perjantai 14. lokakuuta 2016

Akantupakista kuperkeikkaan, siankärsämön monet nimet

Monipuolisen perinnekäytön sekä tieteellisen tutkimuksen vuoksi Terveystuotekauppiaiden Liitto on valinnut siankärsämön vuoden 2016 rohdoskasviksi.

Siankärsämö tunnettiin Kiinassa jo 4000 vuotta sitten arvostettuna rohdoskasvina, Suomessa se on ollut tärkein kansanlääkinnän kasvi. Sillä on hoidettu tulehduksia, influenssaa, hammassärkyä, kuukautiskipuja, peräpukamia ja ummetusta sekä ruhjevammoja ja mustelmia. Yrttitietous on ollut entisaikaan elintärkeää myös kotieläinten hoidossa, koska antibiootteja ei ollut, muun muassa siankärsämöä on käytetty linimenttinä ja muutoinkin eläinten lääkitsemisessä.

Nykyisin siankärsämöä käytetään yrttivoiteissa, joilla hoidetaan haavoja ja hiertymiä sekä lihaskipuja. Edellä mainittujen lisäksi siankärsämöä käytetään ravintolisissä, teenä ja luonnonkosmetiikassa.

Mutta mennäänpä historiassa oikein kauas taaksepäin. Urhoollisin Troijan sodan sankareista oli Akhilleus eli Akilles, jonka ainoa heikko kohta oli kantapää. Akilles tiesi erinomaisen keinon sotilaidensa saamiin vammoihin, hän nimittäin lääkitsi haavoja siankärsämöllä. Tähän taruun pohjautunee siankärsämön kasvisuvun tieteellinen nimi Achillea.

Sittemmin Rooman keisari Neron (joka eli vuosina 37 - 48) armeijan lääkäri kehotti jokaista sotilasta pitämään mukanaan kaiken varalta ”sotilaanyrttiä” eli siankärsämöä. Kun Kalevalan sankari Väinämöinen puolestaan iski venettä veistäessään kirveellä polveensa, vammaa lääkittiin voiteella, jonka yhtenä ainesosana oli siankärsämö eli kalevalaisittain tuhatlatva. Tämä nimi puolestaan viittaa kasvin lehtien liuskojen lukumäärään.

Siankärsämön tuoksu on väkevä, samoin maku on yrttimäinen ja hiukan kitkerä. Kukat eivät ole miellyttävän makuisia, mutta kukkanuput sopivat pestoihin, ja kärsämön tuoreita lehtiä voi silputa voileivän päälle tai salaatin sekaan. Allergisille ihmisille siankärsämö voi ruoassa kuitenkin aiheuttaa ihottumaa tai päänsärkyä.

Siankärsämöllä maustetun oluen on sanottu olevan tavallista vahvempaa, siihen perustuvat Suomessa ja Ruotsissa käytetyt nimitykset kalja(kukka)nen sekä keto- ja peltohumala, ruotsiksi galentråra eli hulluntippa. Kuivattuna siankärsämöä on käytetty myös piipputupakan korvikkeena, siitä tulevat nimet akantupakki ja tupakkikukka.

Vaikka siankärsämö on tuiki tavallinen ja koko maassa yleinen, se ei ole alkuperäinen, vaan vanha maanviljelyksen ja liikenteen mukana muualta kulkeutunut kasvi. Kasvupaikasta kertovat sen nimitykset oja-, pientare- ja pyörtänöpöllö tai pientareheinä. Kaakkois-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa siankärsämöä on sanottu kuperkeikaksi.

Minua kiehtovat kasvien kansanomaiset nimet; suomenkielisistä kasveista juuri siankärsämöllä onkin eniten nimiä, nimittäin 163. Vanhin suomenkielinen siankärsämön nimi nenäruoho on vuodelta 1683, se on käännös ruotsalaisissa kasvikirjoissa mainitusta näsgräsistä. Mistä sitten tulee nimitys siankärsämö? Kielimies Daniel Jusleniuksella oli suomalais-latinalais-ruotsalaisessa sanakirjassaan vuonna 1745 tämän kasvin nimenä siankärsänruoho, Elias Lönnrot puolestaan käytti 1860 ilmestyneessä kasviossaan nimitystä pyörtänekärsämö.

1800-luvun lopun kasvikirjoissa puhutaan siankärsäheinästä, ja vasta 1930-luvulla yleistyi nimeksi siankärsämö. Savossa ja Keski-Suomessa kasvia on kutsuttu myös siankärsäksi. Suomen maakunnilla on omat kukkatunnuksensa; kun sitten kunnille tuli mahdollisuus valita omia nimikkolajejaan, Kärsämäki nappasi nimikkokasvikseen kekseliäästi siankärsämön.

Valkoisten siankärsämöiden joukossa olen nähnyt silloin tällöin vaaleanpunakukkaisen yksilön. Sen sijaan punakukkaista en ole tavannut, mutta tuttavani pihamaalla sellainen kasvaa. Vaaleanpunainen ja punakukkainen eivät ole omia lajejaan, vaan perinnöllinen muoto, joka poikkeaa tavallisista ainoastaan väriltään.

Kuva: Mervi Palonen

Siankärsämö kukkii heinä-syyskuussa, ja sen kukissa käy runsaasti kärpäsiä ja kovakuoriaisia. Vaikka nyt eletään lokakuuta, siankärsämöt kukkivat edelleen isoina kasvustoina. Kukkimisen jälkeen kasvin verso jää törröttämään jäykkänä, ja siemenet karisevat osittain vasta talvella, jolloin punatulkut ja urpiaiset ottavat mielellään osansa siemensadosta.

Ojakärsämö on hyvin samantapainen kuin sukulaisensa siankärsämö, vain sen laitakukat ovat isommat. Ojakärsämö on tullut tai tuotu Suomeen 1600-luvulla, mutta se alkoi yleistyä vasta 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa, kun heinää alettiin viljellä. Tällaisia kasveja kutsutaan heinänsiementulokkaiksi. Kaunismykeröistä kasvia siirrettiin heinäpelloilta kukkapenkkeihin ja vietiin tuliaisiksi kyläpaikkaan – näin sen leviäminen sai entisestään lisävauhtia. Ojakärsämö suosii kosteampia paikkoja kuin siankärsämö, mutta kasvaa yleisenä koko maassa, paitsi Lapin laajoilla erämaa-alueilla. Tavallisesti se kukkii heinä-syyskuussa, mutta näköjään ilahduttaa kukkasillaan vielä myöhäsyksyn aikaankin.

Ojakärsämöäkin on käytetty rohdoskasvina. Sen juurista ja mykeröistä on aiemmin valmistettu myös aivastuspulveria, kaiketi useammin pilailutarkoituksessa kuin hengitysteiden avaamiseen. Ojakärsämöä kerrotaan käytetyn Kiinassa myös ennustamiseen jo kolme tuhatta vuotta sitten.

Siankärsämön ja ruokohelpin evankeliumi

Siankärsämö kukkii
marraskuussa.
Valaisee himmeästi hämärässä aamussa,
loistaa sitkeästi kuolevassa ruohossa.
Vasta kunnon pakkaset sen vievät.
---

Lähteinä Kirsti Aapala & Maija Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen/Kasvikertomuksia; LuontoPortti; Suomen luonto/kasvit; Sami Tallberg, Villiyrtti keittokirja; Runon kirjoittaja on Pirjo 1.11.2010

2 kommenttia:

  1. Voi, miten mielenkiintoinen tarina! Erityisesti erilaiset nimet ja niiden taustatarinat ovat hauskoja. Minua on aina kiinnostanut etymologia, kiitos postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun tykkäsit Tiinatei. Minua samoin kiehtoo kasvien ja miksei eläintenkin nimien alkuperä, samoin paikannimien etymologia.

      Poista