovelasti
    ja solmitte ystävyyssuhteita puihin ja maahan.


    Lähteet: Gro Gulden, Kolbjørn Mohn Jenssen & Jens Stodal, suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mauri Lahti; Heikki Kotiranta, Suomen luonto. Kaulussienet; LuontoPortti; Mtv uutiset 26.9.2017; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Sirkka Seljan kokoelma Puut herättävät muistini, Miksi sienet naamioituvat.

    lauantai 12. lokakuuta 2019

    Miksi puut vaihtavat väriä syksyllä?

    Olet varmaankin kuullut sanottavan, että lehdet vaihtavat syksyllä väriään, koska niiden lehtivihreä hajoaa saaden keltaiset ja punaiset värit näkyviin. Kuitenkin 2000-luvun alussa huomattiin, että puut käyttävätkin energiaa syysvärien tekemiseen. Jotain hyötyä väreistä täytyy koitua, koska lehti varta vasten valmistaa helottavia pigmenttejä, vaikka se pian putoaa maahan.

    Syksyn lehtien punaiset värisävyt syntyvät antosyaaneista eli punaisista, sinisistä ja violeteista väriaineista kasvien solunesteessä. Arveltiin tämän värin olevan varoitus kirvoille ja muille tuhohyönteisille, että puu on voimissaan ja valmiina puolustautumaan hyökkääjiä vastaan.

    Antosyaanit vaikuttavat myös puun kykyyn sietää ympäristön stressiä. Vastaavaa punaista väriä näkyy muissakin stressitilanteissa, kuten liiallisen rikkaruohomyrkytyksen tai liian paahteisen kasvupaikan seurauksena, niin kuin yllä olevassa kuvassa. Saadut tutkimustulokset ovat kuitenkin olleet toistaiseksi ristiriitaisia.

    Tutkittaessa antosyaanien merkitystä varoitusväreinä paljastui, että kirvat ja monet muut kasvinsyöjähyönteiset eivät pystykään näkemään punaista väriä. Miten punainen voi olla varoitusväri, jos kasvinsyöjä ei näe sitä? Väri saattaakin olla puille keino piiloutua hyönteisiltä, sillä kun punainen peittää ruskan keltaiset väriaineet, se tekee puun noille ötököille huomaamattomaksi. 

    Varoitusvärin sijaan keltainen onkin merkki siitä, että lehtisuonissa virtaa ravintoa, kun pilkkoutuneen lehtivihreän jäännökset kulkeutuvat ravinteina pois lehdestä.

    Ruskan kirkkauteen vaikuttavat monet tekijät, kuten perimä, kesän ja syksyn sääolot, puiden ravinnetilanne, kasvupaikan aurinkoisuus ja maaperä. Värit vaihtelevat eri puuyksilöiden ja lajien kesken. Esimerkiksi rauduskoivu on yleensä keltainen.

    Ruskan punaiset värit ovat nykyisin yleisempiä Pohjois-Amerikassa ja Itä-Aasiassa kuin Euroopassa. Tutkijat ihmettelivät, miksi Euroopan metsät loistavat syksyllä etupäässä keltaisina, kun taas Pohjois-Amerikassa hallitsee punainen. Soveltavan ekologian professori Jarmo Holopainen Itä-Suomen yliopistosta keksi kollegansa kanssa hakea selitystä jääkaudesta ja vuorista.

    Suuri määrä puita ja niiden hyönteisiä kuoli sukupuuttoon Euroopasta jääkautta edeltäneiden vuosimiljoonien aikana. Euroopan poikittaiset Alpit hidastivat lajien palaamista pohjoiseen, minkä vuoksi useimmat syksyllä punertuvat puulajit ja niiden syöjät katosivat Pohjois-Euroopasta ja jäljelle jäivät enimmäkseen kellastujat.

    Amerikan pitkittäisten vuorijonojen ansiosta lajit saattoivat sen sijaan selvitä jääkaudesta etelämpänä ja palata takaisin pohjoiseen, kun jääpeite jälleen vetäytyi. Näin siellä säilyivät puuston ohella tuholaiset, joita puut olivat sopeutuneet varoittamaan punaisella värillään. Euroopan puiden punainen ruska saattaakin olla muinainen sopeuma aikaan, jolloin meillä oli enemmän kasvinsyöjiä, jotka söivät syksyllä punaiseksi värjäytyvien puiden lehtiä. Tuon teorian mukaan ruska onkin ehkä evolutiivinen jäänne.

    Rakka harmaana
    ruskan väripaletti
    tunturin taikaa

    Lähteet: coloria.net; Mikko Puttonen, Tiede 11.9.2012; Minna Pyykkö ja Raili Löyttyniemi. Yle Luonto 4.11.2015; Soveltavan ekologian professori Jarmo Holopainen, Itä-Suomen yliopisto; Riikka Kaartinen, Suomen Luonto 19.9.2019; Yle Radio Suomi. Luonto-Suomi. Puiden syksy 9.10.2019; Raili Salojärvi, Haiku runot. raili.salojarvi.albumit.fi

    lauantai 5. lokakuuta 2019

    Sudenmarja on kuin jättimäinen mustikka

    Miksi sudenmarjaa kutsutaan juuri sudenmarjaksi? Ennen vanhaan tämän ruohovartisen kasvin marjaa pidettiin niin erinomaisena sudensyöttinä, että jopa yksi jauhettu marja riittäisi suden saamiseen hengiltä!

    Vanhin suomenkielinen sudenmarjan nimitys on kasvitieteilijä Elias Tillandzin vuoden 1683 kasviluettelossa oleva suden silmä. Saksalaisella kielialueella marjaa on niin ikään pidetty sudelle omistettuna, mistä kertovat nimet Wolfstraube (sudenrypäle), Wolfsbeere (sudenmarja) ja Wolfskirsche (sudenkirsikka).



    Kasville on annettu myös muita eläimiin liittyviä nimityksiä, kuten harakan-, sian-, ketun-, karhun-, käärmeen- ja madonmarja. Madolla on tarkoitettu usein käärmettä, jonka kasvina sudenmarjaa on pidetty Ruotsissakin (ormbär). Myrkyllisyyden vuoksi sudenmarjaa on kutsuttu myös kuoleman- tai myrkkymarjaksi sekä noitu- ja pirunmarjaksi.

    Ilmeisesti kellastuneiden lehtien yllä nököttävän, synkänsinisen marjan takia kasvia on kutsuttu peikonmarjaksi ja mörönmarjaksi. Lapset erehtyvät toisinaan poimimaan sudenmarjan mustikkana, minkä seurauksena he voivat saada myrkytysoireita, mahakipuja, pahoinvointia ja päänsärkyä. Sen sijaan rastaat ja muut linnut voivat syödä marjoja haitatta, ja näin ne levittävät kasvia.


    Keskiajalla sudenmarjoja ommeltiin vaatteisiin, sillä niiden uskottiin pitävän tauteja loitolla. Jättiläismustikan näköinen marja sisältää kuitenkin hyvin myrkyllisiä saponiineja, ja itse asiassa kaikki kasvin osat ovat myrkyllisiä. Tästä huolimatta sudenmarjasta on aikoinaan valmistettu sekä kotieläinten että ihmisten rohtoa. Vielä nykyisinkin sudenmarjaa käytetään lääkeyrttinä homeopatiassa.

    Sudenmarjaa on ennen vanhaan käytetty hauteena sairaille lehmille. Ihmiset ovat hoitaneet sudenmarjalla ummetusta ja sen mehulla on parannettu hinkuyskää, samoin silmätulehduksia, mihin viittaa vanha saksankielinen nimi Augenkraut, silmäyrtti. Nykysaksassa kasvi on yksinkertaisesti Einbeere, yksimarja. Kerrotaan, että keskiajalla marjoja on sekoitettu viiniin eri puolilla Eurooppaa ja saatua juomaa tarjottu lemmenlääkkeenä.
     

    Tiesitkö, että multavassa maassa viihtyvällä sudenmarjalla menee taimesta kukkaikään jopa viisitoista vuotta? Keskikesällä kasvin kukkimisaikaan tunnistat sen tähtimäisesti hapsottavista, kellanvihreistä verholehdistä ja verson päässä olevasta vaatimattomasta kukasta, jossa yleensä vilisee runsaasti kärpäsiä. Vaikka siivekkäät löytävätkin helposti kasvin luo, on kukka ihmisnenään tuoksuton.

    Opin tunnistamaan sudenmarjan jo lapsena Pohjois-Savossa. Ruokolahden mökillämme puolestaan kasvaa huussin nurkalla muutama sudenmarjakasvi. Seuraan joka kesä niiden kukkien kehittymistä kesäkuun alusta syyskuun alkuun, jona aikana nämä kuvat on otettu. Katsopa kuvista, miten kukan verholehdet muuttavat asentoaan!

    Maria olet sudenmarja
    elämme tekniikan vuosisataa
    mikä olikaan poikasi nimi.
                  

    Lähteet: Janne Lampolahti, Suomen luonto. Kasvit. Sudenmarjakasvit; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; LuontoPortti; mtv-uutiset, professori Sinikka Piippo 14.6.2014; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Kai Kyösti Kaukovalta, Puoliunta Pinellan puistossa. librarian-or-cybrarian.blogspot.com/2013/04/kaukovalta-puoliunta-pinellan-puistossa.html
    .