lauantai 14. heinäkuuta 2018

Kimalaiset hyörivät ojakellukan kukkapalleroissa

Ojakellukka on helppo tunnistaa nuokkuvista, hieman kellomaisista kukistaan ja pehmeän sointuvista väreistään. Verholehdet ovat samettimaisen punaruskeat ja niiden alta alushameena vilkkuvat kellanvalkoiset, vanhemmiten ruusunpunaisilta näyttävät terälehdet. Kun ojakellukkaa katsoo läheltä ja vastavalossa, kasvia verhoava karvapeite hohtaa ja kukan hienostuneet värit pääsevät oikeuksiinsa. Lapsena totuin sanomaan tuota kasvia niittykellukaksi, joka on sen toinen nimi.



Kansan suussa ojakellukan nimi on muuttunut myös pulpukaksi tai pumppuheinäksi, sillä kasvin tunnistaa ujosti alaspäin nuokkuvista, oikeastaan koskaan aukeamattomista kukista. Ojakellukoiden kukkien ympärillä hääräävien kimalaisten ja mehiläisten mukaan kasvia on puolestaan kutsuttu milloin kimalaisen-, mehiläisen- tai mettiäisenkukaksi ja kotiseudullani Savossa sitä sanottiin ampiaisenkukaksi. Ruotsiksi ojakellukka on humleblomster eli kimalaiskukka. Kuulin vastikään eräältä tutulta, että hän oli pelännyt lapsena ojakellukoita, koska oli luullut niitä ampiaisenpesiksi.



Yleiskieleen otettu kasvin nimi kellukka on johdettu sanasta kello kukkien ulkomuodon mukaan. Kellukka on sievistetty versio ronskimmista vanhoista nimistä. Kunnianarvoisa professori Elias Tillandz merkitsi Turun seudun kasviluetteloonsa ojakellukan vuonna 1683 nimellä bässincullin muna. Vielä Jusleniuksen vuoden 1745 sanakirjassa tuo nimi säilyi, mutta 1800-luvulla se muuttui muotoon pässinkellukka. Kasvi on tunnettu myös karvakellukkana ja lampaankellottimina, kasvavathan ojakellukan kukat yleensä pareittain.



Siemenet pitenevät kypsyessään noin sentin ja kypsät hedelmät kasvi ojentaakin pystyyn, jotta koukkupäiset siemenet takertuisivat ohikulkevien eläinten turkkiin tai ihmisten vaatteisiin, jolloin kasvi leviää uusiin paikkoihin. Ojakellukka viihtyy hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla ja levittäytyy voimakkaasti myös ihmisen luomiin ympäristöihin.



Suurimmassa osassa Suomea ojakellukka kasvaa yleisenä niityillä, mutta myös metsänreunojen ruohostossa. Liikkuva vesi tai sen läheisyys edistävät ojakellukan rehottamista.

Ojakellukan juurakko on punaruskea, puiseva ja karvas, keväällä hieman neilikan makuinen. Siitä on paikoin keitetty lääkettä lehmien punatautiin, minkä vuoksi kasvia on nimitetty muun muassa Parikkalassa punaheinäksi ja Kangasniemellä veriheinäksi.
 

Ojakellukkaa ja sen sukulaista kyläkellukkaa on aikoinaan viljelty luostarien puutarhoissa. Kasvin keskiaikainen latinalainen nimi herba benedicta tarkoittaakin siunattua yrttiä. Kellukan juurta on käytetty ihmisillä rohdoksena ripuliin ja vatsavaivoihin sekä vilustumistauteihin, lisäksi verenvuotoon, kouristuksiin ja hinkuyskään. Se alentaa kuumetta, kohottaa yleiskuntoa ja lisää ruokahalua. Ulkoisesti ojakellukalla on parannettu haavoja ja ientulehdusta. Ojakellukasta on muinoin valmistettu myös taikaesineitä, koska sen on uskottu karkottavan pahoja henkiä.


"Otetaanpas kiiltomalva,
siitä tulee hyvä salva,
sekaan pannaan tähtimö ja niittykellukka.
Hiirenvirnaa, tulikukkaa
vähän mukaan, älä hukkaa
huiskiloita nuokkuhelmikän,
hui-jaa."

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Lasse J. Laine, Suomen luonto; paavalinkukka; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Seppo Vuokko, Suomen luonto, kasvit. Ruusukasvit; Yrtti.com. Puutarhuri 14.3.2013; Marja-Leena Mikkola, Lumijoutsen. Parannusvoiteen resepti.

2 kommenttia:

  1. Hauska nimihistoria! Tämä oli minulle ihan tuntematon kasvi, nyt taas katselen ympärilleni tarkemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Tiinatei. Ojakellukoita (kyläkellukoita) kasvaa kaikkialla. Ne alkavat tällä hetkellä olla jo tuossa pörrykkävaiheessa, siis helposti tunnistettavissa.

      Poista