lauantai 2. heinäkuuta 2016

Pienen pieni kihokki, tehokas ötökkäloukku

Kihokit ovat levinneet kaikkialle maailmaan paitsi arktisille alueille. Kihokkien suku onkin valloittanut enemmän alueita kuin mitkään muut lihansyöjäkasvisuvut. Lajeja on tällä hetkellä 194 ja uusia löydetään lähes joka vuosi.

Kihokeille on aikojen kuluessa keksitty lukuisia kansanomaisia nimityksiä, kuten himoheinä, intoruoho, itkulehti, kihoruoho ja -heinä, limaheinä, kiimaruoho ja –heinä, kyynellehti ja pakanaheinä. Onko mikään noista nimityksistä sinulle tuttu? Minä tiesin entuudestaan vain yleisnimen kihokki.



Kun sain selville, että muutama päivä sitten tunnistamani vesiherne käyttää eläinravintoa, halusin etsiä muitakin lihansyöjäkasveja. Niinpä laitoin tavoitteeksi löytää jostain kihokkeja kasvavan suon. Toisena etsimispäivänä minua jo onnisti, kun löysin valoisan suolämpäreen. Sen keskellä oli pikku saari, jonne pääsin kumisaappaissa. Sieltä vihreänruskeasta märästä rahkasammalmaisemasta silmiini osui kihokkien punaisia lehtiruusukkeita. Silloin minusta tuntui kuin olisin löytänyt aarteen, en nimittäin ollut nähnyt kihokkeja kuin lapsuuteni savolaismaisemissa.

Suomessa kasvaa kolme kihokkilajia: pitkälehti-, pyöreälehti- ja pikkukihokki, joista viimeisin on uusimman uhanalaisarvioinnin mukaan vaarantunut laji. Ilmeisesti ”minun suollani” kasvoi ainakin pitkälehtikihokkia (kuva ylinnä) mutta eniten pikkukihokkia, jonka tunnistin mutkatyvisestä kukkavanasta, sillä itse kukat olivat vielä nupulla. Pikkukihokin lehdet ovat tosiaan pienet, noin sentin halkaisijaltaan.

Lehdissä olevien karvojen päihin erittyy pisaroina tahmeaa, liimamaista nestettä, joka houkuttelee hyönteisiä. Kimaltava pisara on kuitenkin ansa: hyönteinen ei löydäkään mettä vaan jää kiikkiin, kuten ylimmässä kuvassa. Lehden karvat kiertyvät saaliin ympärille, ja nesteen sisältämät enstyymit alkavat hajottaa hyönteisen pehmeitä osia, ja muutamassa viikossa siitä jäljelle jää vain sulamattomat osat, kuten raajat ja kuori.  Kihokki tulee toimeen myös ilman hyönteisiä, mutta tällöin sen kasvu jää vaatimattomaksi.






Kihokkeja on käytetty kansanlääkinnässä parantamaan mm. känsiä ja syyliä sekä hinkuyskää – edelleenkin niitä kerätään
yskänlääkkeen raaka-aineeksi, ja yleisin eli pyöreälehtikihokki on sisällytetty Eviran kauppayrttiluetteloon käytettäväksi ravintolisäaineena.

Lihansyöjäkasviharrastajat kasvattavat kihokkeja, meikäläisistä lajeista ruukkukasviksi sopii parhaiten pyöreälehtikihokki. Joitakin lihansyöjäkasvilajeja on silloin tällöin erikoisuuksina tarjolla myös kukkakaupoissa, ja niiden siemeniä voi tilata ulkomailta. Maailmalla lihansyöjäkasvien kasvatus on monille samanlainen intohimo kuin orkideojen tai kaktusten kasvatus. Suomeksi näiden kasvien hoidosta ei ole paljon kirjoitettu, mutta englannin- ja saksankielistä kirjallisuutta on runsaasti.

Suomessa on eläinravintoa käyttäviä kasveja kaksi muuta lajia kihokin lisäksi, nimittäin yökönlehti ja vesiherne. Vesiherneen esittelen seuraavassa blogikirjoituksessani.


Kihokki

Taas kurjet palaavat
suo kukkii
tupasvilla, karpalo, kihokki
kaukana tavoittaa taivaanranta maan
soihin on kätketty vuosituhanten rauha
murunen sinullekin, vaeltaja.

Tämänkertaiset lähteeni olivat: LuontoPortti; Oppiminen. Yle; Petokasvit; Uutisvuoksi17.7.2010; Raili Heikkilä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti