Ulpukkahelmiä ja lummekaunottaria

Kun olin pieni, kotini lähellä olevassa Pörsänlammessa kasvoi keltaisia ulpukoita, joita me lapset saimme kurkkia veneen kyytiin isän kalareissulla. Joskus ne irtosivat huonosti mutaisesta pohjasta ja vartta piti oikein kiskoa. Lopulta saaliina oli niin monta ulpukkaa, että pikkuväki hyrisi tyytyväisyydestä.

Kotona pitkävartisista ulpukoista tehtiin helmiä, joiden päässä oli koristeena keltainen kukka. Muistatko, miten helmet tehtiin taittelemalla vartta niks ja naks? Onnistuuhan tuo helmien teko näköjään minulta edelleen!

Jos ulpukassa ei ollut enää keltaista kukkaa, teimme sen kärsäkärkisistä hedelmistä possuja. Tikuista laitettiin osalle porsaista pelkät etujalat ja osalle neljä jalkaa. Risuista tai kivistä tehtiin niille aitaukset ja niin syntyi possutarha. Tällainen tarha on nyt meidän kesämökin pihamaalla.

Keltakukkainen isoulpukka on vaatimaton ja viihtyy meillä kaikenlaisissa vesissä puroista järviin ja Napapiiriltä etelään. Itä-ja Pohjois-Suomessa kasvaa myös ulpukoita, joiden kukat ovat selvästi pienempiä. Ne ovat nimeltään konnanulpukoita.

Ulpukan juurakko kasvaa vaakasuorana pohjassa, mutta kelluvat lehdet ja pyöreät pallomaiset kukat nousevat vedenpinnan yläpuolelle jopa parimetrisen varren päähän. Joskus olen kuullut ennustettavan kesän sademäärää näin: sataa niin kauan, että ulpukan kukka juuri veden pinnalla.

Jotenkin muistikuvissani häilyy, että lapsena olisimme sanoneet ulpukoita lumpeiksi. Oikeasti lumme on se valkea kaunotar, joka ihastuttaa meitä heinäkuussa lammissa ja järvien rantavesissä kautta Suomen. Lumpeiden kukat menevät yöksi ja sateella suppuun. Huomasin muutaman liian varhaisen kuvausretken jälkeen, että lumpeet ovat ”aamu-unisia” eli kukat aukeavat vasta myöhään aamupäivällä ja silloinkin vain, jos aurinko paistaa.

Lumpeen tieteellinen nimi tulee nymfistä (eli luonnottaresta), joka hukuttautui, koska oli lohduttomasti rakastunut saavuttamattomaan jumalolentoon. Toisen tarun mukaan eräs nymfeistä muuttui vapaaehtoisesti lumpeeksi, jotta olisi välttynyt liian innokkaalta ahdistelijalta.

Suomessa on kaksi lummelajia: (valko)lumme ja suomenlumme. Pienempikukkaista suomenlummetta monet pitävät kauneimpana lumpeenamme. Itä-Suomi on sen varsinaista kasvualuetta, ja se on Etelä-Savon maakuntakukka.

Lumpeen kukat ovat tavallisesti valkeita, mutta Turun Ruissalossa näin rauhoitetun punakukkaisen lumpeen sekä keltaisia lumpeita. Lumpeet voivat olla myös violetteja. Kasvitieteellisen puutarhan uudisalueella on kolme keinolampea, joissa kasvaa näitä lumpeita sekä monipuolisesti ranta- ja vesikasveja. Kävimme myös ihastelemassa jättilumpeita. Minua jäi askarruttamaan, asuvatkohan keijukaiset niissä lumpeissa vai käyvätkö ne vain leikkimässä valtavilla lumpeenlehdillä...

Ilmeisesti olin niin haltioissani, etten edes huomannut kuvata edellä mainitsemiani lumpeita! Onneksi sain kuitenkin tyttäreltäni pari erikoisempaa lummekuvaa, jotka hän otti saksalaisessa eläintarhassa muutama vuosi sitten.

 

 

 

Upeita kasveja, eikös vain?

Pienen pieni keijukainen
asui lumpeenkukassa,
eikä voinut lennellä
kun siivet oli hukassa.
Sitä keiju surrut ei,
kun ystäviä riitti,
kyydin sammakolta sai
kauniisti jos kiitti.

 Ps. Tänään 29.8. on Suomen Luonnon Päivä (http://suomenluonnonpaiva.fi/)

Runon löysin osoitteesta menninkaisenkolossa.blogspot.com/2009 ja kasvitietoutta LuontoPortista sekä kirjasta nimeltä Suomalaisen luonto-opas (Kurtto, Laine, Parkkinen & Varjo).

LUE LISÄÄ

Elämä edessä, variksenpesä takana

Elettiin juhannuksen jälkeisiä päiviä. Ajelin polkupyörällä varhain aamulla kuvausreissulta kotia kohti. Kamera oli omassa laukussaan ja laukku tarakalla korissa.

Mikäs linturääpäle tuossa on? Pakko pysäyttää pyörä ja ruveta tarkemmin katselemaan kohdetta. Se oli pieni variksenpoika, jonka höyhenetkään eivät olleet vielä kasvaneet kunnolla, koska mahan päällä oli paljaita laikkuja.

 

Varisemo tekee pesän usein havupuuhun käyttäen rakennusaineina oksia, maata ja savea. Sitten se munii neljä viisi munaa huhti-toukokuussa, Etelä-Suomessa jo maaliskuun lopussakin. Yleensä naaras hautoo munia kolmisen viikkoa, sen ajan koiras vahtii pesän lähettyvillä. Poikaset kuoriutuvat eri päivinä. Poikasten synnyttyä vanhemmat alkavat ruokkia niitä oksentamallaan ravinnolla. Kesässä syntyy vain yksi poikue.

Tämän variksenpojan havaintopaikan lähellä omakotitalojen pihoilla on kuusia ja mäntyjä. Arvelen, että poikasen kotipesä oli jossakin ihan siinä äärellä, koska se ei olisi jaksanut vielä lentää pitkää matkaa.

Kaivoin kameran laukusta ja rupesin kuvaamaan variksenpoikaa, joka käveli hyvin määrätietoisesti kadulla. Poikanen ei tainnut tykätä kamerasta tai ujosteli minua, koska se viittilöi minua loitommalle ja alkoi huutamaan emoa apuun.

 

Varisemot ovat pelottomia ja poikasia puolustaessaan ne voivat jopa hyökätä ihmisen kimppuun, mutta tämä äitilintu vain katsoi, miten poika selviytyy ihan itse. Emo oli hyvin rauhallinen eikä välittänyt minusta mitään.

 

Varis on sopeutuvainen ja älykäs lintu. Kaupungeissa variskanta onkin kasvanut voimakkaasti. Kaikkiruokaisena se löytää ravintonsa myös taajamista, koska se syö luontoon heitettyjä jätteitäkin. Marjat, siemenet ja pikkujyrsijät kuuluvat sen perusruokavalioon.

Olisiko tämä varisvanhempien ns. iltatähti, koska se oli juhannuksen maissa tällainen lapsukainen. Muita poikasia en nähnyt lähistöllä.

Kun emo ei tullutkaan hätiin, variksenpoika katsoi parhaimmaksi lentää karkuun. Se jaksoikin räpytellä metrin korkeudelle hopeapajuun ja tarrasi tiukasti sen runkoon. Päätin jättää poikasen rauhaan ja jatkoin matkaani.

 

Tavallisesti variksen poikaset ovat jo alkukesästä lentokykyisiä, leikkisiä ja äänekkäitä. Tämä poikanen on juuri leikkisässä iässä, kun kuvasin sen kesäkuun alussa. 

Joskus variksenpojat kiusaavat kissaa pihamaalla tai koiraa lenkkipolulla. Eräänä vuonna meidän suomenlapinkoira rupesi ihan pelkäämään metsässä noita liian villejä variksenpoikia. Ne nimittäin ottivat vauhtia männyn oksalta ja lentää sujahtivat hyvin matalalla meidän yläpuoleltamme, hyvä etteivät tarttuneet kiinni minun hiuksiini tai koiramme turkkiin!

Varis syö vain pikaruokaa:
pizzaa, purilaista.
Naakkanaapurikin huokaa:
tuo on moukkamaista!   

varssyja

Runo on Värssyjä-blogista (https://varssyja.wordpress.com/loruja-aihealuettain/linnut/)

LUE LISÄÄ

Päiväni Hemulina, siperiansinivalvatti

Olin heinäkuussa lumpeitten kuvaamisreissulla Rutolan uimarannalla, josta palasin parkkipaikalle minulle vierasta reittiä pitkin. Tämän oikopolun varressa silmiini osui pitkänhuiskea kukkiva kasvi, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Silloin minussa heräsi kasvitieteilijä!

 

                                                                 Siperiansinivalvatti

Kasvi muistutti mielestäni aika tavalla ruusunpunaista (niitty)käenkukkaa, vaikka sen väri olikin harakankellon sininen. Kuljeskelin vähän aikaa lähiympäristössä ja huomasin lisää näitä sinikukkaisia. Valokuvasin kasvit, etteivät muistikuvat vääristä tuntomerkkejä, kun yritän kotona etsiä löydölleni nimeä. Tuttavani, kirjailija-valokuvaaja-opettaja Jouko tunnisti myöhemmin kasvin siperiansinivalvatiksi.

 

                                                                (Niitty)käenkukka

Niittykäenkukka on samaa sukua kuin puna-ailakki ja mäkitervakko, joita sen värikin muistuttaa. Käenkukka on Oulun korkeudelle saakka Suomessa yleinen alkuperäislaji. Se suosii kosteaa kasvupaikkaa niin auringossa kuin varjossakin eli se esiintyy samoilla paikoilla kuin siperiansinivalvattikin.

Siperiansinivalvatin pitkänsuikeat lehdet ovat pitkin vartta. Sen sijaan käenkukan varsilehdet ovat hyvin kapeat ja isommat lehdet ovat ruusukkeena maanrajassa. Sekä sinivalvatti että käenkukka kasvavat usein heinikossa. Sieltä niiden lehtiä ei juuri erota, mutta värikkäät kukat nousevat heinien seasta hyvin näkyviin.

                                                                Siperiansinivalvatti

Siperiansinivalvatti on monivuotinen noin puolimetrinen ruohokasvi. Ruokasalaatti on sen lähisukulaisia. Sinivalvatin päälevinneisyysaluetta ovat Suomi, Ruotsi, Norja ja Siperia. Suomessa kasvi on melko harvinainen, joskin sitä esiintyy suurimmassa osassa maata. Se kasvaa alkuperäislajina rantojen pensaikoissa ja niityillä sekä jokien ja purojen varsilla.

 

                                                                        Siperiansinivalvatti

Kasviatlaksen vuoden 2014 karttasivun mukaan Lappeenrannan seudulta ei ole montakaan havaintoa siperiansinivalvateista (Lactuca sibirica). Nyt on sitten tehty yksi havainto lisää.

Herkin sävelin
kietoo kukka niityllä
sormensa vyötäisilleen. 
- - - -
Siinä hän on
niityn kukkanen,
siinä hän on. 

Runon löysin Runotalosta.

LUE LISÄÄ

Lokinpojan päivä

Hei, olen Lennu-lokinpoika! Sisarukseni ja minä olemme kalalokkeja. Kun kasvamme vielä vähän, muutamme siniselle Saimaalle täältä korkeitten kivitalojen välistä. Äitilokki on kertonut, että se on oikein iso ja kaunis järvi. Sinne on matkaa ainakin puoli kilometriä.

 

Kotipesäni oli Lappeenrannan teknillisen yliopiston katolla. Sen verran nämä siiventynkäni jo kantoivat, että tipautin itseni pois pesästä muutama päivä sitten. Olen omasta mielestäni jo aika iso lokinpoika! Olen miettinyt, millaista on olla niin iso, että voi oikeasti lentää, lentää niin kuin emo. Hän on taitava, valkea ja kaunis. Minusta tulee samanlainen.

 

Nurmikolla nukutti melkein yhtä hyvin kuin pesässä. Tämä kesäinen aamuauringon lämpö raukaisee suloisesti. Kai minun on kuitenkin herättävä ja noustava, vaikka vielä haukotuttaa. Näin upeaa unta, että lensin liitäen pitkin kaarin. Meillä oli lokkiveljieni kanssa kisa, kuka pystyy etenemään pisimmälle siipiä räpyttämättä. Minä voitin!

 

Nyt on lähdettävä etsimään aamiaista ihan itse, äiti ei enää kanna sitä suuhun. Aika hyvin jo löydänkin maasta matoja ja toukkia. Isot lokit eivät syö matosia, vaan kaloja. Emo on kertonut, että hän näkee korkealllakin lentäessään järven pinnan alla uivat hopeakylkiset särjet ja vilkkaat muikkuparvet. Sitten vain syöksy alas, ja särki on suussa. Se kuulostaa minusta jännittävältä!

 

Lokkiäiti vahtii minua ja kahta sisarustani korkealta lyhtypylvään nenästä. Sieltä hän huutelee meitä, ja me vastaamme omalla pienellä käheällä lokinpojan äänellämme. Välillä emo lentää kauas ja katoaa näkyvistä. Kai hän menee silloin sinne siniselle Saimaalle pyydystämään salakoita. 

 

Minun on ollut pakko oppia väistelemään ihmisiä. Muutoin jään jalkoihin, kun he kiirehtivät pyörineen tai autoineen yliopistolle ja ammattikorkeakouluun ja lähtevät sieltä melkein yhtä vauhdikkaasti pois iltapäivällä. Onneksi viikonloppuaamuisin on rauhallista.

Ruoan etsimistä ja löytämistä, lepäämistä, lentoharjoituksia ja autojen väistelyä. Niin se menee lokinpojan päivä kampusalueella. Aikanaan tulee se, mitä Lennu-lokinpoika odottaa nyt hartaasti: muutto siniselle Saimaalle, mutta se onkin jo toinen tarina.

***

Kalalokki pesii koko Suomessa sekä merialueilla että sisävesillä. Se rakentaa kuivista heinistä ja oksista pesän luodolle tai kalliolle, kaupungissa jopa kerrostalon katolle. Lokki munii pesään äitienpäivän aikoihin pari kolme munaa. Molemmat emot hautovat munia vuorotellen vajaan kuukauden. Poikaset ovat pesässä viitisen viikkoa, jona aikana ne kehittyvät lentokykyisiksi. Nuoret linnut ovat aluksi ruskeankirjavia, ja vasta kolmevuotiaina ne ovat muuttuneet aikuisten lokkien näköisiksi. Vanhin suomalainen rengastettu kalalokki on ollut iältään 31 vuotta kahdeksan kuukautta.

Näe etäälle ja elä lokin lento
sen levollinen kaari maisemaan
ja sitten laulu, hiljainen ja hento,
ja pieni laine kuulumaisillaan.

Mirkka Rekola Laulu 1954

LUE LISÄÄ