perjantai 6. tammikuuta 2017

Suomen luonnon myrkkykasvit, osa 1

Tuttavani biologi Annukka Partanen on erikoistunut tutkimaan Suomen luonnossa esiintyviä myrkkykasveja. Hänen avustuksellaan kokosin kaksiosaisen myrkkykasveista kertovan kirjoituksen, jonka toinen osa julkaistaan ensi viikolla.

Suomen luonnossa kasvaa noin 200 myrkylliseksi tunnistettua kasvia, joista kymmentä pidetään tappavan myrkyllisinä. Kasvien myrkyllisyyden arviointi on tosin hankalaa, sillä myrkyt toimivat hyvin eri tavoin ja niiden keskinäinen vertaileminen on vaikeaa. Myös kasvin yleinen vaarallisuus vaihtelee. Hyvänmakuinen, helposti toiseen kasviin sekoitettavissa oleva myrkkykasvi aiheuttaa herkemmin myrkytystapauksen kuin harvinainen, pahanmakuinen ja selvästi muista kasveista ulkonäöltään poikkeava, vaikka jälkimmäinen olisi myrkyllisempi näistä kahdesta. Suurin osa myrkyllisistä kasveista aiheuttaa paikallisia iho-oireita tai ärsyttää ruoansulatuskanavaa. Moniin myrkyllisiin kasveihin liittyy paitsi pelkoa, mutta myös erilaisia tarinoita ja paikoin hyvinkin värikästä kansanperinnettä.

Näsiä (Daphne mezereum)

Vaikka kasvien myrkyllisyyden vertailu onkin vaikeaa, näsiä mainitaan useissa lähteissä Suomen luonnon myrkyllisimpänä kasvina. Muutama marja riittää viemään lapsen sairaalaan, kuudella lähtee jo henki. Aikuiselle 10 - 15 marjaa riittää tappavaksi annokseksi. Myös näsiän varsi on myrkyllinen.

Kuva: Annukka Partanan



Esittelin kukkivan näsiän blogissani viime keväänä. Ajattelin silloin, että myöhemmin kesällä valokuvaan sen kauniita punaisia marjoja. Kun menin katsomaan näsiää ensimmäisen kerran kukinnan jälkeen, marjat olivat vielä vihreät, siispä jätin ne odottamaan kypsymistä. Seuraavalla kerralla marjat olivat kuitenkin kadonneet viimeistä myöten, linnut ovat nimittäin hyvin persoja näsiän marjoille eikä myrkky vaikuta lintuihin haitallisesti. 


Näsiä

Siellä loistaa näsiä
salainen sen tehtävä:
sen täytyy myrkyt
metsästä
imeä itseensä. (3. säe neljästä)
 

Myrkkykeiso (Cicuta virosa)

Myrkkykeiso on suunnilleen yhtä myrkyllinen kuin näsiä. Villiyrttivillityksen myötä on entistä tärkeämpää tunnistaa myrkkykeiso, ettei sotke sitä ruuaksi käytettävään vuohenputkeen. Kesä-heinäkuussa kukkiva myrkkykeiso kasvaa märillä paikoilla, usein suoraan vedessä.

Erityisen omaleimainen on kasvin juurakko, joka on paksu, lokeroinen ja maultaan makea. Miellyttävästä maustaan huolimatta juurakko on koko kasvin tappavin osa, yhden juurakon syöminen vie hengen varmuudella aikuiseltakin. Keiso on lisäksi aiheuttanut lievempiä myrkytyksiä, kun lapset ovat leikanneet sen varren puhallusputkeksi ja käyttäneet leikkauspintaa suussaan.

Kuva: Annukka Partanen

Keison myrkky aiheuttaa epilepsiaa muistuttavan tilan, joka johtaa muutamassa tunnissa kuolemaan. Oireet alkavat viimeistään tunnin sisällä kasvin nauttimisesta. Alkuoireisiin kuuluvat suun polttelu, suun ja nielun kangistuminen, pahoinvointi, sydämen tykytykset ja huimaus. Tätä seuraavat kouristukset, joiden aikana suusta tulee verensekaista vaahtoa. Noin puolet myrkytyksistä johtaa kuolemaan puolen vuorokauden sisällä myrkytyksestä, kun hengityselimistö lamaantuu kokonaan.

Myrkkykeisosta on olemassa monia nimiä, jotka heijastelevat sen käyttöä ja siihen liittyviä uskomuksia: keisonputki, vesiputki, villiputki, velhonputki, myrkkyputki ja eläintenmyrkky. Keison käyttöä lääkkeenä meillä ei ole juuri ollut edes vanhoina aikoina, mutta muualla maailmassa sitä on joskus keitetty rasvan kanssa jäsenkolotusten tai paiseiden hoitoon. Norjassa myrkkykoisoa on käytetty sisäisenä hoitona kihdissä ja reumatismissa. Realistisin hyötykäyttö maailmalta löytyneekin Kamtšatkan alueelta, jossa keisoa on käytetty nuolimyrkyn lähteenä.

Huomasin ja tunnistin Annukan esittelemän myrkkykeison ensimmäistä kertaa, kun etsin sammaleläintä Savitaipaleen rantavesistä. Kuvasin keison sopivalta etäisyydeltä, mutta en rohjennut koskeakaan siihen.

Tornion alueella karjaa piinasi 1700-luvulla merkillinen torniontauti. Joka vuosi keväällä menehtyi jopa kymmeniä nautoja, kun ne päästettiin keväällä laitumelle. Kasvitieteilijä Carl von Linné ymmärsi ensimmäisenä myrkkykeison vaarallisuuden ja ratkaisi aluetta vaivanneen karjataudin arvoituksen: keväällä innoissaan laitumelle päässeet eläimet söivät myrkkykeisoa ja menehtyivät myrkytykseen. Vielä tänä päivänäkin eläinlääkärit joutuvat välillä vastatusten tämän ongelman kanssa.
 
Synnyinmaa: nämä mielen karvaat niityt
joille niukka sade on suolaheinän suonut,
myrkkykeison kattamat rannat, pilkahdus hulluruohon
ja katkera tatar pihoilla valloillaan.

Museoamanuenssi, ekologi Annukka Partanen. Lähteet: Anna Kokkonen, Myrkkykasvit; Jouni Paarlahti, Myrkkykasvit; Piirainen & Vainio: Kotimaan luonnonkasvit; Retkeilykasvio, Luonnontieteellinen keskusmuseo; Silja Frangén, Näsiästä Nokkosakkaan; Aila Meriluoto, Maamme

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti