Ongella

Saaressa on aina sunnuntai, tunnelmoi Samuli Putro sanoittamassaan ja säveltämässään laulussa. Oli sananmukaisesti sunnuntai ja kaupan päälle vielä sunnuntaisää, kaunis ja heinäkuisen kesäinen. Naapurimökin Siru tuli isoisänsä, ukon kanssa meille kylään. Kyläily muuttui pian ongintaretkeksi.

Hei kato, koho pomppii … siellä on varmaan kala… Siru vetäisee siiman ripeästi ylös järvestä, mutta saalis ehtii karata. Se saattoi olla särki. Särkihän on se tuttuakin tutumpi kala, joka pompottelee ongenkohoa ennen kuin lopulta tarttuu matoon tosissaan. 

Parhaiten särjen tuntee punaisista silmistään ja hopeisista kyljistään. Särjen kotivesiksi käyvät kaikenlaiset järvet. Se viihtyy hyvin myös rehevöityneissä vesistöissä, joiden tunnusmerkkinä pidetään sinilevien massaesiintymistä. Koska särki syö monipuolista ravintoa, muun muassa levää ravinnokseen käyttävää eläinplanktonia, levät pääsevät runsastumaan. Tästä syystä särkeä pidetään osasyyllisenä järvien ravinnepitoisuuden kasvuun ja sen maine on laskenut.

 

Mummulassani oli aikoinaan aamiaispöydässä aina leikkeleen asemesta suolakalaa, usein juuri särkeä. Se olikin aikaisemmin varsin arvostettu talouskala, jota käytettiin sekä kuivattuna että varsinkin suolattuna, mutta nykyisin särki ei oikein kelpaa ruokakalaksi.

Moni ei edes halua maistaa särkeä, vaan pitää sitä ruotoisena ja lämpimänä aikana mudalta maistuvana. Suomen kalastajien keskusjärjestö sanoo kuitenkin särjen syöntiä melkeinpä ympäristöteoksi. Oikein käsiteltynä särki ei ole roskakala, vaan siitä voi kotikeittiössäkin tehdä maittavaa ruokaa, mm. kuten savolaista sardiinia tai särkimassasta kalapihvejä. Huomattava määrä pyydetyistä särjistä päätyy turkiseläinten rehuksi, mutta osa jauhetaan myös kalamassaksi, jota toimitetaan ravintoloihin.

Särki on Suomen kolmanneksi yleisin kalalaji ja monen pienen järven runsaslukuisin kalalaji. Särkeä tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Lähes joka kolmas suomalainen harrastaa kalastusta, nykyisin kalastusharrastus lisääntyy erityisesti alle 10-vuotiaiden ja yli 45-vuotiaiden keskuudessa. Sisävesillä onkimisen on tutkittu olevan suosituin vapaa-ajan kalastusmuoto Suomessa. Englannissa särki on arvokas onkijoiden intohimojen kohde, kun taas särkiä syövä kuha mielletään roskakalaksi. 

Isovahempiensa mökillä lomaileva kymmenvuotias Siru on innokas kalastaja. Hän kalastaa sekä rannalta mato-ongella että ukon kanssa veneestä virvelöimällä. Tässä kuvassa Siru seisoo onkineen Saimaan rannalla Ruokolahden maisemissa.

Taas ongenkohoa viedään… jännittävää… nopea riuhtaisu ja saalis lennähtää ylös aalloista. Se on hopeakylkinen särki, jonka Siru pistää nopeasti vesisankoon. Ukko laittaa uuden madon Sirun koukkuun ja onkiminen jatkuu. Uusi siiman nykäisy ja sen päässä uusi särki. Nyt tytön mielestä mamman kissoille on jo tarpeeksi syötävää ja hän lopettaa onkimisen.

Särjestä on sananlaskujakin, muun muassa Hankasalmelta En syö särkikalloo enkä riijoo piikalikkoo. Heinävedellä puolestaan on sanottu: Syö särkee, niin suat järkee.

Särki on yleinen ja tavallinen kala, joten siitä ei ole kansanperinteessäkään juuri mainintoja. Kalevalassa särki esiintyy kuitenkin yhdessä runossa, jossa morsianta opastetaan, miten hänen tulisi elää miniänä kuin suppusuu särki ja pienivatsainen salakka.

--
Pikkuriikkinen, piikkinen kiiskinen.
Mut kuka nyt kiiskiä onkisi,
sanoi pojalle pojan järki.
Ja hän uljaasti huutaa huikkasi,
hei vaan, ja taas tuli särki!--- 

Lauri Pohjanpää

PS Lepakkobongaus tulee taas! Voit osallistua siihen tänä viikonloppuna eli
28. - 30.7.2017.

Lähteet: Kalevala. Morsiamen lähtövirsi; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Luonnonvarakeskus Luke; Radio Keski-Suomi. Yle. Mirja Pummila Keski-Suomen maa- ja kotitalousnaiset; Suomen kalastajien keskusjärjestö; Suomen luonto. Harri Dahlström 18.7.2013; Suomen luonto. Kalat, sammakkoeläimet, matelijat; taivaannaula.org. Kalamytologiaa; Lauri Pohjanpää, Kalajuttu

LUE LISÄÄ

Valkoista, pehmoista suovillaa

Tupasvilla kukkii varhain keväällä ja jopa lumien aikaan, silloin varren päässä näkyy yksittäinen tumma tähkäkukinto. Sellaisia näin suon reunassa huhtikuussa, kun olin katselemassa hankiaisten aikaan majavanpesiä. En ollut uskoa, että nuo kukinnot olisivat muutaman kuukauden päästä valkeatupsuisia tupasvilloja. Tupasvillaa on Pohjois-Suomessa sanottu mustapääksi juuri tummien kukintojen takia, kuten myös Ruotsissa Taalainmaalla, jossa kasvi on vanhastaan tunnettu nimellä svarthuvud.

Myöhemmin siementen kypsyessä kukkien kehäsukaset pitenevät jopa kolmikymmenkertaisiksi valkeiksi karvoiksi, jotka kuljettavat siemeniä. Karvahahtuvat muodostavat yhdessä isoja valkeita hahtuvapalloja, yhden kunkin varren päähän. Niiden mukaan tupasvillaa on sanottu myös valkeapääksi.

Tupas tarkoittaa etenkin Pohjois-Suomen murteissa muun muassa mätästä. Tämä kasvamistavan mukainen nimitys tupasvilla vakiintui 1900-luvun kuluessa kirjakieleen.

Vuonna 1860 Lönnrot käytti kasviossaan tupasvillasta nimeä tupikas niittuvilla, A. J. Melan ja Kivirikon kasvioissa se puolestaan oli vuoteen 1912 asti nimellä tupellinen niittyvilla. Vanhin suovillan tai oikeastaan luhtavillan nimitys on Tillandzin vuoden 1683 kasviluettelossa oleva willapää, jonka rinnalle tuli 1700-luvulla nimi vaivaisenvilla - ehkä sen käyttäjien mukaan.

Myös niittyvillaksi kutsuttu tupasvilla kuuluu suovilloihin, joita on seitsemän eri lajia. Suovillojen valkea, pehmeän näköinen tupsu lienee synnyttänyt nimet karvapää, villapää, nukkaheinä, tupsuheinä ja jäniksenhäntäheinä. Samoin ovat syntyneet vanhat kansannimet kurenuntuva, töppypää, nukkaheinä ja pumpuliheinä.

Aikoinaan suovillojen "pumpulia" on kokeiltu käyttää tyynyjen ja jopa patjojen täytteenä. Viime vuosikymmeninä suovilloista yleisintä eli tupasvillaa on alettu hyödyntää tekstiilikuituna. Satoja tai jopa tuhansia vuosia suossa olleen tupasvillan lehtitupen on nimittäin havaittu soveltuvan hyvin tähän tarkoitukseen, jos se sekoitetaan johonkin toiseen luonnonkuituun, esimerkiksi suomenlampaan villaan, minkä jälkeen siitä valmistetaan hattuja ja päällysvaatteita. Tällainen kuitu sitoo hyvin hajuja ja suoloja, joten siitä tehtyjä tuotteita voidaan käyttää vaikkapa vuode- ja työvaatteina. Tupasvilloja voidaan hyödyntää myös sisustustekstiileissä; minulla itselläni on lahjaksi saatu kuultokudos, jossa on tupasvilloja.

Suovillat ovat lähes yhtä olennaisia soille kuin suot Suomelle. Pääsen ihastelemaan jokakesäisten ajoreittieni varsilla upeita tupasvilla-alueita Pieksämäeltä länteen ja   toisaalta Pohjois-Savossa Sinisen tien maisemissa. 

Valkoinen pilvi
oli laskeutunut niitylle.  
Niittyvillaa se oli.
Melkein kuin oikeaa:
niin valkoista.
Niin pehmoista.

Niittyvilla kukkii,
ajattelin, vaikka sanoivat
ettei se kuki niin
ettei se valkoinen pensselitupsu
ole kukka vaan hedelmä. 

Mutta minulle se kukki
juuri niin.
Juuri sillä tavalla.
Halusin nukkua
niittyvillavuoteella.
Mutta kun juoksin niitylle,
jalkani upposivat jalkojani myöten
märkään maahan.

Piti kääntyä pois.
Katsoa kauempaa pilviniittyä.
                           Niittypilveä.

 

Maria Lehtonen ja Osmo Nissinen

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Reija-Tuulia Heinonen – Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Suomen Luonto. Kasvit; Valokki-nettikasvio; Maria Lehtonen ja Osmo Nissinen, Lapsuuden pilviniityt. 

LUE LISÄÄ

Humala, Remusen poika

Maaseudun Tulevaisuudessa olleen artikkelin mukaan Suomen lain rakennuskaaren mukaan talonpojan tulee istuttaa joka vuosi hyviä humalan juuria 40 salon varalle, kunnes humalasalkoja on kaikkiaan 200. Sakkoja joutuu maksamaan se, joka tätä lakia ei noudata. Sakon määrä on talari vuotta ja neljääkymmentä salkoa kohti.

Kuten valuutasta voi päätellä, kyse ei ole EU:n niuhotuksesta eikä edes markka-ajasta. Laki on ruotsin vallan ajalta 1734. Mutta vaikka laki vanha onkin, se on yhtä voimassa rakennuskaaressa.

Ruotsin vallan aikaan talonpojilla oli siis lakisääteinen humalanviljelypakko. Tällöin veroja maksettiin kruunulle luontaistuotteina, kuten humalan kukintoina.

Humalaa on viljelty Suomessa laajalti panimoteollisuuden käyttöön vuosisatojen ajan. Vanhoista viljelyalueista on jäänyt jälkipolville muistoksi nimiä, kuten Humalistonlahti Helsingissä. Nykyään suomalainen olutteollisuus käyttää tuontihumalaa. Sen sijaan viljelijät, oluenharrastajat ja pienpanimot haluaisivat elvyttää suomalaisen humalan viljelyä käsityöläisoluiden nykyisen kovan kysynnän vuoksi.

Täällä pohjoisessa kasvavat humalat ovat sopeutuneet Suomen leveysasteiden valo-olosuhteisiin, siksi etelä- ja keskieurooppalaisten lajikkeiden sijaan kannattaisi suosia kotimaisia humalia. Tänä vuonna Luonnonvarakeskus Luke pyrkiikin löytämään vanhoja suomalaisia humalalajikkeita, joissa olisi eniten aromeja oluen tekoa varten. Jos sinä tiedät vanhoja humalia, ilmoita niistä osoitteessa www.luke.fi/ilmoitakasvi.

Naantalin nimikkokasvi humala kuuluu Etelä- ja Keski-Suomen ranta- ja puronvarsilehtojen alkuperäiskasvistoon, mitä ei edes tule ajatelleeksi, koska humala on villiintynyt pihamaitten koristekasviksi ja sitä kasvaa etelästä pohjoiseen. Toisaalta pihoista on karannut aikojen kuluessa humalia lähimetsiin, joten luonnonesiintymien erottaminen puutarhakarkulaisista on vaikeaa. Päiväperhostoukistamme nokkosperhonen kelpuuttaa humalan ravintokasvikseen ja myös koteloituu sen versoille, vaikka nokkonen onkin sen varsinainen isäntäkasvi.

Humala-alkuiset paikannimet antavat vihjeitä vanhoista kasvupaikoista.   Esimerkiksi Jyväskylän seudulla on useita Humalamäkiä, samalla seudulla on myös Pieni humalajärvi ja Iso humalajärvi. Monien sisämaan humalaesiintymien alku on 7000 – 8000 vuoden takaa. Humala oli tuhansia vuosia vanha jo silloin, kun Väinämöinen nimesi sen Remusen pojaksi.

Luulin, että humalasalkoja ei ole enää pariin sataan vuoteen ollut kenenkään pihapiirissä, mutta yllätyksekseni näin muutama päivä sitten neljä humalasalkoa erään lappeenrantalaiskodin pihamaalla. Humalista perhe ei kuulemma kerää humalankäpyjä, vaan kasvit koristavat talon edessä olevia katu- ja lyhtypylväitä, joiden ympärille ne ovat kauniisti kietoutuneet.

Menneinä vuosikymmeninä asuinrakennusta kiertävä humalaköynnös oli lähes joka pihan koristekasvi. Minun Kemin-mummulassanikin talon kuisti oli kesäisin runsastähkäisen humalakasvin peitossa. Sieltä äitini toi humalan juuria uuteen asuinpaikkaansa Pohjois-Savoon, missä humala kasvaa edelleen lapsuuteni leikkimökin seinustalla.

Olueen antavat sille luonteenomaisen maun karvaat humalankävyt eli emikukat. Humala on käpyjensä vuoksi luokiteltu aiemmin kauppayrtiksi, mutta nykyään se on Eviran elintarvikekäyttölistalla statuksella ei-uuselintarvike. Yllä olevassa humalassa on vasta nuppuja, mutta sen kukista muodostuu loppukesällä vihreitä humalankäpyjä, jotka muuttuvat myöhemmin vaaleanruskeiksi.

Rohdoskasvina humalaa on käytetty valeriaanan x) kanssa rauhoittavaksi lääkkeeksi ja unettomuuden hoitoon. Samoin sitä on käytetty ihoa hoitavina kuumina kääreinä sekä vatsalääkkeenä vielä noin sata vuotta sitten. Humala on myös kuitukasvi. Sen varsista saaduista kuiduista on valmistettu aikoinaan köysiä, kankaita ja mattoja.

Lausui ukko uunin päältä:
Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,
vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta.

Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin,
kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi;
nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.

Kalevala

x) Rohtovirmajuuresta valmistettua valeriaanaa on käytetty yrttinä erilaisten oireiden hoitoon.

Lähteet: Etelä-Saimaa. Riina Lehtoranta 31.5.2017; Evira; Jari J. Tuomisto, Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen. Kruunun verotus ja sen mitta 1500 – 1600 -luvun vaihteessa; Luontainen terveys; LuontoPortti; Suomen luonto. Kasvit. Kukkakasveja; Maaseudun Tulevaisuus 27.6.2016; Suomen luontoyrittäjyysverkosto ry; Sami Tallberg. Villiyrttikeittokirja; Wikipedia; Kalevala. Kahdeskymmenes runo

LUE LISÄÄ

Souda souda sorsanpoika

Juhannuksen jälkeisellä viikolla poikkesin katsomaan vesilintuja kotini lähellä oleville kosteikoille. Asutuksen ja Saimaan välissä sijaitsee kolme kosteikkoa, joiden kautta sade- ja sulamisvesi johdetaan Pien-Saimaaseen. Maisemoiduissa kosteikoissa on lampia, kanavia, pieniä saaria, paljon vesikasveja ja yleisilmeeltään ne ovat vihreitä puistoalueita. Lokit ja muutkin vesilinnut ovat löytäneet tiensä kosteikon lammille, näin siellä ilokseni monta emosorsaa ja niillä paljon poikasia. Yksi lampi näyttää olevan erityisesti lasten suosiossa, koska siellä voi syöttää pullasorsia. 

 

Hulevesikosteikon rantatöyräällä sorsaemo paistatteli päivää poikastensa kanssa.  Poikaset olivat tyytyväisiä oloonsa, sillä veteen säntäämisen sijaan ne vain kurkkivat sivusilmällä minua.

Sinisorsa on parhaiten tunnettu ja yleisin sorsalintumme. Siitä on käytetty muun muassa nimityksiä kirsi- tai ukkosuorsa ja sinikko. Sinisorsa voi pesiä niin syrjäisillä, rauhallisilla järvillä kuin kaupunkien keskustoissa. 

Seuraavaksi suuntasin kulkuni toiselle kosteikolle. Siellä oli rauhallista. Haapanaemo uiskenteli neljän poikasensa kanssa levollisesti. Ilmeisesti se ei ollut mikään pullahaapana, koska se ei lähestynyt meitä ihmisiä.

Haapanaaras muistuttaa hyvin paljon tavia. Se on viidenneksi yleisin sisävesien sorsalintu. Haapana käyttää lähes pelkästään vihreitä kasvinosia ravinnokseen, niinpä se nousi poikasineen laiduntamaan nurmikolle, mutta söi myös vesikasveja.

Haapanasta on käytetty monia kansanomaisia nimityksiä, kuten kanasorsa eli kirnulintu sekä viu- ja fliusorsa. Kansanperinteessä haapanaa eli haakanaa on pidetty joillakin paikkakunnilla vedenhaltioiden suosikkihahmona. Vaikka haapana on riistalintu, ennen vanhaan sen vahingoittaminen on tuonut huonoa onnea. Erittäin pahana on pidetty, jos haapana on juuttunut katiskaan, se on nimittäin tiennyt kalaonnen menoa, jopa surullista loppua katiskan laittajalle. 

Pönttöpesijä telkkää voidaan sanoa Suomen kummilinnuksi, sillä yli puolet Euroopan telkistä pesii meillä. Jos luonnon koloja ei ole tarpeeksi, telkät voivat nykyisin pesiä vaikkapa savupiipuissa. 

Vuorokauden kuluttua kuoriutumisesta nälkä ajaa telkän pojat lähtemään pesäkolosta, jolloin ne heittäytyvät emon kutsumina alas varvikkoon. Maahan pudottuaan poikaset marssivat lähimmälle lammelle tai tässä tapauksessa kosteikkojen vesiuomiin etsimään pohjasta hyönteisiä ja siemeniä.  Lammella oli eri-ikäisiä telkänpoikia.

Näin sekä kolme pikkuista telkänpoikaa että vähän vanhemman kolmikon emonsa seurassa. Varsinkin untuvikot olivat kuin pikkupoikia, jotka sukeltelivat sukeltamasta päästyään ja iloitsivat vesileikeistä. Sitä oli hauska seurata. Telkät olivat lammella kaikkein eloisimpia, sorsat puolestaan rauhallisimpia vesilintuja. 

Kalevalan mukaan maailma sai alkunsa, kun sotka teki pesän meressä makaavan veden emosen Ilmattaren polvelle ja muni siihen kultaiset munansa: "kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen". Munat vierivät veteen ja rikkoutuivat, jolloin niistä syntyi taivas, maa, aurinko, kuu ja tähdet. Kalevalan syntymisen aikaan – ja myöhemminkin – sotka tarkoitti telkkää. Telkästä on käytetty myös nimityksiä nupopää ja pö(l)kkösuorsa.

Sorsan, haapanan ja telkän kansanomaisia nimiä on kerätty luetteloksi Etelä-Karjalan lintutieteellisen yhdistyksen sivuille.

Souda, souda sorsan poikaa,
lieku, lieku, linnun lasta.
Sorsa soitti kanteleella,
vesilintu vempeleellä.
Sorsall´ on pojat soreat,
linnull´lihavat lapset,
kajavalla kaunihimmat. x)

Suomalainen kansanruno

x) Kajava on lokkien heimoon kuuluva lintusuku.

PS Nyt pääsemme taas katselemaan livenä sääksien perhe-elämää!

Lähteet: Erä ja luonto 1.1.2015; Kalevala. Ensimmäinen luku; Juha Laaksonen, Pönttöpesintä: Telkkä, erityisen suomalainen lintu 13.4.2016; Noidankoto. Linnut kansanperinteessä; Lintulajitietoa. Wikikko; Suomen riistakeskus; Suomen Metsästäjäliitto; Suomalainen kansanruno.

LUE LISÄÄ

Rusoposkinen Andromeda, suokukka

Soilla vaaleanpunaisina hehkuvat suokukat innoittivat nuoren luonnontieteilijän, Carl Linnaeuksen miltei eroottisiin fantasioihin tutkimusmatkoillaan 1700-luvun puolivälissä. Tämä myöhemmin Carl von Linnénä tunnettu, kasvitieteen isäksi mainittu tutkija vertasi suokukkaa antiikin Kreikan mytologian prinsessa Andromedaan kehitellessään kasville tieteellisen nimen Andromeda polifolia.

 

 

Suomalaisissa suokukka ei ole herättänyt samanlaisia tunteita kuin Linnéssä, meillä siitä käytettiin paljon arkisempia nimityksiä, kuten jänkä- ja nevakanerva. Nimitys suokukka lienee Elias Lönnrotin keksimä, hän tosin käytti vuoden 1860 Suomen Kasvistossa vielä nimeä punertava suokukka.

 

Suokukkaa on sanottu myös suokanervaksi. Suokukan ruotsinkielinen nimi on rosling. Siinä on pohjalla vanha hevosen nimitys ross ja kanervaa tarkoittava ljung, sananmukaisesti käännettynä siis hevoskanerva.

Saksaksi kasvi on puolestaan Rosmarinheide eli rosmariinikanerva. Viittaus rosmariiniin johtuu siitä, että suokukan ja rosmariinin kapeat ja päältä nahkeat lehdet muistuttavat toisiaan. Sama merkitys tulee esiin englantilaisessa suokukan nimessä bogrosemary eli suorosmariini.

 

 

Suokukka on kanervakasvi, jonka lehdet talvehtivat reunoiltaan käpristyneinä. Lehdistä ja varresta saatavaa väriä on käytetty silkkipainannassa. Suokukan ruukkumaiset, nuokkuvat kukat ovat myrkyllisiä. Suokukka on yleinen koko maassa. Se vaatii luonnontilaisen rämeen tai nevan kasvupaikakseen ja häviää nopeasti ojituksen jälkeen.

 

Opin pienenä koulutyttönä tuntemaan vaaleanpunaisen, tuoksuvan suokukan. Sitä kasvoi kotipihamme lähellä olevalla pienellä suolämpäreellä, jossa myös lakat viihtyivät. Usein suokukat olivat kotiseudullani kauneimmillaan juhannuksen aikaan, jolloin keräsin niitä leikkikotini maljakkoon.

Kaukana
hälyistä suo.

Suolla
lakankukkien lumi
tupasvillan aavistus
suokukan hempeä puna.

Sinessä runoratsu
jänkäkurppa
kaviot kipinää iskee
– Kopoti, kopoti, kop.

Kurpan
ääntä säestää
taivaanvuohen
hupaisa mäkätys.

Valde Aho

Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suomen Luonto. Kasvit. Kukkakasveja; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Valde Aho, Runoratsu

LUE LISÄÄ