perjantai 28. syyskuuta 2018

Oravanmarja, kielon pikkusisko

Oravanmarja on kielon hento ja siro pikkusisko, minkä vuoksi kasvia on kutsuttukin paikoin pikkukieloksi. Sen harsomaisesta, valkeasta kukkatertusta leviää hienostunut tuoksu. Olen joskus kuullut sanottavan, että tervapääskyt ja kukkivat oravanmarjat tuovat kesän mukanaan. Oravanmarjasta käytetään myös nimitystä metsäoravanmarja, tieteellisen nimen Maianthemum `toukokuun kukka´ kertoessa kukinta-ajan. 




Kielon lehdet ovat soikeat, mutta oravanmarjan lehdet ovat herttamaiset ja sydämen muotoiset. Oravanmarjan lajinimi bifolium viittaa kasvilla olevan tavallisesti kaksi lehteä, tosin saattaa joskus olla kolme tai neljäkin.

Oravanmarja on saanut kutsumanimiä myös lehtiensä mukaan. Kun kieloa nimitettiin lehmänkieleksi, niin tästä pienemmästä kasvista tuli lampaankieli varsinkin Hämeessä, ja nimi saattoi muuttua myös lampaankieloksi. Itä-Suomessa oravanmarjaa kutsuttiin hiirenkorvaksi tai hiirenkorvaheinäksi, jossain sitä on sanottu myös varsankavioksi.







Oravanmarjan tärkeimpiä pölyttäjiä lienevät kärpäset, mutta kukista vain noin neljännes kehittyy marjoiksi. Marjoissa on hauska marmorikuviointi kypsymisvaiheessa, kypsinä ne ovat puolestaan tummanpunaisia. Oravanmarja painaa vain 0,06 g eli kiloon niitä pitäisi kerätä peräti 20 000.

Turun akatemian professori Tillandz mainitsi 1683 kasviluettelossaan nimen oravanmarja, joka sittemmin omaksuttiin yleiskieleen. Marjojen sanotaan maistuvan imeliltä, mistä kertoo kasvin hämäläinen nimi sokerimarja. Oravanmarjoilla on koetettu entisinä aikoina parantaa sydän- ja maksavaivoja sekä vilustumista, sillä marjojen uskottiin olevan jopa hyväksi heikkosydämisille, tosiasiassa ne ovat kuitenkin myrkyllisiä.







Varsinkin lapsille oravanmarjat ovat vaarallisia, sillä niissä on samoja glykosideja kuin myrkyllisessä kielossakin, tosin vähemmän. Myös aikuisen suun ja mahan limakalvoja oravanmarjan myrkyt ärsyttävät aiheuttaen mahanpuruja, pahoinvointia, ripulia ja päänsärkyä. Pulssikin voi käydä epäsäännölliseksi juuri noiden sydämen toimintaan vaikuttavien aineiden takia.

Lintuihin tämä myrkky ei vaikuta, tosin ne syövät oravanmarjoja vain paremman ruuan puutteessa. Oravanmarjan varret jäävät usein marjoineen törröttämään talveksi, jolloin linnut pääsevät helposti niihin käsiksi, sillä tiheissä kuusikoissa ei yleensä ole paljon lunta. Oravanmarjat kasvavat tavallisesti laikkukasvustoissa, koska juuri linnut levittävät niiden siemeniä.






Oravanmarja viihtyy parhaiten lehtomaisissa kangasmetsissä. Kasvi onkin jättänyt nimensä Suomen tavallisimpaan lehtotyyppiin, joka on käenkaali-oravanmarjatyyppi. Oravanmarjan runsaus kertoo maan erinomaisesta kasvukyvystä, niinpä se onkin metsien hyvyysluokituksen avainkasveja. Mitä enemmän metsissä on oravanmarjaa, sitä parempi on arvioitu metsän tuotto. Tämä ilahduttanee varsinkin metsänomistajia. 





Puiden antama suoja on oravanmarjalle tärkeä, sillä sen juuret kulkevat lähellä maan pintaa. Oravanmarja on herkkä sekä suoralle auringonpaahteelle että hallalle. Se onkin erikoistunut kasvamaan kuusen seuralaisena, sillä tämä tarjoaa lajin kaipaamaa varjoa ja suojaa yöpakkasilta. Varjoisaan paikkaan viittaa myös kasvin saksankielinen nimi Scattenblümchen eli varjokukkanen.

Mehiläinen, mesilintu,
liitele meren ylitse.
Hae sieltä silkkityyny
pienokaisen unta varten.
Poimi onnen oravanmarja
lapsen kultalautaselle.

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; Luonto-Liitto; LuontoPortti; Peda.net; Suomen luonto. Seppo Vuokko, Kielokasvit; Leena Laulajainen, Sanan taika. Sinisen delfiinin laulut. Mehiläinen, mesilintu.


lauantai 22. syyskuuta 2018

Oravanpoika ja auringonkukat

Oli kaunis elokuinen aamu ennen seitsemää, kun huomasin pienen oravanpojan löytäneen meidän pihan auringonkukat. Siemenet näyttivät maistuvan pikkukurrelle, toivottavasti se ei kuitenkaan saanut vatsanpuruja vielä kypsymisvaiheessa olevista siemenistä.





Oravan pään sivut ovat yleensä punertavan harmaat, mutta selän ja kylkien väritys voi vaihdella punaisen ja ruskean sävyistä lähes mustaan. Eniten on ruskeahäntäisiä oravia ja väritysten välimuotoja, niin kuin tämäkin veijari. Kesäoravan korvat ovat pyöreät kuin karhulla, ja sen vatsa on aina valkea tai harmaanvalkea. Orava vaihtaa karvansa keskikesällä, ja muun karvan mukana vaihtuvat myös korvatupsut.






Onkohan oravan elämä hektistä vai näyttääkö se vain siltä? Entä onko niiden energiankulutus korkea? Käpyjä syödessään orava käyttää yhden kävyn jyrsimiseen 2 - 3 minuuttia, joten se syö tunnissa keskimäärin 24 männyn käpyä. Jotta vatsa tulisi täyteen, kurren on jatkettava syöntiä vähintään kolme tuntia, sen sijaan auringonkukkien siemenistä se sai varttitunnissa tarvitsemansa energiamäärän.






Kesä on oravan herkutteluaikaa. Se syö silmuja ja versoja, juuria ja siemeniä, puiden mahlaa ja mehevää kuorta, hyönteisiä ja niiden toukkia, lintuja ja niiden poikasia, myös sieniä, marjoja, pähkinöitä, hedelmiä sekä loppukesällä viljaa. Syksyllä koittaa sitten kasvissyöntikausi.





Konstit on monet, kun ruokaa kohti kurkotteli, tuo orava nimittäin. Joskus oravat ovat ihan ylösalaisin, kun ne talvella yrittävät akrobaatteina saada syötävää lintulaudalta.

Oravalla on sekä ylä- että alaleuassa kaksi vahvaa etuhammasta, joilla se pystyy jyrsimään myös luita. Meidän pihan reunametsään ilmestyy silloin tällöin jo valkeiksi menneitä luun kappaleita, jotka ovat selvästi oravien tai muiden eläinten kaluamia. Kaikki hirvieläinten maahan pudonneet sarvet ovat luonnossa haluttua herkkua, sillä ne sisältävät runsaasti jyrsijöiden tarvitsemaa kalsiumia eli kalkkia.

Pään sivussa olevat silmät ovat melko suuret ja eteenpäin työntyvät, minkä vuoksi oravan näkökenttä on laaja. Kurren liikkeet ovat äkkinäisiä ja silmät seuraavat tarkkaavaisesti ympäristön tapahtumia.

Tavallisten kuonon viiksikarvojen lisäksi oravalla on hyvin kehittyneitä tuntokarvoja silmien ylä- ja alapuolella sekä leuan alla. Tuntokarvoja on myös jaloissa ja etujalkojen sivuilla sekä vatsassa ja häntäruodossa, ne auttavat oravaa orientoitumaan sen liikkuessa puissa ja juostessa oksalta oksalle.

Asui pieni orava
ison kuusen oksalla,
kuori kävyt kätevästi,
sitten hyppi näppärästi,
puusta puuhun hui ja hei!
Eikä huolta ollut, ei.
Suuren kuusen latvassa
hauska oli keinua.

Lähteet: Anna Sirén. Yle 23.10.2012; Helsingin kaupungin ympäristökeskus 2001. Orava ja vaahtera; Jyrki Oja. Turun Sanomat 16.6.2007; Tuomo Pirttimaa, Luonto. Kaleva 26.7.2008; www.tunturisusi.com/orava; Wikipedia; Orava.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Vesitatar viihtyy sekä järvessä että maalla

Vesitatar kasvaa sekä järvessä että maalla. Kasvin lajinimi amphibium tulee kreikan kielen sanoista amphis ja amphibios, jotka tarkoittavat ‘molemmilla puolilla’ ja ‘kaksoiselämää’. Vesitatar onkin sopeutunut kasvamaan myös maalla, minkä vuoksi sitä tavataan rannoilta, pelloilta, niityiltä, pientareilta ja joutomailta. Maalla vesitatar ei yleensä kuki tai jos kukkii, kukkatähkä on lyhyempi. Vesitatar näyttää aivan eri kasvilta eri kasvuympäristössä, vaikka kasvaisikin samasta juurakosta.

Alla on kokeiluni tulos. Otin järvestä palasen vesitattaren vartta ja istutin sen mökkirantaan. Kasvi juurtui ja näyttää tosiaan erilaiselta kuin kymmenen metrin päässä lahdella kasvava emonsa.

Luonnonvaraista vesitattaria voidaan käyttää koristekasvina pihamaalla suihkualtaissa tai niiden reunoilla, koska se juurtuu helposti. Vesitatar voi kuitenkin olla riesa, jos se on levinnyt esimerkiksi perunapenkkiin eikä kasvattaja tiedä, miten saisi kasvin häviämään.



Maalla kasvava vesitatar jää helposti huomaamatta; se on vain kasvi muiden joukossa. Mutta vesikasvina se on järvien ja merenlahtien kaunistus ollen värikkyydessään lumpeen ja ulpukan mainio täydentäjä meidänkin mökkilahdella. Ulpukat tosin ovat jo muuttuneet vihreiksi "possuiksi", minkä vuoksi tattaret erottuivat hyvin viisisenttisine kukintoineen.



Vesitatar kukkii yleensä heinä-elokuussa, jolloin sen pitkään, tähkämäiseen kukintoon avautuu pieniä kellomaisia kukkia useiden viikkojen ajan. Muiden kukkivien vesikasvien tavoin se tarjoaa tukikohtia ja puolimatkan krouveja monille hyönteisille.

Vesitatar on savikkopohjaisten vesistöjen pitkäjuurakkoinen kasvi, joka esiintyy yleisenä eteläisessä Suomessa, mutta pohjoisessa se on harvinaisempi. Kauempaa katsottuna vesitatar muistuttaa uistinvitaa ja kasvaakin samanlaisilla paikoilla.

Kelluslehtisenä vesitatar voi muodostaa laajoja kasvustoja, jotka ovat Kallavedellä olleet jopa tuhansien neliömetrien suuruisia, mutta niin suuria en ole havainnut Saimaalla. Vesitattaren lehdistä on kansankielessä sanottu, että ne oli semmoset tsuihkulat heinät, niinkun koiran kieli konsanahki.
 



Voit huomata vesitattaren ilmestyvän järviin, joiden ravinnetaso on kohonnut. Jos ruovikkoa ja muuta kasvustoa on liikaa, se voi vähentää järven käyttömahdollisuuksia. Samoin ne voivat rajoittaa vesilintujen elinmahdollisuuksia ja jopa kalojen liikkeitä.

Kapealla lähilahdellamme on jo vaikea liikkua veneellä, koska vapaa vesiala on vähentynyt ja vesitattaren varret tarttuvat airoihin. Niitto ei ole erityisen tehokas kelluslehtisten kasvien harvennuksessa, koska vesitattarella, ulpukalla ja lumpeella on vahvat juurakot, joissa on paljon ravinteita uudelleen kasvuun. Niiton sijasta juurakoita voidaan poistaa haraamalla tai ruoppaamalla.



Vesitattaren nimi on ruotsiksi Vattgenpilört ja viroksi vesi-kirburohi. Vesitatarta on Venäjällä ja Keski-Aasiassa käytetty rehuksi, samoin rohtona muun muassa veren puhdistamisessa ja virtsasoran poistamisessa.

--Pahimman, rakkaimman niistä
sukellat lahden päästä päähän
vanhuuden kynnyksellä ryöpsähdät pintaan
suussasi vesitatarta, ahvenvitaa
äidin kadonnut rintarossi.

Lähteet: Alice Karlson, Suomen Luonto 25.7.2016; Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Juhani Niinimäki, Kari Penttinen, Vesienhoidon ekologiaa: Ravintoverkkokunnostus; Hämeen ympäristökeskus 2007, Vesikasvillisuuden niitto kunnostuskeinona ja Lopen Myllyjärven kunnostuskeinona; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Luopioisten kasvisto; Maa- ja kotitalousnaiset; Päästäjäiset. Heinät 24.7.2014; Yle. Opettajalle; Tähkäpään kuvastin, Janette Hannukainen, Mystery Man (osa runosta).

lauantai 8. syyskuuta 2018

Maailman suomalaisin lintu, selkälokki

Tummaselkäinen, siro ja pitkäsiipinen selkälokki on lokeistamme tyylikkäin, sitä sanotaankin järvenselkien kaunottareksi. Hillityn ja varovaisen käytöksensä ansiosta se saa osakseen enemmän ihmisen arvostusta kuin muut lokit. Selkälokki on isoista lokeista pienin ollen kalalokkia suurempi, mutta merilokkia pienempi. Selkälokilla on keltaiset jalat kuten kalalokilla, mutta selkälokin nokassa on punainen täplä.

Punainen täplä on lokinpojille merkki ruuasta. Kun selkälokkiemo tulee pesälle ja ojentaa päänsä, poikaset nokkivat nokan punaista täplää. Silloin emo oksentaa kuvussaan olevan ravinnon maahan, josta sitten syöttää poikasensa. 





Selkälokki on toisten lokkien tavoin sopeutunut ihmiseen, mutta on muita lajeja selvemmin kalastuksesta riippuvainen. Kun olin mieheni kanssa kokemassa elokuun lopulla muikkuverkkoja Ruokolahden Haapaselällä, selkälokkipari tuli veneemme lähettyville poikasensa kanssa. Toinen emoista onnistuikin nappaamaan verkosta irronneen muikun parempiin suihin. Samalla tavalla viistosti veteen syöksyen lokit pyydystävät uivia kaloja ruuakseen.

Selkälokki oli 1900-luvun alkupuolella Suomen runsain lokkilintu kalalokin ohella. Vielä 1960-luvulla meillä pesi jopa 20 000 paria, niistä rannikolla 15 000. Kanta rupesi taantumaan rajusti koko Itämeren piirissä 1970-luvun jälkeen.


Yhtenä tärkeimmistä selkälokin vähenemisen syistä on arveltu talvehtimisalueilta saatuja ympäristömyrkkyjä, jotka vaikuttavat erityisesti poikaskuolleisuuteen. Myös räjähdysmäisesti lisääntynyt harmaalokkien määrä on pienentänyt selkälokkikantaa, minkä lisäksi minkit tuhoavat munia ja poikasia. Viime vuosina on onneksi saatu viitteitä poikastuotannon paranemisesta, vaikka elpyminen viekin vuosia.


Vuonna 2003 BirdLife Suomi eli kansallinen lintuyhdistysten ja -harrastajien keskusjärjestö valitsi selkälokin vuoden linnuksi. Tällöin niitä arvioitiin pesivän maassamme noin 8 800 paria. Samoin se oli vuoden lintu 2013. Tuona vuonna selkälokkihankkeen tavoitteena oli toistaa mahdollisimman tarkoin laskennat, jotta saataisiin luotettava kuva selkälokkikannan kehityksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Lähes koko Suomi kartoitettiin ja havaittiin kannan taantuneen liki viidenneksen. Uusimmassa Suomen uhanalaisuusluokittelussa rauhoitettu selkälokki on luokiteltu jo vaarantuneeksi lajiksi.

Selvityksen mukaan selkälokit olivat taantuneet huolestuttavimmin sisämaassa Suomenselällä ja Keski-Suomessa. Sen sijaan Hämeen vesistöissä kanta vaikutti runsastuneen, samoin Saimaan vesistössä Etelä-Karjalassa. Savossa ja Pohjois-Karjalassa kanta oli hieman pienentynyt, Kainuun ja Koillismaan arviot viittaavat jopa voimakkaaseen vähenemiseen. Lapissa selkälokki on aina ollut vähälukuinen.

Selkälokin keväinen soidinhuuto ja kesän kaklatus kuuluvat tyynellä ilmalla kauas. Selkälokin ääntely on hivenen nopeampaa ja käheämpää kuin harmaalokin. Usein olen kuullut myös voimakkaan nenäsointisen ao-äänen mökin kuistille asti.
Selkälokki pesii yhtä hyvin meren saaristossa kuin sisämaan suurilla selkävesillä tai pienemmillä järvillä. Nykyiseksi kannaksi arvioidaan 7 000 paria, joista 5000 pesii merialueilla. Monen muun lokin tavoin selkälokki kelpuuttaa pesäkseen ruohomättääseen tehdyn vaatimattoman syvennyksen. Selkälokki munii selvästi myöhemmin kuin harmaalokki, koska se saapuu pesimäalueilleen vasta huhtikuussa. Tuossa vaiheessa harmaalokit ovat jo varanneet selkälokkien perinteiset pesimäluodot ja nämä joutuvat tyytymään huonompiin alueisiin. Viime vuosina on ensimmäisiä selkälokkeja tavattu pesimästä kaupungeissa kerrostalojen katoilla kala- ja harmaalokkien tapaan.

Poikaset tulevat lentokykyisiksi vasta heinä-elokuussa 5 – 6 viikon ikäisinä. Näkemämme poikanen osasi jo lentää, mutta uiskenteli mielellään vanhempiensa seurassa Saimaan aalloilla. 





Pitkäsiipinen selkälokki on taitava ja kestävä lentäjä. Se on pitkänmatkan muuttaja ja ainoa suomalainen lokki, joka talvehtii trooppisessa Afrikassa Senegalista Etiopiaan. Selkälokki on maailman suomalaisin lintulaji, sillä valtaosa koko maailman kannasta pesii täällä. Sille voisi siis antaa nimen suomilokki. Vanhin suomalainen rengastettu selkälokki on ollut 29 vuotta, 8 kuukautta ja 7 päivää vanha, Euroopan vanhin on puolestaan ollut brittiläinen selkälokki, joka eli kuukautta vaille 35 vuotta.


Selkälokki kaartelee
Suur-Saimaata saartelee.
Lentää siivillä suurilla
lentää taidolla ja tuurilla.
Selkälokin selkä tummanmusta
yhä nauttii lokki kaartelusta.
Lentosäätä vielä jäljellä ois
jos ei lennä jo runosta pois.

Lähteet: BirdLife Suomi ry; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut, selkä- ja harmaalokki; Hario, M. 2014: Vuoden lintu -kartoituksen tulokset 2013: katsaus selkälokkikantojen muutoksiin 2003–2013 Suomen eri osissa. Linnut-vuosikirja 2013: 23 - 29, 3; Helsingin yliopisto / LUMA-keskus Suomi. Jippo; Imatralainen 9.4.2013; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 14.6.201; Jorma Lindfors, Tiede. Ilta-Sanomat 12.4.2012; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Juhani Lokki, Jörgen Palmgren, Suomen ja Pohjolan linnut; LuontoPortti; Suomen lintuatlas; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Yle. Luonto 21.9.2016; Suomen riistakeskus; Vaasan kaupunki. Linnut; Wikipedia; Yle 15.1.2013; Tuomas Väätäinen, Satumainen satakieli V. Laulujoutsen valkoinen. Selkälokki.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Elokuisten rantojen väriläiskä

Yli kolmekymmentä senttiä pitkä rantakukan purppuranpunainen kukinto on näyttävimpiä kasvustossamme, vaikka muutoin väriloisto alkaa jo vähentyä rannoilla loppukesää kohden. Sen pitkässä tähkässä on monessa eri kehitysvaiheissa olevia kukkia, joten kauneutta kestää useita viikkoja. Komea kukinto houkuttelee myös runsaasti kukkakärpäsiä ja pistiäisiä sekä perhosia.

Erityisen kookkaaksi ja uhkeaksi rantakukka kasvaa lintujen pesimäluodoilla, joita linnut ovat jätteillään lannoittaneet. Siellä kasvin varsi voi venyä puolitoistametriseksi ja kukkien purppura saa vielä syvempää hehkua.

Rantakukan tylsä nimi kuvastaa kuitenkin täydellisesti sen kasvupaikkaa eli rantaa, se kasvaa nimittäin kaikenlaisilla rannoilla ja usein vesirajan tuntumassa. Kasvia esiintyy luonnonvaraisena Oulun seudulle saakka. Rantakukkaa on ruvettu käyttämään myös perennana ja puutarhalammikoitten koristeena, ja myynnissä on jopa erilaisia lajikkeita ja -risteymiä, kuten tarharantakukkia



Entisinä aikoina rantakukka oli myös rohto. Sen juurakoista tehtyä uutetta on käytetty kansanlääkinnässä muun muassa ripulin, vatsa- ja suolistosairauksien sekä peräpukamien hoidossa ja verenvuotoa on tyrehdytetty murskatuista lehdistä tehdyllä hauteella. Rantakukalla on hoidettu myös paiseita, minkä vuoksi sitä on nimitetty kuismanpaiseheinäksi tai paiseheinäksi.



Rantakukkaa on hyödynnetty monella tavalla. Sen kukinnoista on saatu purppuraväriä leivosten ja makeisten koristeluun ennen keinotekoisten värien kehittämistä. Parkkihappopitoisuutensa vuoksi rantakukka on myös ollut aikanaan käytössä nahkoja parkittaessa.

Kasvin juurakoissa on paljon uuteaineita, flavonoideja, ja näitä yhdisteitä ainakin Kaspianmeren kalastajat ovat käyttäneet verkkojensa lankojen vahvistamisessa ja myös estämään ei-toivottujen otusten tarttumista pyydyksiin. Nykyaikainen käyttötapa on keittää rantakukan nuoria versoja vihannesten tapaan.




Kaunis ja meillä harmiton rantakukka on listattu Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) koko maailman käsittävässä lajiluettelossa sadan haitallisimman vieraslajin joukkoon. Pohjois-Amerikkaan rantakukka kulkeutui 1800-luvulla Euroopasta, ja nyt sitä kasvaa jo 48 osavaltiossa.

Rantakukalla ei ole Yhdysvalloissa luontaisia vihollisia, ja siksi se leviää nopeasti ja syrjäyttää kosteikkojen alkuperäiskasveja. Kahdessakymmenessä osavaltiossa rantakukan siirtäminen on jo kielletty lailla. Joitakin vuosia sitten amerikkalaiset keksivät hakea Euroopasta rantakukkaa syöviä kovakuoriaisia, jotka ovatkin pysäyttäneet sen leviämisen.

Rantakukka,
tähkäpää jalat vedessä,
tulvaniityllä.
--
Toin joen rannasta
rantakukan
ja juuret.

Lähteet: Janne Lampolahti, Suomen luonto. Rantakukkakasvit; Kai Aulio, Tiedebasaari. Kasvit, luonto, tiedeuutisia 28.7.2012; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Pinkka. Lajintuntemuksen oppimisympäristö; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Yrttitarha; Wikipedia; Minna Sadeniemi, Puutarharunoja 21.7.2018.