Kellokukkien sineä

Siniset kellokukat kuuluvat erottamattomasti suomalaiseen kesämaisemaan. Kellokukkien latinankielinen nimi Campanuláceae tarkoittaa pientä kelloa, suomenkieliset nimet antavat puolestaan vihjeen kukan koosta: isokukkaiset lajit on useimmiten omistettu isoille eläimille, pienikukkaiset pienille. Harakankello, kissankello... montako kellokukkaa sinä tunnet?

Suomessa on neljä kellokasvien sukua ja niissä viisitoista lajia, tästä joukosta esittelen alla olevat kuusi kukkasta.

Harakankello on tullut maahamme ilmeisesti jo kauan sitten ihmisen mukana, mikä näkyy vieläkin lajin kasvupaikoissa. Se kasvaa oikeastaan vain ihmisen tavalla tai toisella muokkaamissa avoimissa ympäristöissä, tosin se on kasvualustansa suhteen melko vaatimaton ja tulee toimeen vähilläkin ravinteilla. Se on siis joka paikan kello, luultavasti tutuin meille kaikille.

 

Vuohenkellon erottaa muista kellokasveistamme melko helposti pitkän, toispuolisen, nuokkuvakukkaisen kukintonsa avulla. Vuohenkello leviää helposti myös siemenestä ja päätyy uusiin paikkoihin esimerkiksi heinäsiemenien, mullan- ja maansiirtojen mukana. Vuohenkello onkin kotiutunut luontoomme, muun muassa tienvarsille, joutomaille ja lehtomaisiin metsiin. Näin ensimmäisen vuohenkellon muutama vuosi sitten, mutta nyt huomaan niitä tavan takaa.

Vuohenkello on sukunsa harvoja hyötykasveja: sen mukulamaisen turpea juurakko on syötävä ja muistuttaa maultaan palsternakkaa. Myös lajin nuoria lehtiä on Pohjoismaissa ennen vanhaan syöty salaattina.

 

Varsankello on suhteellisen harvinainen luonnonvaraisena ja kasvaa vain Lounais-Suomessa sekä Ahvenanmaalla metsänreunoissa ja lehdoissa. Muualla sitä tavataan lähinnä puutarhan karkulaisena, lieneekö tämä Savonlinnassa valokuvaamani yksilökin lähtöisin jonkun pihamaalta. Varsankello on minulle ihan uusi tuttavuus, vain parin viikon takainen.

 

Peurankello on levinneisyydeltään selvästi kaakkoispainotteinen kasvi, joka on yleisimmillään Järvi-Suomen alueella. Peurankello on alkujaan vieraslaji Suomessa. Se on hyötynyt selvästi ihmisen toiminnasta eli sitä on siirretty melko yleisesti puutarhoihin ja se on levittäytynyt sitä kautta myös teiden varsille, ihan luonnontilassa olevilla alueilla sitä tavataan aika harvoin. Mielestäni peurankello on runsastunut huomattavasti viime vuosina tai sitten kiinnitän niihin nykyisin enemmän huomiota. Meidänkin kotipihaan on tänä kesänä ilmestynyt yksi peurankello, se lopettelee juuri kukintaansa.

 

Kurjenkello on komeimpia luonnonkukkiamme, ja sitä onkin jo 1600-luvulla kasvatettu perennana näyttävien kukkiensa vuoksi. Kurjenkellon pölyttäjinä toimivat kimalaiset, kärpäset ja kookkaat mehiläiset, jotka etsivät suurista kelloista mettä ja siitepölyä sekä suojaa sateella ja tuulella. Mielestäni kurjenkello näyttää isolta kissankellolta, sillä sen sininenkin on samaa väriä. Sain ehjinä kuvaan vain nämä muutamat kurjenkellot, sillä suurin osa kukista oli kärsinyt kovista sateista.

Kasvi on yleisin Lounais- ja Etelä-Suomessa, mutta tiedän Lappeenrannan ja Joutsenon seudulla pari paikkaa, joissa kurjenkelloja kasvaa. Ensikohtaamiseni kurjenkellon kanssa tapahtui kymmenkunta vuotta sitten, kun  ajelin pitkin kyläteitä, joita reunustivat laajat kissankellokasvustot. Kun pysähdyin keräämään kissankelloja, silmiini osui niiden seassa ikään kuin  herttaisen kissankellon kauniita isosiskoja. Ihastuin niihin heti ensi silmäyksellä!

 

Kissankello on lempinimensä ansainnut, paitsi kauneudellaan, myös yleisyydellään ja laajalla levinneisyydellään, kasvaahan se koko maassa. Nämä kissankellot soittelevat lempeästi tuulessa mökkitieni varressa, viihtyväthän ne nimenomaan kuivilla ja aurinkoisilla paikoilla.

Vaikka kissankello on lajilleen helposti tunnistettavissa, se on meilläkin erilaistunut ainakin viideksi eri alalajiksi tai roduksi. Kissankellosta, kuten useista muistakin kellolajeista, tunnetaan myös valkokukkaisia muotoja. Kissankello on Keski-Pohjanmaan maakuntakukka.

Kissankellojen ääni soi,
sen äänen keijukaiset loi,
kun varresta kukkaa varistain,
soiton soittivat sunnuntain.

Lähteet: LuontoPortti; Runon on kirjoittanut Aaro T.K.

LUE LISÄÄ

Lepakkobongaus 29. - 31.7.2016

Miltä kuulostaisi lepakoiden bongaaminen tulevana perjantai-, lauantai- tai sunnuntai-iltana auringon mentyä mailleen? Lepakkojen vilkkain saalistusaika alkaa noin tunnin kuluttua auringonlaskusta ja jatkuu siitä muutaman tunnin eteenpäin. Parhaita ovat pilviset yöt, kun on melko pimeää ja lämmintä.

Lepakot viihtyvät vesistön lähellä olevissa puistoissa, Lappeenrannassa lepakoita voi havaita esimerkiksi Huhtiniemen, Sammonlahden ja Skinnarilan ranta-alueella, koska siellä on rehevää metsää. Mikäli harvinaisemmat lepakkolajit kiinnostavat, tällöin suosittelen suuntaamaan Imatran Vuoksen ympäristöön.

Lepakoita voi havainnoida silmämääräisesti ja rajata mahdollisia lajeja vaikkapa lentopaikan ja -korkeuden perusteella, esimerkiksi pohjanlepakko saalistaa usein puiden latvusten välillä, vesisiippa puolestaan parinkymmenen sentin päässä vedenpinnasta.

Havainnoimiseen voi myös käyttää erityistä laitetta, lepakkodetektoria, joka muuntaa lepakoiden lähettämät ultraäänet ihmiskorvin kuultaviksi. Detektorin avulla voi tunnistaa lepakkolajeja, sillä lajit lähettävät ultraääniä eri taajuudella.

Suomen Lepakkotieteellinen yhdistys järjestää nyt kuudennen kerran kaikille avoimen Lepakkobongaus-tapahtuman, erityistä asiantuntemusta ei siis vaadita. Tapahtuman ideana on havainnoida lepakoita yhden tunnin ajan omavalintaisessa paikassa, olkoon se vaikkapa kesämökki, puisto tai järven reuna. Bongaustulokset ilmoitetaan yhdistyksen verkkosivuille tulevalla lomakkeella. Samassa osoitteessa on myös lisätietoa sekä lepakoista että yhdistyksestä. 

Nahkasiipi mökkinaapurina tai kotipihassa olisikin hyvä asia, sillä lepakkoa hurjempaa hyttysimuria saa etsiä!

Lähteenä käytin lepakkotutkija Karri Kuitusen haastattelua Vartissa 27.7.2016.

LUE LISÄÄ

Mustikansinistä ja vadelmanpunaista superruokaa metsästä

Oletko tuntenut tänään kesän makuja kielelläsi? Näinä heinäkuun viikkoina olemme herkutelleet lempeillä mustikoilla ja suloisenmakeilla vadelmilla, mutta nyt nautimme tutuista marjoista silmillä - retkemme alkakoon!

Metsämustikan kukinta voi olla alkukesällä runsas, mutta se ei takaa erinomaista mustikkasatoa. Marjoja voi uhata kuivuus tai halla, mutta tänä vuonna jännitettiin, ehtivätkö pölyttäjät mukaan, koska mustikka kukki pari kolme viikkoa tavallista aikaisemmin. Ehtivät ne, ja tuloksena mustikkaa on tavanomaista runsaammin.

Mustikan marjat kypsyvät yleensä heinäkuun loppupuolella, mutta tänä kesänä mustikoita on päästy maistelemaan jo kuukauden alussa. Juuri nyt mustikat alkavat olla parhaassa poimintakunnossa suuressa osassa Suomea. Satokausi voi kestää pitkään, viime vuonna napsin mustikoita suuhuni lenkkipolun varresta vielä lokakuussa. Mustikka on puolukan jälkeen toiseksi tärkein kaupallinen luonnonmarjamme. Eniten viedään mustikkaa - tätä superfoodia - Kiinaan ja toiseksi eniten Japaniin.

Mustikkaa tiedetään käytetyn jo vuosituhansien ajan hoitokeinona muun muassa ripulissa ja vatsavaivoissa. Lisäksi tästä metsän ilmaisesta superruuasta tiedetään olevan hyötyä verenkierrolle, aivoille ja silmille. Mustikoita voitaisiin poimia nykyistä enemmänkin, sillä tutkijoiden mukaan niistä vain joka kymmenes tulee hyötykäyttöön.

Taivaan merta, mustikkaa,
sitä et voi unohtaa.
Se on sininen...

Hannele Huovi

Metsävadelmakasvustot puolestaan valloittavat aukeat nopeasti hakkuiden jälkeen. Yleensäkin ne suosivat valoisia paikkoja, kuten kivikkoja ja mäen rinteitä sekä teiden vierustoja. Vadelma kasvattaa vain vartta ensimmäisenä kasvuvuotenaan, toisena vuonna se sitten kukkii ja tekee marjoja.

 

Vadelmaa sanotaan myös vaapukaksi ja vatuksi. Kerran mietin, miten nimitetään näiden marjojen kasvupaikkaa, vadelmilla se on vadelmikko, vatuilla vatukko, entäs vaapukoilla?

Mökkimme vieressä on hakkuuaukea,ja se on juuri nyt hukkua vaapukoihin, samoin niiden kerääjä, sillä ämpärillinen on hetkessä täynnä punaisia tuoksuvia marjoja.

Mustikoita ja vadelmia voidaan käyttää kotitalouksissa hyvin monella tavalla, samoin teollisesti. Sain vastikään tuliaisiksi tyttäreltäni mustikkamarmeladeja, siinäpä mielenkiintoinen uutuus. Vadelma on paitsi kauniin värinen ja hyvänmakuinen, myös erittäin terveellinen. Sitä on aikoinaan käytetty kuumerohtona ja vatsavaivoissa, ja nykytieto tukee tätä uskomusta, koska vadelmissa on erittäin paljon kuitua. Nykyisin väitellään kovasti ravintolisien imeytymisestä, mutta varma keino saada kaikki tarvittavat ravintoaineet on syödä suunnilleen kourallinen marjoja päivittäin. 

Kun mustikan ja vadelman marjat säilötään yhdessä, saadaan kuningatarhilloa.

Vattukuoriaisen toukka eli tutummin vattumato on vadelman yleisin tuholainen. Se syö lehtiin ja nuppuihin reikiä, mutta tavallisesti me vadelmien poimijat näemme tämän valkean madon itse marjassa. Alla olevassa runossa puhutaan pelkästään vattumadosta, mutta minä sanoin lapsena ja sanon nytkin pientä valkeaa kaveria vadelmassa vattu-Viljamiksi.

En tiedä mitään sievempää
kuin vattumadon talo.

Punaiset seinät siinä on
ja katto, ja punainen valo
punaisen ikkunaruudun takaa
punaiseen kammariin paistaa.

Vattumato sohvalla istuu
ja punaista puuroa maistaa.
Kukapa voisi kuvitella
herkkuja ruokapöydän!

- Minäkin muutan vaapukkataloon,
kun tarpeeksi suuren löydän!

Marjatta Kurenniemi

 Helsingin Sanomat 22.7.2016; Keventäjät; Maaseudun Tulevaisuus 2015;  Savon Sanomat 2013; ViherPiha; Hannele Huovi, osa Väriarvoituksia-runosta; Marjatta Kurenniemi, Vattumadon talo.

LUE LISÄÄ

Jaakko Pukinparta on aamunvirkku

Oletko sinä aamunvirkku? Kesä-heinäkuussa kukkiva pukinparta on. Se avaa mykerönsä vain päivän varhaisten tuntien ajaksi eli kello kolmesta kymmeneen, mikä on antanut vaikutteita sen kansankielisiin nimiin, esimerkiksi kasvin englanninkielinen nimi on Jack-go-to-bed-at-noon eli "Jaakko menee nukkumaan keskipäivällä".

 

Piennarpukinpartaa eli pukinpartaa sanotaan kukkakelloksi, koska sen kukat avautuvat ja sulkeutuvat päivänvalon mukaan. Yön tunneiksi kukkiaan sulkevia kasveja on toki paljonkin, mutta millään muulla Suomessa kasvavalla lajilla ei ole yhtä säännöllistä ja vain aamun aurinkotunteihin keskittyvää kukintaa. Vuorokaudenajasta ja valosta riippumatta pukinparta voi kuitenkin jättää kukkansa kokonaan avaamatta, jos ilmassa on aavistuskin sateesta. 

 

Vuosi sitten silmiini osui horsmien seassa suuria hahtuvapalloja, mutta luulin niitä voikukan hahtuviksi. Sittemmin sain selville, että karvapallo kuuluikin Pukinparta-nimiselle vajaan metrin mittaiselle, jäykkävartiselle kasville. Se kasvaa tien varsilla, ratapenkereillä, joutomailla sekä kartanoiden, kirkkojen ja linnojen ympäristössä, mutta jokseenkin yleisenä vain maan eteläosissa, tosin minä olen nähnyt kasvia hyvin harvakseltaan.

Kun muutama viikko sitten silmiini osui aamulenkillä tien varressa ihan yllättäen pukinparran kukkia, tunnistin ne heti.

 

Menin sitten iltapäivällä kuvaamaan pukinpartoja, mutta en ollut löytää koko kasvia. Ihmettelin, miksi sen kukat olivat menneet suppuun, vaikka päivä oli oikein aurinkoinen ja lämmin. Kapeiden lehtiensä ansiosta pukinparta nimittäin naamioituu hyvin tiheän piennarkasvillisuuden heinien joukkoon sen jälkeen, kun se on sulkenut kukkansa soukan huomaamattomiksi. Sen sijaan aurinkoisella säällä kukat ovat kuin keltainen huutomerkki vihreässä ympäristössään.

 

Iltapäivällä valokuvaaminen ei siis onnistunut, niinpä suunnittelin uutta kuvausretkeä seuraavaksi aamuksi. Juhannusaatonaaton aamu oli puolipilvinen ja sateen uhkaakin oli vähän olemassa. Minua jännitti kovasti, avaisiko pukinparta kukkiaan koko päivänä. Kävin puolen tunnin välein tarkistamassa tilanteen ja mikä ilo, kun kaunis kukka rupesikin avautumaan. Lopulta sen vaaleankeltaiset kukat olivat täysin auki. Vielä yhdeltätoista läksin uudelleen ottaakseni viimeiset kuvat, mutta silloin Jaakko olikin mennyt jo nukkumaan!

Peitä, jos mahdut
peittämään kämmenelläsi pimeän,
anna vasemmalta nousevan
hiljalleen häikäistä.
Ja seuraavan kerran,
kun nostat kätesi,
on sen alla puhdasta valoa,
kirkkaus korkealla.

Arto Lappi

Lähteet: Halkka, Karttunen, Kokko, Koskimies, Lokki, Nummi, Parkkinen, Suominen, Taipale, Kotimaan luonto-opas; Luonto-Portti; Tiedebasaari; Arto Lappi.

LUE LISÄÄ

Pörrötukka linnunpoika

Kesäkuun alkuviikoilla oltiin tänä vuonna edellä luonnon tavanomaisesta aikataulusta. Lintujen soidinäänet olivat pääosin vaimenneet ja reviirit vallattu, monissa pesissä oli jo poikasiakin. Kuitenkin käki kukkui vielä, peipponen lauloi ja kaulushaikara puhalteli. Lokit kaartelivat taivaalla ja kuovit huusivat nimeään. Olin kesälomamatkalla Pielavedellä, siellä Pohjois-Savossa kesäyöt olivat valoisia ja aamut raikkaita. Lämpötilat olivat yön jäljiltä juuri tuolloin muutaman kerran nollan tuntumassa, mutta aurinko lämmitti päivät nopeasti kesäisiksi.

 

Kuljeskelin kameroineni katselemassa ja kuuntelemassa varhaisia kesäaamuja, monesti kävin viljelysten takana sijaitsevalla metsälammella. Joka kerran kolme kurkea kierteli rannan tuntumassa, ne laskeutuivat milloin lähipellolle, milloin joen taakse ja lähtivät taas lentelemään pitäen kuuluvalla toitotuksella yhteyttä toisiinsa. Kurkiperhe ilmestyi aamuisin pellon reunaan, kai etsimään sammakoita ojasta, ja kauempana lammella uiskenteli verkkaisesti joutsenpari pienen harmaan poikasensa kanssa pesän lähettyvillä. Metsän reunan puissa pikkulinnut vilahtelivat oksistossa.

Eräänä päivänä tein metsälenkin lammen toisellekin rannalle. Siellä eteeni osui tämä pieni lintunen tipunen. Linnunpoika tepasteli paksuilla pajujen rungoilla, joita oli rannassa kaartuneina veden ylle. Poikasia lienee ollut useampiakin kuin tämä yksi, sillä juuri niiden ääni oli herättänyt huomioni, olihan se kuin hopeakellojen helähdyksiä. 

 

 

Pörrötukka linnunpoika katseli maailmaa luottavaisin ja uteliain silmin, pikku kaverilla oli kesä ja koko maailma edessään. Emo piileskeli jossakin, joten lajin tunnistaminen oli vaikeaa, ehkä kyseessä oli ruokokerttunen tai ainakin jokin kerttusistamme.

Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

 Hannele Huovi

PS Pienen lintusen laji jäi mietityttämään minua, mutta avukseni tuli myöhemmin LuontoPortin lintuvalokuvaaja Jari Peltomäki. Hän tunnisti pienokaisen punarinnan maastopoikaseksi. Lintu on kesäkuun alun kuvissa täplikkäässä nuoruuspuvussa, joten sillä ei ole vielä punaista rintaa. Se saa punaisen rinnan sulkasadon myötä kesän aikana ja samalla höyhenpuvun täplikkyys häviää uusien höyhenten mukana. 

LUE LISÄÄ

Norppalive on nyt sääksilive!

Sääksenpojat touhuavat kotipesässään valppaan näköisinä, oikeastaan ne näyttävät aika tuikeilta, kuten niiden emokin. Sääksiperheen avara koti on oikein korkealla, ja sieltä avautuu upea Saimaa-näköala.

Mikäs tuolla pesän pohjalla oikein sätkii? Kun katson tarkemmin, nehän ovat emon ruoaksi tuomia ahvenia, se pitää hyvää huolta poikasistaan. Aamun tunteina emo malttaa kuitenkin vähän torkahtaa, kun on saanut poikasten vatsat täyteen.

Kuvakaappaus sääksi-livestä.

Olen seuraillut kalasääsken eli sääksen elämää nettikameran välityksellä, sillä norppalivessä käytetty nettikamera näyttää nyt suoraa lähetystä sääksien pesältä. Luontokuvaaja Juha Taskinen siirsi heinäkuun alkupuolella kameran sääksenpesälle Linnansaaren kansallispuistossa. Sääksi-liveen valitussa pesässä asustaa kolme tämän kesän poikasta, jotka eivät enää ole ihan untuvikkoja. Joko sinä olet kurkistanut sääskien puuhailuja?

LUE LISÄÄ

Vesikirppuja syövä hernekasvi

Voisitko kuvitella, että tällainen herttaisen näköinen kasvi onkin lihansyöjä? Eikä siinä vielä kaikki. Kasvikunnan nopeimmat pedot löytyvät nimenomaan vesiherneiden suvusta; ne kykenevät imaisemaan kohdalle osuvan hyönteisen sisäänsä noin yhdessä millisekunnissa. Kasvin nimi vesiherne johtuu sen kukasta, joka muistuttaa hernekasvien perhosmaisia kukkia.

 

Mökkimme lähellä on lahdenpoukama, jossa kasvaa keltaisia kurjenmiekkoja ja muuta vesikasvillisuutta. Kun olin viikko sitten valokuvaamassa näitä kurjenmiekkoja, silmiini osui vedenpinnan yläpuolelle kurottavia lehdettömiä varsia, joiden latvassa oli oikein pieniä, helakankeltaisia kukkia. Pinnan alla kasvilla on jopa metrin mittainen sitkeä ja rento varsi sekä pillimäiset lehdet. Olin ilahtunut uudesta löydöstäni, joka osoittautui isoksivesiherneeksi.

Vesiherneet ovat hyönteissyöjäkasveja, jotka pyydystävät rakkomaisiksi muuntuneiden lehtiensä osilla veden pieneliöitä. Rakon toisessa päässä on ikään kuin ovi ja siinä sukasia. Kun vaikkapa vesikirppu koskettaa sukasiin, ovi aukeaa yhtäkkiä ja vesi syöksyy rakkoon vieden mukanaan tuon onnettoman vesikirpun, jonka kudokset kasvin ruoansulatusaineet muuttavat kasville käyttökelpoiseen muotoon.

Vesiherneellä ei ole varsinaisia juuria, eikä se ankkuroidu mitenkään pohjaan, minkä vuoksi kasvin pyyntirakkuloiksi muuttuneet lehdet hankkivat tarvittavat ravinteet. Isovesiherne viihtyy järvien ja lampien suojaisissa osissa, jossa ne ovat suojassa virtauksilta ja jossa saalista riittää.

Suomalaisista kasveista vesiherneiden lisäksi yökönlehdet ja kihokit käyttävät eläinravintoa hyväkseen.

Auringolla on keltainen tukka,
minä olen auringon kukka!
Se laulattaa,
keltainen ketteräksi saa.

Hannele Huovi

Lähteet: Halkka, Karttunen, Kokko, Koskimies, Lokki, Nummi, Suominen, Taipale, Kotimaan luonto-opas; Kurtto, Laine, Parkkinen, Varjo, Suomalaisen luonto-opas; LuontoPortti; Pinkka; Tekniikka&Talous 26.2.2011; Tiede 5.1.2015; Hannele Huovi, Keltainen laulu.

LUE LISÄÄ

Pienen pieni kihokki, tehokas ötökkäloukku

Kihokit ovat levinneet kaikkialle maailmaan paitsi arktisille alueille. Kihokkien suku onkin valloittanut enemmän alueita kuin mitkään muut lihansyöjäkasvisuvut. Lajeja on tällä hetkellä 194 ja uusia löydetään lähes joka vuosi.

Kihokeille on aikojen kuluessa keksitty lukuisia kansanomaisia nimityksiä, kuten himoheinä, intoruoho, itkulehti, kihoruoho ja -heinä, limaheinä, kiimaruoho ja –heinä, kyynellehti ja pakanaheinä. Onko mikään noista nimityksistä sinulle tuttu? Minä tiesin entuudestaan vain yleisnimen kihokki.

Kun sain selville, että muutama päivä sitten tunnistamani vesiherne käyttää eläinravintoa, halusin etsiä muitakin lihansyöjäkasveja. Niinpä laitoin tavoitteeksi löytää jostain kihokkeja kasvavan suon. Toisena etsimispäivänä minua jo onnisti, kun löysin valoisan suolämpäreen. Sen keskellä oli pikku saari, jonne pääsin kumisaappaissa. Sieltä vihreänruskeasta märästä rahkasammalmaisemasta silmiini osui kihokkien punaisia lehtiruusukkeita. Silloin minusta tuntui kuin olisin löytänyt aarteen, en nimittäin ollut nähnyt kihokkeja kuin lapsuuteni savolaismaisemissa.

 

Suomessa kasvaa kolme kihokkilajia: pitkälehti-, pyöreälehti- ja pikkukihokki, joista viimeisin on uusimman uhanalaisarvioinnin mukaan vaarantunut laji. Ilmeisesti ”minun suollani” kasvoi ainakin pitkälehtikihokkia (kuva ylinnä) mutta eniten pikkukihokkia, jonka tunnistin mutkatyvisestä kukkavanasta, sillä itse kukat olivat vielä nupulla. Pikkukihokin lehdet ovat tosiaan pienet, noin sentin halkaisijaltaan.

Lehdissä olevien karvojen päihin erittyy pisaroina tahmeaa, liimamaista nestettä, joka houkuttelee hyönteisiä. Kimaltava pisara on kuitenkin ansa: hyönteinen ei löydäkään mettä vaan jää kiikkiin, kuten ylimmässä kuvassa. Lehden karvat kiertyvät saaliin ympärille, ja nesteen sisältämät enstyymit alkavat hajottaa hyönteisen pehmeitä osia, ja muutamassa viikossa siitä jäljelle jää vain sulamattomat osat, kuten raajat ja kuori.  Kihokki tulee toimeen myös ilman hyönteisiä, mutta tällöin sen kasvu jää vaatimattomaksi.

Kihokkeja on käytetty kansanlääkinnässä parantamaan mm. känsiä ja syyliä sekä hinkuyskää – edelleenkin niitä kerätään yskänlääkkeen raaka-aineeksi, ja yleisin eli pyöreälehtikihokki on sisällytetty Eviran kauppayrttiluetteloon käytettäväksi ravintolisäaineena.

Lihansyöjäkasviharrastajat kasvattavat kihokkeja, meikäläisistä lajeista ruukkukasviksi sopii parhaiten pyöreälehtikihokki. Joitakin lihansyöjäkasvilajeja on silloin tällöin erikoisuuksina tarjolla myös kukkakaupoissa, ja niiden siemeniä voi tilata ulkomailta. Maailmalla lihansyöjäkasvien kasvatus on monille samanlainen intohimo kuin orkideojen tai kaktusten kasvatus. Suomeksi näiden kasvien hoidosta ei ole paljon kirjoitettu, mutta englannin- ja saksankielistä kirjallisuutta on runsaasti.

Suomessa on eläinravintoa käyttäviä kasveja kaksi muuta lajia kihokin lisäksi, nimittäin yökönlehti ja vesiherne. Vesiherneen esittelen seuraavassa blogikirjoituksessani.

Taas kurjet palaavat
suo kukkii
tupasvilla, karpalo, kihokki
kaukana tavoittaa taivaanranta maan
soihin on kätketty vuosituhanten rauha
murunen sinullekin, vaeltaja.

Raili Heikkilä

Lähteet: LuontoPortti; Oppiminen. Yle; Petokasvit; Uutisvuoksi17.7.2010; Raili Heikkilä , Kihokki ja karpalo.

LUE LISÄÄ