Kahden nyrkin kokoinen jäniksenpoika hyppeli kamerani eteen pohjoissavolaisen maalaispihapiirin tuntumassa – talonväki oli nähnyt sen apilaa syömässä pihamaalla ja pihatien varressa lähes päivittäin heinä-elokuun aikana. Pupu oli niin kesy, että emännän piti hätistellä sitä pois, kun sekin pyrki sisälle navettaan karjakeittiön ovesta.
Tämä pihassa viihtyvä pikkukaveri on poikkeuksellinen, sillä nykyään jäniksiä näkee hyvin harvoin. Metsäjänis on nimittäin harvinaistunut, varsinkin Etelä-Suomessa ja se luokitellaankin vaarantuneeksi uhanalaiseksi lajiksi, tosin syitä kannan vähenemiseen ei tiedetä tarkasti.
Ilmeisesti jänis ei noin vain sopeudu pikaiseen ilmaston ja etenkin talvien lämpenemiseen, sillä se vaihtaa turkkinsa väriä valon pituuden eikä lämpötilojen mukaan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten valkoinen jänis suhtautuu lumettomaan maastoon ja tietääkö se erottuvansa hyvin ja siten olevansa alttiina pedoille. Eräs harrastajametsästäjä kertoi pari viikkoa sitten, että hänen näkemänsä valkoinen jänis tummassa metsässä oli kummallinen ilmestys.
Myös maatalouden kehittyminen ja laajentuminen on vähentänyt metsäjäniksille soveliaiden elinympäristöjen määrää, mutta toisaalta tehostanut metsänhoito on lisännyt nuorten metsiköiden osuutta, ja niitä metsäjänis nimenomaan suosii asumisympäristönään.
Metsäjänis ei kuitenkaan ole kuolemassa sukupuuttoon, mutta monin paikoin se on korvautunut lumettomaan ympäristöön paremmin maastoutuvalla rusakolla.
Jänis synnyttää kolmesta viiteen poikasta usein kolme kertaa vuodessa eli ns.hankipojat, lehti- eli heinäpojat sekä sänkipojat. Emo jättää pienokaiset päiväksi yksin ja käy imettämässä niitä kerran yössä muutaman viikon ajan, ennen kuin poikaset itsenäistyvät, minkä jälkeen jäniksenpoikien on selvittävä omin voimin. Tämä heinäkuussa syntynyt kaveri näyttää reippaalta ja syö jo kasvien lehtiä ja varsia elokuun puolivälissä kuin isompikin pupu.
Metsäjäniksen kuulo on erinomainen ja hajuaisti hyvin kehittynyt, mutta näkökyky ei ole kuulon veroinen. Jäniksellä on lyhyt kuono ja pitkät korvat, joissa on valkoiset reunat ja mustat kärjet. Sen vatsapuoli on valkea ja häntä päältäpäin selänvärinen. Nämä ulkonäköön liittyvät piirteet erottavat sen rusakosta, jolla puolestaan on pitkä kuono ja lyhyehköt korvat sekä päältäpäin musta häntä.
Jäniksen valkoinen hännänalus toimii viestinä pedolle, että tämä on nähty. Tällöin peto ei ehkä yritäkään hyökätä, eikä saaliseläimen tarvitse tuhlata energiaa pakenemiseen. Saalistajaketun nopeus on 50 kilometriä tunnissa ja saalistettavien eli metsäjäniksen 70 ja rusakon nopeus on 72 kilometriä tunnissa.
Jäniksiä pidetään arkuuden vertauskuvana, mutta pikemminkin voi puhua varovaisuudesta: vaaran uhatessa se joko luottaa suojaväriinsä tai lähtee karkuun. Tämä mummolani pihapiirissä viihtyvä jäniksenpoika eroaa siis lajitovereistaan.
Suomalaiset tietävät, kuinka huono enne tietä ylittävä musta kissa on - jokainen venäläinen puolestaan tietää, että jänis se varsinainen pahan onnen tuoja onkin. Kerrotaan muun muassa runoilija Aleksandr Pushkinin kääntyneen takaisin Pietarin-matkaltaan, koska jänis juoksi alkumatkalla tien yli eikä hän muistanut epäonnen torjuntaloitsua.
Jänis tiellä hyppi, hoppeli hopp.
Selleriä nyppi, hoppeli hopp.
Osti kardemummaa, hoppeli hopp.
Pippuria tummaa, hoppeli hopp.
Muisti yhden seikan, hoppeli.
Teki kuperkeikan, hopp.
Kirsi Kunnas
Tämänkertaisia lähteitäni ovat: Juha Laaksonen ja Riku Lumiaro, Utelias kettu ja muita nisäkkäitä; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Suomen eläimet. Nisäkkäät; Suomen luonto. Nisäkkäät; Kirsi Kunnas, Hoppeli hop.
