lauantai 26. elokuuta 2017

Suo siellä, vetelä täällä

Kuljeskelin kesällä mieheni kanssa Hämmäauteensuolla, joka on harvinainen suoluontokohde Etelä-Karjalassa. Luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu Hämmäautee on valtakunnallisessa soidensuojeluohjelmassa.



Rauhoitetun alueen reunaa myötäileviä pitkospuita pitkin on helppo kulkea märän suon yli. Pitkospuut olivatkin todella tarpeelliset, sillä jalka rupesi heti uppoamaan vetiseen rahkasammaleen, jos astuin pois lankulta vaikkapa suokukan valokuvaamista varten.

Ensimmäiset suot Etelä-Karjalassa syntyivät mannerjäätikön sulamisen yhteydessä noin
10 000 vuotta sitten. Tuolloin merestä kohoava maa soistui, kuten muuallakin Suomessa. Yleisin soiden syntymistapa on metsämaan muuttuminen suoksi sellaisissa paikoissa, joissa pohjavesi yltää lähelle maanpintaa. Juuri tällä tavalla on syntynyt Lappeenrannassa sijaitseva Hämmäauteensuo. Soita syntyy myös vesistön kasvaessa umpeen.

Suopursu



Hämmäauteella on sekä nevaa että rämettä suotyyppeinä. Mänty on rämeitten yleisin puulaji, ne ovat tosin usein kitukasvuisia. Suokasvillisuutena on suopursuja, juolukoita, suokukkia, tupasvillaa, vaiveroja ja rahkasaraa. Kokonaisuudessaan Suomen suot ovatkin niukkalajisia. Nevat puolestaan ovat puuttomia avosoita.

Hämmänauteensuolla pitäisi olla kurkia ja hirviäkin, mutta ne jäivät muiden eläinten tapaan tällä käyntikerralla näkemättä.

Vaivero


Tutustuin soihin jo lapsuusaikana. Kotini vieressä Pielavedellä oli pieni suolämpäre, jonne tein tutustumisretkiä. Lisäksi meillä oli Koukosuo-niminen metsätila, josta osa oli sananmukaisesti suota. Tuolla metsäpalstalla kävimme marjassa ja sienessä. Koukosuolla ihastuin maariankämmeköihin, raatteisiin ja kihokkeihin.

Kemin-mummulareissuilla puolestaan kävin lapsena perheeni kanssa pohjoisen jängillä eli aapasoilla hillastamassa. Oli täysi työpäivä kulkea loputtomalta tuntuvalla suolla ja kerätä lakkaämpärillistä, joka ei täyttynyt millään, koska pehmeät lakat vajosivat sangossa.

Leväkkö

Vaivaiskoivu



Läntisessä Lappeenrannan kaupunginosassa asutuksen keskellä sijaitsee pienehkö suoalue, se lienee rämettä. Sen reunametsässä viihtyvät suopursu, juolukka ja lakka. Mättäillä loikkimalla pääsin kumisaappaissa suon keskelle kuivemmalle alueelle, jossa kasvaa rahkasammaleessa karpaloita, rahkasaraa ja leväkköjä sekä runsaasti pyöreälehtikihokkeja. Suon reunassa olevan pienen soistuneen lammen reunoilla viihtyvät puolestaan suovehka ja kurjenjalka. Alueen puuston muodostavat vaivaiskoivut ja kitukasvuiset männyt.
 
Kurjenjalka
Geologiassa suo määritellään suokasvien maatumisesta muodostuneeksi turvekerrostumaksi. Turvevaramme ovat lähes kymmenkertaiset puuvarojen energiaan verrattuna. Suomi on suoalaltaan maailman kuudenneksi soisin maa, sillä maamme kokonaispinta-alasta viidennes on suota. Suoalueistamme kolmannes on luonnontilaisia. Juuri ne ovatkin tärkeitä hiilinieluja, joiden hyödyntäminen on eräs tapa lieventää kasvihuonepäästöjä.

Noin puolet maamme suoluontotyypeistä on arvioitu valtakunnallisesti uhanalaisiksi. Soita ovat hävittäneet tai niiden luonnontilaa heikentäneet hakkuut, maanmuokkaukset ja vesirakentaminen. Eniten suoluontoa on kuitenkin muuttanut metsätalous, myös ilmastonmuutos voi vaikuttaa pitemmällä aikavälillä. Suoluontomme kirjo on aivan erityinen ja siinä on nimenomaan Fennoskandialle tyypillisiä piirteitä. Suomella onkin suuri kansainvälinen vastuu tuon monimuotoisuuden säilyttämisestä.

Kuuntele alta Valde Ahon ääniruno Astelen suolla.



Lähteet: Lappeenrannan kaupunki; Luonnontila.fi; Luopioisten kasvisto;  Metsähallitus: Wikipedia; Suvi Jylhänlehto: Maaseudun Tulevaisuus 7.3.2017; 
Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu; Valde Aho, Astelen suolla

2 kommenttia:

  1. Suo on mahtava luonnonympäristö! Harvoin vain nykyisin pääsee. Ei ole kunnollista ihan tässä lähistöllä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi Tillariina. Suo on erilainen, joskus vähän pelottavakin, jos se rupeaa upottamaan, kuten eräs tuttavani kertoi. Löysin nykyisestä kotikaupungistani Lappeenrannasta kodin läheltä pienen suon. Siellä olen käynyt katselemassa ja ihastelemassa, mitä kaikkea löydän. Samalla mieleeni ovat palautuneet lapsuuden suot, joihin pääsin tutustumaan. Soiden määrä onkin vähentynyt muun muassa ojitusten myötä.

    VastaaPoista