Tontun kuppeja keväisessä metsässä

Huhtikuisen haapametsikön pohja oli märkää, jopa upottavaa. Tiesin alueen entiseksi niityksi, joka oli ruvennut metsittymään. Maakerros oli edellisvuotisten haavan ja lepän lehtien peittämä, mutta ruskeiden lehtien alta pilkotti jotain punaista.

Siirreltyäni lehtiä syrjään sain esille sienen, jonka tunnistin punamaljakkaaksi. Kohta isoja ja pieniä tulipunaisia sieniä löytyi lisää maatuvien risujen päältä. Malja oli sisäpinnaltaan punainen, ja sen ulkopinta oli vaalea, jopa vähän nukkamainen.

Muutaman sentin mittainen punamaljakas on jalaton, sillä sieni kiinnittyy alapinnaltaan lahoavaan puuainekseen. Punamaljakas viihtyy lehtometsissä, mutta myös puutarhoissa. Alun perin vain itäisessä Suomessa tavattu sieni on nykyisin levinnyt jo Etelä- ja Keski-Suomeen. Britit muuten nimittävät tulipunaista maljakasta tontun kupiksi ”Scarlet elf-cup”, syystäkin.

Punamaljakas ei ole myrkyllinen, mutta Suomessa sitä ei pidetä ruokasienenä. Keski-Euroopassa kasvaa kaksi punamaljakaslajia, joista toista kerätään ruuaksi esimerkiksi Unkarissa. Punamaljakkaita voi löytää maaliskuussa heti lumien sulettua, sillä se aloittaa kasvun jo syksyllä. Huhti-toukokuussa maljakkaita esiintyy kuitenkin runsaimmin, mutta niitä voi tavata vielä kesäkuussakin. Se voi joskus harvoin kasvaa myös myöhäissyksyllä, kuten kävi viime vuoden lauhana joulukuuna.

Eniten punamaljakasta muistuttaa sitä harvinaisempi kukka- eli tulppaanimaljakas, joka on paljon pienempi, pidempijalkaisempi ja ruukkumaisempi kuin punamaljakas. Maljasieniin kuuluu myös oranssimaljakas, joka sekin on muodoltaan kuppimainen. On monia muitakin maljakkaita, muun muassa rahkamaljakas, yleinen sysimaljakas sekä harvinaiset rahkamaljakas ja punareunamaljakas. Nämä sienet ovat minulle toistaiseksi vielä vieraita.

Omista sienikirjoistani en löytänyt jälkeäkään punamaljakkaasta, mutta muista lähteistä sain selville sen punaisen värin johtuvan itiökoteloiden lomassa sijaitsevista tukirihmoista, joissa on kirkkaita värijyväsiä. Britanniassa punamaljakkaita on käytetty ennen vanhaan pöytäkoristeluissa sammalten kanssa.

Tässä on jaossa maljoja
mahlaa voit ”niistä juoda”.
Se on raikas voimajuoma,
voi energiaa päivääsi tuoda.

sinikko

Lähteet: Erkki Jormanainen, Värtsilän verkkolehti, Sieniä näkyvissä 4.5.2012; Henry Väre, Suomen luonto. Kotelosienet; Jarkko Korhonen. LuontoPortti. Verkkolehti; Jarkko Korhonen, Pirjo Penkkimäki, Suomalainen sienikirja; Lasse Kosonen, Suomen Luonto 25.4.2018 ja 22.4.2013; Martti Rajamäki, Riihimäen seudun luonnonsuojeluyhdistys 26.5.2013; Pertti Salo, Tuomo Niemelä, Ulla Salo, Suomen sieniopas; Sepon sieniopas; wikipedia; sinikko.vuodatus.net 12.4.2016.

LUE LISÄÄ

Kevätnimisiä kasveja

Montako kevät-alkuista kasvin nimeä sinä tiedät? Minä löysin kasvikirjasta kymmenkunta, mutta osa niistä on minulle vieraita. Kevät-alkuiset kasvit kukkivat touko-kesäkuussa, jopa huhtikuun loppupuolella. Yleensä kevätkukat ovat keltaisia ja erottuvat hyvin ympäristöstään, mikä on tärkeää pölytyksen kannalta. Tosiasiassa Etelä-Suomessa on myös muunvärisiä kevätkukkia, mutta pohjoiseen ja sisämaahan mentäessä keltaisten kukkien ylivalta kasvaa.

Monivuotinen kevätpiippo on matalakasvuinen ruoho, joka sulautuu helposti ympäristöönsä. Tämä matalakasvuinen ja vaatimaton kasvi jääkin monelta huomaamatta haalean värinsä ansiosta, eikä sen kukkiakaan oikein tunnista kukiksi. Opin tuon kasvin jo kouluikäisenä, ehkäpä sen hauskan latinankielisen nimen johdosta, joka on Luzula Pilosa.

Kevätesikko työntää jo huhti-toukokuussa esille sykkyräisiä lehtiään kukkapenkissä. Esikko on sananmukaisesti kevään ensimmäinen eli esikoinen. Esikko on kova leviämään, joten pihapiirissä on syytä tarkkailla, ettei kasvi karkaa lähimetsiin. Ahvenanmaalla esikko on saanut maakuntakukan nimen ja on siellä yhtä runsas kuin muualla leskenlehti.

 

Kevättaskuruoho on saapunut Suomeen saksalaisen heinänsiemenen mukana ja kulkeutunut rikkaruohoksi heinäpelloille. Sieltä se on levinnyt muille niityille ja pientareille jääden 1900-luvulla lopullisesti kasvistoomme. Minunkin kotipihallani kasvaa runsaasti kevättaskuruohoa, onhan se yleinen kasvi Suomen eteläisimmässä kolmanneksessa.

 

 

Kevätleinikki on aurinkoisen keltainen, mutta vaatimattomamman näköinen kuin pari viikkoa myöhemmin kukintansa aloittava niittyleikki. Kevätleinikin kukan teriö on usein epämuodostunut, ja vain pari kolme terälehdistä on normaaleja.

 

Kevätlinnunsilmä on mielestäni yksi kevään söpöimmistä kasveista, sillä siitä tulee ensimmäisenä mieleen piparkakku. Nämä keltaisen-vihreät kasvit erottuvat ruskeassa maastossa helposti, ennen kuin ruoho alkaa kasvaa ja pensaat saavat lehtensä. Linnunsilmät suosivat kosteikkoja, joissa ne kasvavat laikkuina lähinnä Etelä-Suomessa. Puron varsi näyttää olevan niille erityisen mieluisa kasvupaikka. Myöhemmin kesällä keltainen väri haalistuu ja kasvit sulautuvat ympäristöönsä. 

Kevätlinnunherne on purppuranpunainen lehtokasvi, jonka havaitsin muutama vuosi sitten lenkkimaastostani. Kasvia esiintyy vain hajanaisesti ja paikallisena, koska on vaatelias kasvupaikkaansa nähden. Kevätlinnunhernekin on eteläisen Suomen laji, siitä syystä en tavannut sitä koskaan lapsuuteni kotiseudulla Pohjois-Savossa. Kevätpiippo onkin näistä kevätalkuisista kasveista ainoa, johon tutustuin jo alakouluikäisenä.

--
Ja laakso, äiti, vihreä on, raikas ja hiljainen
ja esikot ja leinikit on katteena kumpujen.
Ja kaikki pienet purot alkavat villin karkelon.
Kevätneidoksi minut valittu, Kevätneidoksi valittu on. 

The May Queen, Raili Tokolander

Lähteet: Hymy. Luontosarja 27.5.2009; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 28.4.2016; Lajitietokeskus; LuontoPortti; Seppo Vuokko Suomen Luonto 5/2013, alkuaan 5/2000; Alfred Tennyson (1809 – 1892), The May Queen, Kevätneito, suom. Raili Takolander.

LUE LISÄÄ

Porkkananenäinen meriharakka

Mustavalkoinen lintu punaisine nokkineen ja yhtä räikeän värisine jalkoineen erottuu jo kaukaa. Kun näin tällaisen linnun elämäni ensimmäisen kerran Lappeenrannan lähistöllä Saimaan rannalla, tiesin sen heti meriharakaksi. Sitä ei voi sekoittaa mihinkään toiseen siivekkääseen, sillä meriharakka on kenties Suomen erilaisin lintu. Se on näkyvä, kuuluva ja aktiivinen.

Meriharakka on melkein variksen kokoinen tanakka, mustavalkoinen kahlaaja, jolla on erityisen kova ääni. Meriharakoita on perinteisesti esiintynyt Suomessa rannikkoseuduilla, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana laji on levittäytynyt myös sisämaan suurille järville, kuten Saimaalle. Suomen kanta on tällä hetkellä arviolta 4000 – 5000 paria, niistä sisämaassa pesii 50 - 100 paria.

Nykyisin meriharakat pesivät myös kaupungissa ja etsivät ravintoa puistojen nurmikoilta. Uusien, vuonna 2012 tehtyjen havaintojen mukaan meriharakka pesii Helsingissä jopa talojen, kuten Kansallisoopperan katolla. Ilmankos minä näin edelliskevään Helsingin-matkallani meriharakoita kaivelemassa nurmikkoa Töölönlahden rannalla.

Meriharakat palaavat Länsi-Euroopasta pesimään Suomen rannikoille ja saaristoihin toukokuun alkuun mennessä. Ne olivat siis juuri saapuneet, kun näin tämän meriharakkaparin tepastelevan Mikonsaaren rannalla paljon ennen vappua.

Meriharakalla on pitkät jalat, joilla se harppoo pitkin rantoja etsien syötäväksi kotiloita ja simpukoita, nurmikoiden hieta- ja kastematoja sekä hyönteisiä. Linnun tieteellinen nimi onkin käännettynä verijalkainen osteripoimija ja sen englanninkielinen nimi Oystercatcher eli osterinsieppaaja. Muista kahlaajista poiketen meriharakat syöttävät poikasiaan, sillä nämä eivät saisi hennolla nokallaan auki kotilon tai osterin kuorta.

Meriharakka on Fär-saarten kansallislintu. Siellä sille riittää vihreitä niittyjä ja monenlaisia rantoja, lisäksi vuoroveden vaihtelu helpottaa osterien poimintaa.

Tasavallan presidentin puolison Jenni Haukion kolmessa runokokoelmassa on yhteensä 23 lintua, mutta hänen lempilintunsa on porkkananenäinen meriharakka. Sen hän on paljastanut BirdLifen Suomen jäsenlehdessä Tiirassa. Haukion mukaan meriharakka on kaunis, helppo havaita ja tunnistaa. Sitä on helppoa tarkkailla sen rohkean luonteen vuoksi. Meriharakka pesii muun muassa presidenttiparin naapurina Kultarannassa.

Tänä viikonloppuna vietetään muuttolintujen päivää, jollainen meriharakkakin on. Se saapuu meille pesimään huhtikuussa ja lähtee paluumatkalle talvehtimisaluilleen jo kesäkuussa, meriharakoiden päämuutto on kuitenkin vasta elokuun alussa. Suomesta meriharakka suuntaa Länsi-Euroopan rannikoille. 

Rannan kivet järjestyvät
juuri kuten mieli ne kuvittelee
järkähtämättömiksi
meriharakka laukaisee akvarellin
elämään siipien liikettä ja ääntä
kirkon kellot lyövät yötä
valoisaa, liian valoisaa
tuuli laantuu
maisema vaikenee, kivet

Keijo Nevaranta

Lähteet: Ari Lehtinen. Yle. Uutiset 29.4.2014; LuontoPortti; Pentti Koskimies, Suomen Luonto 6.5.2013; Pentti Koskimies. Yle. Luonto 16.5.2017; Samuli Haapasalo. Suomen Luonto 24.4.2018; Suomen lintuatlas; Tuomas Manninen, Ilta-Sanomat Kotimaa 14.3.2014; Keijo Nevaranta, Pöytälaatikon runot I (1980-luku).

LUE LISÄÄ

Taas norppia livenä!

WWF:n norppalive avattiin jälleen yleisölle tiistaina 8.5. Kamera on suunnattu sille samalle kivelle, jolla Pullervoksi nimetty saimaannorppa löhöili toissa keväänä. Norppa on melko paikkauskollinen, joten toivotaan, että Pullervo lepäilee mielellään nytkin tutulla kivellä. Kamera asennettiin nimenomaan toukokuuksi, sillä norpat nousevat heti jäiden sulamisen jälkeen rantakiville karvanvaihtoajaksi.

Vuonna 2016 eli ensimmäisenä katselukeväänä Norppaliveä seurasi samaan aikaan enimmillään 180 000 silmäparia, kokonaiskatselukertojen noustessa yli kahteen miljoonaan. Tuona keväänä kivillä nähtiin kaksi saimaannorppaa: aiemmin Itä-Suomen yliopiston lähetinseurannassa ollut Siiri sekä koodinimeä Phs106 kantanut urosnorppa. Tuona keväänä yleisöltä pyydettiin urokselle nimiehdotuksia ja yli 6000 ehdotuksen joukosta parhaaksi äänestettiin Pullervo.

 

Pullervon ensimmäinen esiintyminen vuoden 2017 Norppalivessä keräsi yhden päivän aikana 260 000 katselukertaa. Kamerasta tuli Suomessa todellinen netti-ilmiö, sillä Pullervoa ja Siiriä käytiin katsomassa kolmen viikon aikana kaikkiaan kolme miljoonaa kertaa. Myös Suomen rajojen ulkopuolella saimaannorpat kiinnostavat katsojia. Minäkin laitoin heti linkin tutuilleni Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Venäjälle, Ruotsiin Irlantiin, Saksaan ja Australiaan, että he pääsivät näkemään ihka elävän saimaannorpan.

Pullervo ja Siiri kellottelivat äsken aurinkoisilla Saimaan rantakivillä, mistä yllä oleva kuvakaappaus on tallennettu. Kurkistapa sinäkin Norppalivestä, olisivatko norpat lepäilemässä!

WWF toteuttaa Norppaliven yhdessä luontokuvaaja Juha Taskisen sekä Itä-Suomen Yliopiston norppatutkijoiden, Live Eyenin, Pukki Visualsin ja Franticin kanssa. WWF:n suojelujohtaja Jari Luukkosen mukaan ”Kaikkien Luontoliven eri kamera- ja äänihankkeiden tavoitteena on levittää tietoa harvinaisista eläinlajeista ja niiden kohtaamista uhkista sekä innostaa ihmisiä osallistumaan luonnon suojeluun”. Tänä vuonna WWF laajensi livekamerasivustonsa Luontoliveksi, koska sivuilla voi seurata myös liito-oravaa ja metsäpeuroja omista linkeistään.

Hylje lepäsi rannalla.
Tuoksui sade ja aamuhämärä.
Niin kuin yleensä,
viimeinenkin aamuista
tuoksuu aina tuoreelta.
Oli viileää, muttei kylmä.
Miljoona väreilyä vedenpinnalla,
ja helliä kokeiluja hiekalla,
etteivät linnut heräisi
vielä. -- 

Lacerta

Lähteet: Helsingin Uutiset 8.5.2018; Juho Maijala. Etelä-Saimaa 12.5.2016; Jussi Salmela, Helsingin Sanomat 9.5.2018; Saara Tunturi, Aamulehti. Kotimaa 9.5.2016; Terhi Kinnunen, Etelä-Saimaa 9.5.2018; WWF:n Luontolive; WWF Suomen viestintäasiantuntija Joonas Fritze; Wikipedia; Rakkausrunot. Lacerta, Hylje lepäsi rannalla 31.10.2011.

LUE LISÄÄ

Jäät lähtivät Saimaasta!

 

Tänä talvena jäät tulivat ja lähtivät Lappeenrannan seudulla saman vuoden aikana, sillä Suur-Saimaan selät saivat jääpeitteen vasta tammikuun alkupuolella. Pien-Saimaa tosin jäätyi jo viime vuoden lopussa, mutta joulun aikaan sinne ei vielä ollut asiaa. Alkutalvella jäät olivat poikkeuksellisen huonoja ja heikkolaatuisia Etelä-Suomesta Kainuuseen asti, sillä lauha sää, runsas lumentulo ja paikoin voimakkaat juoksutukset estivät järviä jäätymästä kunnolla koko maassa Lappia lukuun ottamatta.

 

Järvien jäät rupesivat heikkenemään kovaa vauhtia huhtikuun toisella viikolla maan etelä- ja keskiosassa. Huhtikuun 20. päivän jälkeen jään paksuutta ei voitu enää mitata Lappeenranta – Vaasa-linjan eteläpuolella, vaikka samaan aikaan keski- ja itäosissa maata saatiin vahvuudeksi vielä paikoin 20 – 50 senttiä.

Saimaan jää rupesi tummenemaan huhtikuun kolmannella viikolla. Se tarkoitti, että kiintojää haurastui ja muuttui puikkojääksi kevään lämmön seurauksena.

Puikkojäät lienevät innoittaneet Tapio Wirkkalan luomaan Ultima Thule -sarjansa, joka on yksi suomalaisen lasimuotoilun ikoneista.

Puikkojää koostuu heikosti toisissaan kiinni olevista pystysuuntaisista jäätikuista, joiden välissä on alhaalta tulevaa vettä. Jopa puolen metrin jääkerros voi pettää kävelijän alla, sillä puikkojään kantokykyä ei voi arvioida. Vaikka jää aamulla kantaa, se ehkä ei enää iltapäivällä kestä jäällä liikkujaa. 

Pyöräilin huhtikuun loppupuolella usein Saimaan rannassa kulkevaa tietä pitkin. Minulla oli silloin päivittäin mahdollisuus seurata, miten jään väri muuttui tehden tilaa avovedelle, mutta tuttavani näki jäiden lähdön ihan aitiopaikalta. Hän nimittäin kuvasi kotinsa parvekkeelta jäiden lopullisen sulamisen kevätauringon siivittämänä 27. ja 28.4. välisenä aikana.

Katselen kuinka
yhä suurempia ja suurempia vesialueita vapautuu
kauniin, sinertävän jään puristavasta otteesta.
--
Jään on kuitenkin väistyttävä.
Virtaa ei voi väkivalloin estää
soljumasta eteenpäin.
--
Rajoittava kylmyys on väistymässä.
Kohta vesi voi taas virrata ja aaltoilla
mielensä mukaan, vapaasti.
On uudistumisen aika. 

April 29

Foreca; Iittala; Ilkka Hartikainen, Helsingin Uutiset 7.4.2016; Seija Hackman, Etelä-Saimaa 14.1.2018; Suomen ympäristökeskus SYKE; April 29, 2012, On uudistumisen aika. Jäiden lähtö.

LUE LISÄÄ